Me nautimme luonnostamme puistoista
USEIMMILLA meistä mielen valtaa rauha ja tyytyväisyys päästessämme nauttimaan jonkin luonnontilaisen alueen kauneudesta – pois hetkeksi kaupunkielämän kuumeisesta hyörinästä. Tunnettu luonnonsuojelija John Muir – yksi ensimmäisistä – totesi aikoinaan: ”Vuoristopuistot ja suojellut alueet ovat hyödyllisiä paitsi puutavaran ja kastelevien jokien lähteinä, myös elämän lähteinä.”
Meidän ei siis pitäisi ihmetellä sitä, että Luojamme antoi kahdelle ensimmäiselle ihmiselle kodiksi kauniin puutarhamaisen puiston. Koska se sijaitsi Eeden-nimisellä alueella, josta se lohkaisi vain osan, sitä sanottiin ”Eedenin paratiisiksi”. Tämä puutarhamainen puisto oli hyvin suuri. Tämän osoittaa se, että sitä kastellut joki jakaantui ja joesta sai alkunsa neljä suurta jokea ja että puutarhassa kasvoi ”kaikkinaisia puita, ihania nähdä ja hyviä syödä”. – 1. Mooseksen kirja 2:8–10, 15.
Aina tälle vuosisadalle asti useimmat ihmiset elivät sellaisessa ympäristössä, joka saattoi virkistää heitä ”elämän lähteillään”. Mutta sen jälkeen ihmiset alkoivat ahtautua suuriin kaupunkeihin ja ihminen alkoi vaurioittaa ja jopa hävittää erämaa-alueita. Ajatusta alueitten säästämisestä kansallispuistoiksi onkin hyvällä syyllä sanottu ”mahtavaksi, suurenmoiseksi aatteeksi”. Milloin ja miten kansallispuistoaate syntyi?
Ensimmäiset kansallispuistot
Sen voidaan katsoa syntyneen vuonna 1870. Kun eräs retkikunta oli tutkinut Yellowstonen aluetta Yhdysvalloissa, sen jäsenet kokoontuivat eräänä iltana leiritulen ympärille kertailemaan, mitä kaikkea ainutlaatuista he olivat nähneet. Tällöin eräs heistä, Cornelius Hedges, josta myöhemmin tuli Montanan territorion kuvernööri, ehdotti, että alue säilytettäisiin kansallispuistoksi tulevien sukupolvien hyödyksi. Toiset kannattivat innoissaan tätä ajatusta. Kahden vuoden kuluttua ajatus hyväksyttiin, ja vuonna 1872 presidentti Ulysses S. Grant vahvisti lain, jolla Yellowstonesta tuli maailman ensimmäinen kansallispuisto.
Tämän jälkeen perustettiin Uuteen Etelä-Walesiin Australiaan Yellowstonen esimerkkiä seuraten luonnon suojelualue, joka nykyään tunnetaan nimellä Royal National Park. Eikä Yellowstonen avaamisesta yleisölle ehtinyt kulua kuin 13 vuotta, kun Albertaan Kanadaan perustettiin maailman kolmas kansallispuisto. Sen perustamiseen liittyi mielenkiintoisia vaiheita.
Kanada oli siihen aikaan uusi valtio, joka aikoi rakentaa rautatieyhteyden Kalliovuorten halki Tyynenmeren rannalle. Eräänä marraskuisena päivänä vuonna 1883 kolme rautatien rakentajaa tutki erämaata Fort Calgaryn lähistöllä, ja he löysivät kuumia lähteitä, joista pulppusi kivennäispitoista vettä. Heti oivallettiin, miten arvokkaita nämä lähteet voivat olla, ja alueen omistusoikeudesta käräjöitiin monta kertaa.
Pian Kanadan hallitus kuitenkin puuttui tapahtumien kulkuun. Se saattoi nähdä tämän alueen suuret mahdollisuudet matkailukohteena, eikä se ollut halukas antamaan oikeuksia kellekään yksityisyrittäjälle. Niinpä hallitus julkaisi vuonna 1885 määräyksen, jonka mukaan alue tuli varata ”yleiseen terveydenhoidolliseen käyttöön” eikä sitä saanut ”myydä, asuttaa eikä vallata”. Alkuperäistä 26 neliökilometrin aluetta on laajennettu niin, että se nykyään käsittää kaikkiaan 6641 neliökilometrin alueen, ja se tunnetaan Banffin kansallispuistona.
Kanadassa on nykyään kolmisenkymmentä tällaista puistoa eri puolilla maata, ja niiden yhteispinta-ala vastaa Englannin pinta-alaa. Yhdysvaltain kansallispuistoverkkoon kuuluu yli 300 tällaista aluetta, joiden yhteispinta-ala on reilusti kaksinkertainen verrattuna Englannin pinta-alaan. ”Mahtavana, suurenmoisena” pidetty kansallispuistoaate on kantanut kautta maailman siinä määrin hedelmää, että tällä hetkellä on noin 120 maassa yli 2000 suojelualuetta.
Suunnanmuutos
Alun perin Banffin alue toimi hienoston kylpyläpaikkana. ”Koska emme voi viedä maisemia, meidän on tuotava turisteja”, sanoi eräs kansallispuistoaatteen edelläkävijöistä. Kyllä heitä sitten on tullutkin. Turistivirtojen takia jotkin kansallispuistot ovat joskus niin täynnä väkeä, että sitä on mahdoton uskoa. ”Väenpaljous kauhistutti meitä – siellä oli samanlaista kuin Manhattanin kaduilla [New Yorkissa]”, sanoi eräs perhe käytyään Yellowstonessa. Joidenkin puistojen valvojille on jouduttu opettamaan poliisin taitoja ja huumeidenkäytön torjuntaa.
Viime aikoina on kuitenkin ponnisteltu aiempaa enemmän puistojen säilyttämiseksi luonnontilaisina. Esimerkiksi Kaliforniassa sijaitsevassa kuuluisassa Yosemiten kansallispuistossa on kiistelty esimerkiksi kaupallisen autokorjaamon, lahjapuotien, luistinratojen, golfkenttien, tenniskenttien ja uima-altaitten poistamisesta puiston alueelta. Puistojen hoitajat koettavat tarjota sellaisia virkistysmahdollisuuksia, jotka soveltuvat yhteen luonnonvarojen pitkän ajan suojelun kanssa.
Näin on tapahtumassa eritoten Kanadassa, minkä todistaa siellä vuonna 1979 säädetty kansallispuistolaki. Siinä sanotaan, että kansallispuistojen avulla halutaan ’suojella tulevaisuutta varten edustavia luonnontilaisia alueita ja jättää ne vahingoittumattomina tuleville sukupolville’.
Yhtenä tärkeänä puistojen tehtävänä on monissa tapauksissa myös eläimistön suojelu. Italiaan vuonna 1922 perustetusta Gran Paradison kansallispuistosta on saanut itselleen turvapaikan keskieurooppalainen alppikauris, joka aiemmin oli metsästetty miltei sukupuuttoon. Intiaan vuonna 1965 perustetulla Gir-suojelualueella saavat elää rauhassa viimeiset aasialaisista leijonista, joita aiemmin oli kaikkialla tuossa maassa. Pohjois-Amerikassa eli aikoinaan noin 60 miljoonaa biisonia, mutta vuoteen 1900 mennessä ne oli hävitetty melkein sukupuuttoon. Rauhoitustoimenpiteiden ansiosta niitä on nykyään tuhansia esimerkiksi suuressa Wood Buffalo -kansallispuistossa.
Kansallispuistoihin tutustuminen, erämaassa retkeileminen ja eläinten näkeminen niiden luonnollisessa elinympäristössä varmasti virkistää mieltä. Se on niin sanoaksemme eräs elämän lähde. On kuitenkin olemassa vaaroja, jotka on hyvä tuntea.