Uskonnon tulevaisuus sen menneisyyden valossa
10. osa: vuodesta 537 eaa.: He odottavat yhä Messiasta
”Itsemääräämisoikeus on merkityksetön jollei tulevaisuudentoivoa ole.” – John F. Kennedy, Yhdysvaltain 35. presidentti
SEITSEMÄNKYMMENEN vuoden pakkosiirtolaisuus oli ohi. Babylonian valloittaja Kyyros, Persian kuningas, antoi juutalaisten palata kotiseudulleen. Mutta kun he olivat palanneet Luvattuun maahan (537 eaa.), heidän toiveensa itsemääräämisoikeudesta ei toteutunut. Heillä ei ollut kuningasta, ja heidän käskynhaltijoidensa poliittinen valta alkoi pian jäädä ylimmäisen papin uskonnollisen vallan varjoon. Tätä alettiin pitää kansan päämiehenä.
Messiaaninen toivo syntyy
Erään juutalaisen hakuteoksen mukaan (The Concise Jewish Encyclopedia) juuri tänä aikana muodostui käsitys Messiaasta, ”tulevien aikojen ihanteellisesta kuninkaasta, joka ei olisi vain mikä tahansa ’voideltu’ hallitsija, vaan sellainen hallitsija, joka tuhoaisi Israelin viholliset ja saisi aikaan täydellisen rauhan ja tyytyväisyyden aikakauden”.
300-luvulla eaa. Aleksanteri Suuri kokosi juutalaiset valloituksen kautta valtansa alaisuuteen. Mutta hän ei ilmeisestikään ollut se Messias, jota nämä odottivat, vaikkakin hänen valtakunnallaan oli valtavan suuri vaikutus heidän maahansa, kulttuuriinsa ja uskontoonsa.
Aleksanterin kuoleman jälkeen Palestiina pysyi Kreikan hallinnassa, ensiksi Egyptin ptolemaiosten ja myöhemmin Syyrian seleukidien hallinnassa. Nämä molemmat kuningassuvut olivat lähtöisin Aleksanterin seuraajista. Kreikkalaisen vaikutuksen yhä voimistuessa ylimykset ja muut huomattavat henkilöt juutalaisten keskuudessa alkoivat pitää juutalaisia perinteitä ja tapoja vanhanaikaisina. Tobiadin perhe otti tässä johdon, ja se auttoi Menelausta, joka oli ilmeisesti sille sukua, pääsemään ylipapiksi seleukidikuninkaan Antiokhos IV Epifaneen hallituskaudella (175–164 eaa.). He tekivät näin vaikkei Menelaus kuulunutkaan Saadokin, Salomon temppelin ylimmäisen papin, perinteiseen pappissukuun. Kreikkalainen vaikutus tuli niin voimakkaaksi, että juutalaiset uskonnolliset juhlat kiellettiin lailla ja temppeli muutettiin kreikkalaiseksi pyhäköksi.
Vuonna 167 eaa. juutalainen pappi Mattatias ja hänen viisi poikaansa, joita yleisesti kutsutaan makkabealaisiksi eli hasmoneiksi, nousivat kapinaan. Makkabealaiskapina, joka alun perin oli luonteeltaan uskonnollinen, muuttui nopeasti poliittiseksi taisteluksi juutalaisten itsemääräämisoikeuden puolesta. Vuonna 165 eaa. temppeli vallattiin takaisin ja vihittiin uudelleen, jota tapahtumaa juutalaiset juhlivat nykyään maailmanlaajuisesti kerran vuodessa kahdeksan päivää kestävän hanukkana tunnetun valon juhlan aikana. Mutta Messiasta ei ollut vieläkään näköpiirissä.
Leväperäisiä paimenia ja uskonnollinen hajaannus
Juutalainen Pictorial Biblical Encyclopedia mainitsee, että tähän aikaan ”pappien käsissä ei ollut vain hengellinen ja yhteiskunnallinen johto, vaan he myös muodostivat vahvimman ja rikkaimman luokan Jerusalemissa, niin poliittisesti kuin taloudellisestikin”. Papistosta oli kuitenkin kehkeytynyt melkoinen ylimystö, ja he alkoivat laiminlyödä paimenentehtäviään siinä määrin, että pappeihin kuulumattomat alkoivat syrjäyttää heitä Lain tulkitsemisessa ja oikeuden jakamisessa. Nämä miehet, jotka tunnetaan kirjanoppineina, olivat taitavia etsimään porsaanreikiä Laista niitä ihmisiä varten, jotka halusivat kiertää sen.
Tähän samaan aikaan juutalaisuus hajosi kilpaileviksi uskonnollisiksi ryhmiksi. Fariseukset opettivat, että Jumala on antanut Israelille kaksiosaisen lain, jossa oli kirjoitettu osa ja suullinen osa. Tämän suullisen lain perusteella he tunnustivat, että ylimmäisen papin sukuhaaralla oli oikeus asemaansa senkin jälkeen, kun perinteinen sukuhaara oli katkennut. Saddukeukset taas kielsivät suullisen lain olemassaolon ja väittivät, että ylimmäisenä pappina palveleminen kuului ainoastaan Saadokin jälkeläisille suoraan alenevassa polvessa.
Nimi ”fariseus” on peräisin ”erottautuneita” tai ”huomattavaa” tarkoittavasta sanasta. Joidenkuiden mukaan fariseusten vastustajat käyttivät sitä leimatakseen nämä harhaoppisiksi. Toiset väittävät sen viittaavan siihen ”huomattavaan” asemaan, jonka he olivat ottaneet halutessaan erottautua ‛am ha’aʹretsistä (maan kansasta), jota he pitivät saastaisena. Fariseukset olivat äärimmäisen itsevanhurskaita sekä kirjoitetun että suullisen lain noudattamisessaan. Saddukeusten samanlainen joustamaton pitäytyminen kirjoitettuun lakiin nähtävästi ”ei niinkään ollut peräisin mistään erityisestä uskonnollisesta tunteesta, vaan se oli poliittinen ase heidän vastustaessaan fariseusten lainsäädäntövaltaa”, kirjoittaa juutalainen Gaalyahu Cornfeld.
Samaan aikaan syntyi ilmeisesti myös vielä yksi uskonnollinen ryhmä, essealaiset. He vastustivat virallista papistoa, pidättyivät osallistumasta temppelissä suoritettuihin palvontamenoihin ja uhrien uhraamiseen, mutta muutoin he pitivät tarkasti kiinni Laista. Kuten fariseukset, joiden kanssa he monin tavoin olivat samanlaisia, he joutuivat hellenismin vaikutteiden uhriksi ja omaksuivat uskomuksen kuolemattomasta sielusta.
Tähän joukkoon kuului luultavasti vain 4000 jäsentä, kaikki aikuisia miehiä, joista monet elivät selibaatissa. He elivät yhteistaloudessa omina yhteisöinään, erossa muista Palestiinan eri puolilla. Encyclopædia Judaica kertoo heidän oletetusta pasifistisuudestaan, että se ”oli todennäköisesti samanlaista kuin on nykyisillä Jehovan todistajilla”. On kuitenkin ilmeistä, että essealaiset eivät todellisuudessa olleet sillä tavoin ehdottoman puolueettomia kuin Jehovan todistajat ovat nykyään. Juutalainen hakuteos Pictorial Biblical Encyclopedia kertoo, että essealaiset ”taistelivat sankarillisesti kapinassa Roomaa vastaan, heidän riveistään tuli jopa joitakuita johtajia”. Juutalainen historioitsija Josephus mainitsee yhden tällaisen johtajan, erään ”Johannes Essealaisen”, joka oli juutalaisten kapinanjohtajia vuoden 66 kapinassa.
Vuonna 1947 löytyneissä Kuolleenmeren kirjakääröissä oli joitakin tietoja Qumrânin uskonnollisesta lahkosta, joka eräitten oppineitten mielestä voidaan tunnistaa essealaisiksi. Mitä sitten on sanottava siitä, että Johannes Kastaja ja Jeesus olisivat kuuluneet tähän joukkoon tai olisivat saaneet vaikutteita siltä? The New Encyclopædia Britannica vastaa: ”Tärkeät todisteet – – puhuvat tätä olettamusta vastaan.” ”Qumrânin lahkon ja Johannes Kastajan välillä [on] perustavaa laatua olevia eroja – – [samoin kuin] lahkon näkemykset ja toisaalta Jeesuksen palvelus, hänen pelastussanomansa, Jumalan tahdon ymmärtämisensä – – ja erityisesti mullistavina piirteinä hänen rakkauden käskynsä ja hänen yhdessäolonsa synnintekijöiden ja yhteiskunnan hyljeksittyjen kanssa [ovat] täysin vastakkaisia.”
Todellisuudessa jokainen juutalainen uskonnollinen ryhmä vastusti Johannes Kastajaa ja häntä, jonka hän julisti olevan Messias. Sen sijaan että papit olisivat uskoneet Johanneksen sanomaan, monet heistä kääntyivät Josephuksen mukaan seloottien puoleen, joka oli itsemääräämisoikeutta tavoitteleva juutalaiskapinallisten ryhmä. Vuosikymmenten ajan tällaiset ryhmät vastustivat Roomaa, joka oli syrjäyttänyt Kreikan herruuden tuolla alueella vuonna 63 eaa., ja harjoittivat terroritoimintaa. Lopulta vuonna 66 ya. juutalaiset ryhtyivät avoimeen kapinaan. Tämä johti juutalaisten temppelin ja heidän papistonsa tuhoutumiseen. Messiaaninen toivo himmeni.
Juutalaisuus ilman temppeliä ja papistoa
Vuosisatoja ennen Babylonian pakkosiirtolaisuutta, sen aikana tai mahdollisesti pian sen jälkeen painotettiin hyvin paljon Lain tuntemusta. Rakennettiin opetuskeskuksia, joita kutsutaan synagogiksi, ja tämän jälkeen temppelissä käytiin vain erikoistilaisuuksissa ja uhrattaessa uhreja. Ensimmäisellä vuosisadalla oli siksi jo melko yleistä se, että palvottiin synagogissa. Vuonna 70 tapahtuneen temppelin tuhon jälkeen niiden sitten ilmeisesti ajateltiin korvanneen temppelin.
Kun papistoa ei ollut, rabbiineiksi kutsuttujen opettajien merkitys alkoi kasvaa. Saddukeukset olivat lakanneet toimimasta tehokkaana elimenä ja essealaiset olivat yksinkertaisesti hävinneet, joten fariseuksista tuli kiistattomia johtajia. Eräässä Amerikan juutalaisten korkeakoulussa (Hebrew Union College) toimiva Ellis Rivkin selittää, millainen vaikutus heillä oli. ”Fariseusten suullinen laki synnytti Mišnan, Palestiinan ja Babylonian Talmudin, gaonien aikaisen, keskiaikaisen ja nykyisen responsan ja useita juutalaisen lain sääntökokoelmia.” The New Encyclopædia Britannica lisää: ”Nykyäänkin juutalaiset, jotka uskonnon osalta jakautuvat ortodokseihin, vanhoillisiin ja uudistusmielisiin, kaikki väittävät olevansa fariseusten tai viisaitten rabbiinien suoranaisia hengellisiä lapsia.”
Messiaanisia toiveita diasporan aikana
Jo ennen vuotta 70 miljoonat juutalaiset asuivat Palestiinan ulkopuolella, pääasiassa Syyriassa, Vähässä-Aasiassa, Babyloniassa ja Egyptissä. Vuoden 70 jälkeen kuitenkin kaikki eloon jääneet juutalaiset reväistiin täysin juuriltaan elämään diasporassa, joka kreikkalainen sana tarkoittaa ”hajaannusta”. Silloinkin monet säilyttivät toivon itsehallinnosta tulevan Messiaan alaisuudessa. Juutalainen johtaja Bar Kokhba osoittautui vääräksi messiaaksi, sillä hän johti epäonnistunutta kapinaa Roomaa vastaan vuonna 132. The Jewish Encyclopedia -tietosanakirjan mukaan tuon vuoden ja vuoden 1744 välillä ilmaantui 28 tällaista väärää messiasta.
Tältä pohjalta on ehkä ymmärrettävissä, että Messiasta koskeva toivo tuli sekavaksi. Encyclopædia Judaica selittää: ”Keskiajan juutalainen ideologia ei saanut perintönä vanhalta ajalta yhdenmukaista, yhtenäistä käsitystä Messiaasta – – ja Talmudiin liittyvässä kirjallisuudessa ja midraš-tekstikokoelmassa oli useita ristiriitaisia näkemyksiä.” Niinkin varhain kuin 1100-luvulla juutalainen filosofi Moses Maimonides väitti, että Messiaan hallituskausi ehkä vain vertauskuvasi korkeamman tasoista yhteiskuntamuotoa. 1800-luvulla uudistusmieliset juutalaiset ”korvasivat käsityksen persoonallisesta Messiaasta käsityksellä messiaanisesta aikakaudesta. – – Maanpaosta Siioniin palaaminen irrotti Messiasta koskevan toivon perinteisistä yhteyksistään.”
Pian tämän jälkeen Euroopassa toimiva haskala (valistus) -liike sekoitti asiaa entisestään. Se ajoi sellaista juutalaisuutta, joka mielellään mukautui länsimaiseen elämäntapaan. Tämä edisti juutalaisten jakautumista niihin, jotka pitivät itsemääräämisoikeutta ennallistetussa juutalaisten kotimaassa Messiaan alaisuudessa ensiarvoisen tärkeänä, ja niihin, joiden mielestä synnyinmaan elämään sopeutuminen oli tärkeämpää.
Tällaiset kehitysvaiheet yhdessä juutalaisvihan nousun kanssa tasoittivat tietä nykyaikaisen sionismin synnylle. Sen perusti Theodor Herzl 1800-luvun lopulla. Tällä hetkellä, toukokuussa vuonna 1989, kun Israelin valtion perustamisesta on kulunut 41 vuotta, juutalaiset nauttivat itsemääräämisoikeudesta juutalaisena yhteiskuntana juutalaisten kotimaassa, kuten Herzl kuvitteli mielessään. Onko juutalaisten messiaaninen toivo nyt toteutunut?
Jos niin on, miksi Lontoossa ilmestyvän The Timesin mukaan jotkut juutalaiset näkevät ”sionismin häpäisynä, josta tuli todellisuutta, kun Israelin valtio muodostettiin”? Miksi edesmennyt historioitsija Theodore H. White, joka itse oli juutalainen, avoimesti tunnustaa: ”Juutalaisuudessa on lähes yhtä monta keskenään riitelevää lahkoa, – – kuin on protestanttienkin keskuudessa”? Miksi Time-aikakauslehti kiinnitti vuonna 1987 huomiota Israelin 120-jäsenisen parlamentin, knessetin, riiteleviin uskonnollisiin ryhmiin ja kirjoitti: ”Jokin kestävä ratkaisu täytyy löytyä, tai muuten Israelista – – tulee huone, joka on jakautunut kohtalokkaasti itseään vastaan”?
Nykyinen juutalaisten itsemääräämisoikeus ei juuri tarjoa tulevaisuudentoivoa. Panemalla luottamuksensa poliitikkoihin messiaanisen toivon toteuttajina juutalaisuus ei ole välittänyt omien pyhien kirjoitustensa sanoista: ”Parempi on luottaa Herraan, kuin turvata ihmisiin. – – Älkää luottako ruhtinaihin älkääkä ihmislapseen, sillä ei hän voi auttaa.” – Psalmi 118:8; 146:3.
Vaikka monilla juutalaisilla onkin nykyään ongelmia messiaanisen toivonsa määrittelemisessä, monilla heidän esi-isistään ensimmäisellä vuosisadalla ei sitä vastoin ollut siinä lainkaan vaikeuksia. (Ks. Johannes 1:41.) Heistä tuli Hänen seuraajiaan, jonka he ottivat vastaan Messiaana, ja he tulivat sen uskonnon innokkaiksi kannattajiksi, jota voimme sopivasti kutsua ”Uskon, toivon ja rakkauden tieksi”. Kirjoitussarjamme seuraava osa selittää tätä tarkemmin.
[Kuva s. 21]
Länsimuuri, jota yleisesti kutsutaan itkumuuriksi, on kaikki, mitä juutalaisilla on jäljellä vuonna 70 tuhotusta pyhästä temppelistään