Tuhatvuotiskauden toivon alkuperä

NYKYÄÄN on vähän valittavaa tavallisen katolilaisen, protestantin tai juutalaisen toiveiden ja pelkojen välillä. He melkein kaikki uskovat ihmissielun synnynnäiseen kuolemattomuuteen ja siihen liittyvään taivaan autuuteen yliaistillisessa maailmassa tai ikuiseen piinaan jonkinlaisessa ”helvetissä”.

Koska kristikunnan uskonnot väittävät olevansa juutalaisen yksijumalaisuuden kaltaisia ja koska ne hyväksyvät juutalaiset Raamatun kirjoitukset henkeytetyiksi, on kiinnostavaa nähdä, vastaavatko juutalaisten nykyiset toiveet ja ”kristittyjen” toiveet Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa esitettyä toivoa ja juutalaisten varhaisia vakaumuksia.

MESSIASTOIVO

Mitä juutalaiset oikein odottivat esimerkiksi 1. Mooseksen kirjan 3:15:n; 22:15–18:n ja 49:10:n sekä 5. Mooseksen kirjan 18:18:n perusteella? Nämä ovat vain neljä kohtaa niistä 456:sta Raamatun heprealaisten kirjoitusten kohdasta, joita vanha juutalainen synagoga piti messiaanisina. Mikä oli heidän toivonsa?

Eräs arvovaltainen juutalainen hakuteos esittää seuraavat tiedot: ”. . . ajatus persoonallisesta Messiaasta esiintyy läpi Vanhan testamentin. Se on luonnollinen seuraus profeetallisesta tulevaisuudentoivosta. Ensimmäinen profeetta, joka esitti yksityiskohtaisen kuvauksen tulevasta ihannekuninkaasta, oli Jesaja (9:1–6, 11:1–10, 32:1–5). . . . Ihannekuningas, jota Jesaja odottaa, on oleva Iisain sukuhaaran jälkeläinen, jonka päällä lepää Jumalan henki viisauden, rohkeuden ja uskonnon henkenä ja joka hallitsee jumalanpelossa kupeet vyötettyinä vanhurskauteen ja uskollisuuteen (11:1–3a, 5). Hän ei ryhdy sotaan eikä kansojen valloitukseen; sotavarusteet tuhotaan (9:4); hänen yksinomainen huolenaiheensa on oikeudenmukaisuuden aikaansaaminen hänen kansansa keskuuteen (9:6b; 11:3b, 4). Hänen vanhurskaan hallituksensa hedelmä on oleva rauha ja järjestys kautta maan. Karitsa ei pelkää sutta eikä leopardi vahingoita vohlaa (11:8 [6]); ts. kuten seuraava jae selittää, tyranniaa ja väkivaltaa ei enää harjoiteta Jumalan pyhällä vuorella, sillä maa on oleva täynnä Jumalan tuntemusta niin kuin vesi peittää meren (vrt. 32:1, 2, 16). Ihmiset eivät tavoittele huomattavaa poliittista asemaa vaan viettävät paimentolaiselämää (32:18, 20). Sellaisissa ihanteellisissa olosuhteissa maa pakostakin kukoistaa eikä tarvitse pelätä ulkopuolisten kansojen hyökkäystä (9:6a, 32:15). Vastikään esiin noussut Iisain jälkeläinen on merkkinä muille kansoille, ja ne tulevat hänen opastettavikseen ja tuomittavikseen (11:10). Häntä kutsutaan syystä ’Ihmeelliseksi neuvonantajaksi’, ’Väkeväksi Jumalaksi’, ’Iankaikkiseksi isäksi’ ja ’Rauhanruhtinaaksi’ (9:5).

”Tämä tulevaisuudenkuva on täysin sopusoinnussa Jesajan näkemyksen kanssa, että tuominta johtaa hengelliseen elpymiseen ja saa aikaan moraalisen ja uskonnollisen täydellisyyden tilan.” – The Jewish Encyclopedia, 8. osa, s. 506.

Siinä oli Pyhässä Raamatussa juutalaisille esitetty messiastoivo. Siinä ei tosiaankaan ollut juuri mitään ”taivaallista”! Mutta mitä ei-raamatulliset juutalaiset kirjoitukset sanoivat! Sama hakuteos mainitsee hieman myöhemmin: ”Rabbien apokalyptisessa kirjallisuudessa maallisen Messiaan käsite on vallitseva, ja ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan lopusta lähtien se on myös juutalaisuuden virallisesti hyväksymä.” – Sivu 510.

MAALLINEN TOIVO

Juutalaisten alkuperäinen toivo oli siis maallinen. Raamatussa ei ole mitään todistetta siitä, että heidän uskolliset esi-isänsä Aabraham, Iisak ja Jaakob olisivat toivoneet menevänsä taivaaseen. Mooseksen välityksellä annettu Laki ei esittänyt sellaista toivoa. Samoin voidaan sanoa Raamatun heprealaisten kirjoitusten runollisista kirjoista ja Profeetoista.

Samaan tapaan todetaan eräässä arvovaltaisessa roomalaiskatolisessa teologian sanakirjassa: ”Pane Vanhasta testamentista merkille kaikki se maallinen hyvinvointi, jota uskova toivoi Jumalan hänelle, hänen perheelleen ja maalleen antamien lupausten perusteella. Lisäksi hänellä oli hengellisten ja moraalisten lahjojen toivo, Messiaan ja hänen valtakuntansa tulemisen toivo.” (Kursivointi meidän) – Dictionnaire de Thēologie Catholique.

Protestanttinen Raamatun tietosanakirja vahvistaa tämän. Siinä sanotaan: ”Vanhassa testamentissa esitetyt toivot kehittyivät vähitellen. Niihin sisältyi aluksi maallisia siunauksia, poliittinen ennallistus ja asukkaitten paluu takaisin asumasijoilleen. . . . Tämä toivo kehittyi ja tuli yleismaailmalliseksi. Jehova on maailman Herra. . . . ’Iankaikkisen Palvelija’ on tuleva; kärsimyksellään ja nöyryytyksellään hän pelastaa kansansa. Jesajan 42:1–4 osoittaa, että maailma panee toivonsa hänen opetukseensa. Sitten tulee Iankaikkisen Palvelijan kirkkaus, messiaaninen aikakausi ja uudistettu ihmiskunta.” (Kursivointi meidän) – Dictionnaire Encyclopédique de la Bible.

Tästä juutalaisten maallisesta toivosta esitetään hyvä yhteenveto Juutalaisessa tietosanakirjassa seuraavasti: ”. . . profeetat kehittivät toivon ihanteellisesta messiaanisesta tulevaisuudesta Daavidin huoneen pojan hallituskauden välityksellä – paratiisillisen autuuden kultaisesta ajasta . . . Se tulisi maailmana, jossa vallitsee täydellinen rauha ja sopusointu kaikkien luomusten kesken, jollainen oli ihmisen enkelimäinen tila ennen hänen syntiään (Jes. 11:1–10, 65:17–25: ’uudet taivaat ja uusi maa’). . . . ’kaikkien luomusten kääntymys yhdeksi Jumalan tahdon tekeväksi joukoksi’ on Israelin messiastoivon ensisijainen tavoite; vain ’väkivallan valtakunnan’ poistamisen täytyy edeltää Jumalan valtakunnan perustamista. . . . Mutta kaksitoistatuhatta vuotta käsittävä persialais-babylonialainen maailmanvuosi muutettiin juutalaisessa eskatologiassa [ihmiskunnan ja maailman lopullista kohtaloa koskevassa opissa] seitsemän tuhatta vuotta käsittäväksi maailmanviikoksi vastaamaan luomisviikkoa, koska jae ’Tuhat vuotta on sinun silmissäsi niinkuin eilinen päivä’ (Ps. 90:5 [KR 4]) oli antanut aiheen käsitykseen, että nykyistä raadannan maailmaa (”ʽolam ha-zē’] seuraa tuhatvuotinen sapattikausi, ’tuleva maailma’ (”ʽolam habá’ . . .).” (Kursivointi meidän) – The Jewish Encyclopedia, 5. osa, s. 209–211.

YLÖSNOUSEMUS, EI SYNNYNNÄINEN KUOLEMATTOMUUS

Juutalaiset eivät satoihin vuosiin omaksuneet pakanallista uskomusta ihmissielun kuolemattomuudesta. Juutalaiset olivat sivistynyttä kansaa, ja kuka tahansa lukutaitoinen juutalainen voi lukea Raamatun heprealaisista kirjoituksista kymmeniä kohtia, jotka esittävät selvästi, että ”sielu” (hepreaksi nefeš) voi kuolla. Tässä on muutama niistä: 1. Mooseksen kirja 19:19, 20; 4. Mooseksen kirja 23:10; Joosua 2:13, 14; Vanha kirkkoraamattu; Psalmit 33:19; Hesekiel 18:4, 19.

Varhaisten juutalaisten toivo elämästä maan päällä Messiaan ennallistamassa paratiisissa perustui siis siihen, että he uskoivat ylösnousemukseen, eivät synnynnäiseen kuolemattomuuteen. Edellä mainittu Juutalainen tietosanakirja vahvistaa tämän sanoessaan: ”Ylösnousemus muodosti osan messiastoivosta (Jes. 26:19; Dan. 12:2). . . . Ensin ylösnousemusta pidettiin vain vanhurskaille suotavana ihmelahjana, . . . mutta myöhemmin sen katsottiin soveltuvan yleismaailmallisesti ja se yhdistettiin viimeiseen tuomioon . . . Se, tapahtuuko ruumiin muodostaminen ylösnousemuksessa samalla tavalla kuin syntymässä, on Hillelin ja Šammain kannattajien välinen kiista.” – The Jewish Encyclopedia, 5. osa, s. 216.

Sama arvovaltainen juutalainen hakuteos sanoo ”Gehennasta” (kristikunnan ”helvetistä”): ”Raamatussa ei esiinny mitään perustetta uskoa sielun rankaisemiseen kuoleman jälkeen; tämä ajatus on saatu babylonialaisilta ja persialaisilta ja se sai juutalaista väritystä sanasta ’Gehinnom’ (Hinnominlaakso), jonka Manassen Moolokille esittämien uhrien tulet tekivät inhottavaksi (2. Kuningasten kirja 23:10).” – Sama, s. 217.

Mistä sitten johtuu, että juutalaiset teologit nykyään yleensä opettavat synnynnäisen kuolemattomuuden ja ikuisen rangaistuksen oppeja? Eräs Raamatun sanakirja esittää seuraavan tiedon: ”[Juutalaiset] ajattelivat ensin pelastuksen toteutuvan maan päällä . . .; kuinka kirkas tahansa messiastoivo olikin ja kuinka kauan tahansa tulevan hallituksen olikin määrä kestää – jotkut näyttävät jopa uskoneen sen olevan ikuinen – niin olennaista oli tuon uskonnollisen aikakauden kansallinen ja maallinen luonne. Sitten uusi tulevaisuudenodote piti puoliaan: onnellisen olemassaolon ’keksiminen’ kuoleman jälkeen. ” (Kursivointi meidän) – Supplément au Dictionnaire de la Bible.

Mistä juutalaiset ”keksivät”, että ihmisellä on ”sielu”, joka jää eloon ruumiin kuoltua? Jälleen kerran arvovaltainen hakuteos antaa ratkaisevaa tietoa. The Jewish Encyclopedia tunnustaa: ”Vasta kun juutalaiset olivat kosketuksissa persialaiseen ja kreikkalaiseen ajatusmaailmaan, juurtui juutalaisuuteen käsitys ruumiista vapautuneesta sielusta, jolla on oma yksilöllisyytensä.” Tämän vahvistaa Dictionnaire Encyclopédique de la Bible sanoessaan: ”Kuolemattomuuden käsite on kreikkalaisen ajattelun tuote, kun taas ylösnousemustoivo kuuluu juutalaiseen ajattelutapaan. . . . Aleksanterin valloitusretkien jälkeen juutalaisuus omaksui vähitellen kreikkalaisia käsitteitä.”

Jos joku epäilee sitä, että juutalaiset eivät alun perin uskoneet sielun kuolemattomuuteen, haluaisimme sanoa, etteivät juutalaiset vielä ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla olleet omaksuneet selvää kantaa asiassa, minkä todistaa se, että fariseukset uskoivat kuolemattomuuteen mutta saddukeukset eivät uskoneet. – Ks. Josephuksen Antiquities, 18. kirja, 1. luku, kpl 3, 4 ja Wars, 2. kirja, 8. luku, kpl 14; vrt. Apt. 23:8.

ALKUPERÄINEN MESSIASTOIVO MUUTTUU

Aivan samoin kuin juutalaiset vähitellen hylkäsivät ylösnousemuksen kautta saatavan tulevan elämän toivonsa ja omaksuivat erillisen ”sielun” synnynnäistä kuolemattomuutta koskevan pakanallisen ajatuksen, heidän alkuperäinen messiastoivonsakin muuttui. Ajanlaskumme ensimmäiselle vuosisadalle tultaessa juutalaisten messiastoivosta oli tullut kansallismielinen poliittinen toivo.

Juutalainen tietosanakirja vahvistaa tämän, kun se sanoo: ”Vasta makkabealaisdynastian kukistuttua [toisella vuosisadalla eaa.], kun Herodes Suuren ja hänen sukunsa despoottinen hallitus ja Rooman valtakunnan lisääntyvä tyrannia olivat tehneet heidän olosuhteensa vielä sietämättömämmiksi, juutalaiset etsivät turvaa persoonallisen Messiaan toivosta. He kaipasivat Daavidin huoneesta luvattua vapauttajaa, joka olisi vapauttanut heidät vihatun vierasmaalaisen vallananastajan ikeestä.”

Alfred Edersheim kirjoitti kirjassaan: ”Israel ei toivonut muuta kuin ennallistusta kansakunnaksi ja kansakuntana olemisen kunniaa. Kaikki muu oli vain keinoja näihin tavoitteisiin pääsemiseksi; Messias itse oli vain suurenmoinen välikappale niiden saavuttamiseksi. . . . Rabbiinien ihannekuva Messiaasta ei ollut se, että hän olisi ollut ’valo pakanakansojen valaisemiseksi ja kansansa Israelin kunnia’ – ihmiskunnan toiveiden täyttymys.” – Life and Times of Jesus the Messiah.

Edersheim osoittaa edelleen, että ajanlaskumme ensimmäiselle vuosisadalle tultaessa juutalaisten uskonnolliset johtajat eivät enää toivoneet Messias-Lunastajaa. Hän sanoo: ”Sikäli kuin muinaisten rabbien kirjoituksista voidaan tehdä päätelmiä heidän mielipiteistään, niin he eivät uskoneet tärkeisiin oppeihin perisynnistä ja koko ihmisluontomme synnillisyydestä. . . . Koska ei tunnettu tarvetta vapautua synnistä, niin voimme ymmärtää, miksi rabbien perimätiedossa ei esiintynyt Messiaan pappisvirkaa ja miksi myös Hänen väitteensä kansansa profeettana olemisesta jäävät melkein tyystin Hänen heidän Kuninkaanaan ja Vapauttajanaan tulemisensa varjoon. Tämä oli tosiaan alituinen toivo, joka ahdisti entistä kipeämpänä, kun Israelin kansalliset kärsimykset tuntuivat melkein selittämättömiltä.”

Tällä tavalla juutalaiset vähitellen kadottivat näkyvistään alkuperäisen toivon. Toivo messiaanisesta Kuninkaasta, joka ei ainoastaan hallitsisi juutalaisia vaan olisi myös ”merkki muille kansoille”, väistyi sen kiihkeän toivon tieltä, että he olisivat saaneet kansallisen johtajan, joka olisi johdattanut heidät saamaan voiton poliittisista ja uskonnollisista vihollisistaan. Maallinen toivo ”tuhatvuotisesta sapattikaudesta”, jonka aikana Messias tuottaa ”paratiisillisen autuuden kultaisen ajan”, ”maailman, jossa vallitsee täydellinen rauha ja sopusointu kaikkien luomusten kesken”, korvautui epämääräisellä taivaallisella toivolla, joka perustui babylonialaisilta, persialaisilta ja kreikkalaisilta lainattuun synnynnäisen kuolemattomuuden käsitteeseen.

Vuodet kuluivat. Toivottua poliittista Messiasta ei ilmaantunut vapauttamaan juutalaisia eikä vuonna 70 tapahtuneen Jerusalemin tuhon jälkeen kokoamaan heitä uudelleen yhteen ja asuttamaan heitä takaisin entisille paikoilleen. Niinpä myös tämä muuttunut messiastoivo katosi juutalaisten sydämestä. Edersheim esitti sen näin: ”Miksi Israelin lunastaminen ja Messiaan tuleminen on niin käsittämättömästi viipynyt? Juuri tässä synagoga toteaa olevansa ratkaisemattoman mysteerin edessä. Selitysyritykset ovat tunnustetusti arvailuja tai pikemminkin yrityksiä väistää koko kysymys. Ainoa jäljellä oleva menettely on vaimentaa arvovaltaisesti kaikki sellaiset tiedustelut sanattomalla, murheellisella alistumisella selittämättömään, niin kuin he sanoisivat, . . . alituisesti takaisin palaavalla pettymyksen tunteella ja epätoivolla. Synagogan suuri toivo on näin ollen ikään kuin kirjoitettu särkyneeseen hautakiveen, ja tuhannet ovat toistaneet sen näitten pitkien vuosisatojen aikana pestessään turhaan pyhäkön raunioita kyyneleillään.”

Onneksi alkuperäinen toivo siitä, että maallinen paratiisi ennallistetaan Messiaan hallitusvallan alaisuudessa, on edelleen vilpittömien juutalaisten saatavissa, ja jotkut ovatkin jo käyttäneet sitä hyväkseen ja kuivanneet kyyneleensä. Mutta monien muiden lukijoittemme mielessä on edelleen kysymys: Miten Jeesuksen Kristuksen, Messiaan, tuleminen vaikutti toivoon ”tuhatvuotisesta sapattikaudesta”, jolloin maan päällä vallitsee ”rauha ja sopusointu kaikkien luomusten kesken”? Ja jos kerran Kristus vahvisti todeksi tämän toivon, niin miksi ei juuri kenelläkään protestanttisella ja katolisella ”kristityllä” ole tätä tuhatvuotiskauden toivoa?

[Kuva s. 5]

Kommunistien ”onnellinen huomispäiväkö”? Hindujen tai buddhalaisten nirvanako? Katolilaisten tai protestanttien ”taivaan autuusko”? Minkä toivon Raamattu esittää?