Uskonnon tulevaisuus sen menneisyyden valossa

7. osa: n. vuodesta 1500 eaa.: Hindulaisuus – tuntomerkkinä suvaitsevaisuus

”Jokaisen ihmisen tulee harjoittaa omaa uskontoaan.” – Ramakrišna, 1800-luvulla elänyt hindulaisuuden uudistaja

SUVAITSEVAISUUTTA pidetään tavallisesti hyveenä. Suvaitsevaisuus kuvailee joka tapauksessa hyvin suurta maailmanuskontoa, jonka tunnemme hindulaisuutena. Erään vuodelta 1985 peräisin olevan raportin mukaan 13,5 prosenttia maailman väestöstä, noin 650000000 ihmistä, on hindulaisia.

Hindulaisuutta on nimitetty ”kansallisen uskonnon yhdistelmäksi, monista eri suuntauksista koostuvaksi” ja yksinkertaisesti ”Intian kaikkien uskontojen yleisnimeksi”. The New Encyclopædia Britannica -tietosanakirjakaan ei selvitä asioita sen enempää, kun se myöntää, että ”jokainen yritys hindulaisuuden määrittelemiseksi tarkasti on tavalla tai toisella osoittautunut epätyydyttäväksi, pääasiassa siksi, että suurimmat hindulaisuuden oppineet Intiassa, myös hindut itse, ovat korostaneet kokonaisuuden eri puolia”.

Hindulaisuus on kaikesta huolimatta vanha uskonto. Se on peräisin Induksen laaksosta, joka nykyisin kuuluu Pakistaniin. Arjalaisiksi kutsuttu indoeurooppalainen kansa muutti tälle alueelle noin vuonna 1500 eaa. Koska he kutsuivat tiettyjä teoksia salaiseksi tiedoksi (veda), heidän uskontonsa tuli tunnetuksi veda-uskontona. Jotkin sen perusaineksista olivat peräisin nykyajan iranilaisten esi-isien uskonnosta. Babyloniankin vaikutus on ollut mahdollista, kuten Encyclopædia of Religion and Ethics selittää puhuessaan ”useista piirteistä, jotka ovat samanlaisia niin babylonialaisessa kuin varhaisessa hindulaisessakin kulttuurissa”. Näiden uudisasukkaiden uskonto rakentui näille ulkomaisille aineksille, ja vuosien mittaan muiden uskontojen antaessa vaikutteita siihen tuli lisää uskomuksia ja tapoja, samalla kun niitä myös toisesta päästä karsiutui pois. Hindulaisuus on siksi monista lähteistä saatujen lukuisten piirteiden jatkuvan kerääntymisen tulosta.

Opetukset ja tavat

Arjalaiset laskivat perustan hindulaiselle kastilaitokselle. Neljä alkuperäistä kastia jakautuivat myöhemmin useaksi tuhanneksi alaosastoksi. Näiden neljän kastin väitetään saaneen alkunsa purusan eri ruumiinosista. Tuo sanskritia oleva sana merkitsee ”ihmistä” tai ”miestä” viitaten ihmissuvun ensimmäiseen isään.

Brahmaanit, joiden oletetaan syntyneen hänen suustaan, olivat pappeja; kshatryatit, jotka ovat syntyneet hänen käsivarsistaan, olivat sotilaita ja virkamiehiä; vaisyatit, jotka ovat syntyneet hänen reisistään, olivat tilallisia, käsityöläisiä ja kauppiaita; ja sudrat, jotka ovat syntyneet hänen jaloistaan, olivat orjia. Kastiporrastuksen alimmalla askelmalla olivat ”epäpuhtaat” eli paariat, joiden velvollisuuksiin tai elämäntapaan kuului erilaisten uskonnollisesti epäpuhtaitten tehtävien hoitaminen. Vaikka Intia ja Pakistan kielsivät hindulaisen kastijärjestelmän ankarimmat muodot lailla noin 40 vuotta sitten, sen osia on yhä jäljellä.

Eläinuhrit olivat jonkin aikaa tärkeä osa palvontaa, ja niiden vuoksi papiston piti esittää tarpeellisia seremonioita. Brahmaaneista eli bramiineista tuli niin voimakkaita, että eräs Intian uskonnon haara tuli tunnetuksi brahmalaisuutena. ”Pappeja pelättiin ja kunnioitettiin enemmän kuin jumalia”, sanoo T. W. Organ, ”koska papit pystyivät tuhoamaan viholliset vain rituaalia vaihtamalla.” Kun uhrimenot tulivat monimutkaisemmiksi, alkoi suuntaus, joka painotti askeesia eli lihankidutusta.

Yhtenä perusoppina oli samsara. Se esitettiin viimeistään Upanišadeissa, niissä hindulaisten kirjoitusten kokoelmissa, jotka ajoittuvat todennäköisesti noin 600-luvulle eaa. Ne opettivat, että kuoleman ja väliaikaisen taivaassa tai helvetissä olon jälkeen yksilöt syntyvät uudelleen maan päälle ihmisinä tai eläiminä joko korkeammalle tai alhaisemmalle tasolle kuin mistä he aiemmin nauttivat. Tämä tapahtuu Karman lain mukaan. Elämän tarkoituksena on saavuttaa mokša, jälleensyntymisen kiertokulusta vapautuminen, ja sulautua brahmaniin, kaikkeutta ylläpitävään voimaan.

Veda-uskonnossa oli paljon jumalia. Mutta kirjan Concepts of Indian Philosophy mukaan sen kannattajat pitivät tilannetta epätyydyttävänä, joten ”he hitaasti ajautuivat kohti monoteistista jumalakäsitettä. – – Erään kerran tapahtui niin, että kaikki aiemmat jumalat kasattiin yhteen – – [jolloin] muodostui käsitteellinen jumala.” Näin brahmanista tuli Brahma, persoonaton jumala, jolla ei ollut tuntomerkkejä eikä ominaisuuksia, mutta joka personoitui useina eri jumaluuksina.

Halu mokšan saavuttamiseen perustuu historioitsija Will Durantin mukaan ”vastenmielisyyteen elämää kohtaan – –, joka synkkänä juonteena läpäisee kaiken hindulaisen ajattelun”. Tätä raskasmielistä ja pessimististä asennetta kuvaillaan hyvin Maitri Upanišadissa, jossa kysytään: ”Mitä hyötyä on nautinnoista tässä ruumiissa, jota vaivaavat halut, viha, himot, harhakuvitelmat, pelko, alakuloisuus, kateus, erottautuminen toivottavista asioista, yhteen liittyminen ei-toivottavien asioitten kanssa, nälkä, jano, vanheneminen, kuolema, sairaudet, suru ja muut näiden kaltaiset?”

Siitä, millä tavoin tämä onneton asiaintila voidaan välttää, kerrotaan Purana-teksteissä, jotka todennäköisesti laadittiin ensimmäisellä vuosisadalla. Niiden nimi tarkoittaa ”muinaisia kertomuksia”, ja ne olivat laajalti kaikkien käytettävissä ja tulivat tunnetuiksi tavallisen kansan kirjoituksina. Garuda Purana -teksti väittää: ”Todellinen onnellisuus saadaan siten, että tukahdutetaan kaikki tunteet. – – Missä on kiintymystä, siellä on surua. – – Luovu tunteistasi, niin olet onnellinen.” Ikävä kyllä tämä ratkaisu näyttää lähes yhtä lohduttomalta kuin on se onneton olotila, johon sen pitäisi tuoda helpotusta.

Jo aikaisemmin Bhagavadgita, joka merkitsee ”Herran laulu” ja jota joskus on sanottu ”tärkeimmäksi kirjaksi, mitä Intiassa on koskaan kirjoitettu”, ehdotti kolmea tietä vapautuksen saamiseen. ”Velvollisuuksien polku” painotti rituaalien ja sosiaalisten velvoitteiden vähentämistä tai pois karsimista, ”tiedon polku” sisälsi mietiskelyn ja joogan harrastamisen ja ”antaumuksen polku” vaati omistautumista jollekin persoonalliselle jumalalle. Bhagavadgitaa on verrattu kristikunnan ”Uuteen testamenttiin”. Useimmat intialaiset osaavat joitakin sen säkeita ulkoa, ja monet heistä toistavat muistamiaan osia päivittäin.

Bhagavadgita on oikeastaan vain pieni osa hindulaisesta Mahabharata-eepoksesta, joka sisältää noin 100000 säettä ja on siksi ehdottomasti maailman pisin runo. Kun Bhagavadgita yhdistettiin Mahabharataan (luultavasti 200-luvulla eaa.), hindulaisuus oli vihdoin selvästi erottautunut veda-uskonnosta ja brahmalaisuudesta omaksi uskonnokseen.

Jatkuvaa uudistumista

Hindulaisuuteen on sen alusta alkaen liittynyt jatkuva uudistuminen. 500-luvulla eaa. eläneistä uudistajista huomattavin oli Siddhārtha Gautama ja Vardhamāna Mahāvīra, joista edellinen perusti buddhalaisuuden ja jälkimmäinen jainalaisuuden.

Mahāvīra piti itseään 24. jainana (voittajana). Jainalaisuus perustuu heidän elämäänsä. Tämä uskonto eroaa hindulaisuudesta siinä, että se kieltää luojan ja opettaa, että maailma on ollut aina olemassa. Erityisen tärkeänä se pitää väkivallasta pidättäytymistä (ahimsa). Tämä toimintatapa, jota tällä vuosisadalla elänyt intialainen johtaja Mohandas Gandhi noudatti Intian itsenäisyystaistelussa, oli oikeastaan tämän uskonnollisen opin poliittinen sovellutus.

Jainalaisuuden mukaan oikea usko, oikea tieto ja oikea käytös yhdistettyinä joogan harjoittamiseen johtaa vapautukseen. Samaan aikaan se väittää, että kaikki on pohjimmiltaan kiinni näkökulmasta, ja kieltää siten kaikki ehdottomat normit oikean ja väärän suhteen. Tämä korostaa hindulaisuuden sallivaista asennetta, sillä jainalaisuuskin perustuu hindulaisuuteen.

Noin 2000 vuotta myöhemmin, 1400-luvulla, ilmaantui muuan Nānak-niminen uudistaja. Hän yritti islamia ja hindulaisuutta yhdistämällä perustaa uskonnon, jonka sekä hindut että muslimit voisivat hyväksyä. Tuloksena oli sikhiläisyys. Nimitys ”sikhi” on peräisin sanskritin sanasta ”oppilas”. Nānak oli ensimmäinen kymmenestä gurusta; kymmenes perusti vuonna 1699 khalsa (puhtaat) -nimisen veljeskunnan. Sen jäsenille annettiin yhteinen sukunimi Singh (leijona) kastieroavuuksien poistamiseksi ja sen korostamiseksi, että he olivat uskontonsa sotilaita. Heitä vaadittiin noudattamaan viittä K:ta: jättämään hiuksensa ja partansa (kesh) leikkaamatta, kiinnittämään turbaanin peittämät hiuksensa kammalla (kangha), käyttämään sortseja (kachs) mahdollisesti pitkien housujen alla, kantamaan tikaria (kirpan) ja pitämään kädessään teräksistä rannerengasta (kara). Gurujen sarja päättyi kymmenenteen guruun. Sikhien pyhä kirja Guru Granth Sahib tuli heidän tilalleen. Se valmistui vuonna 1604 ja tarkistettiin vuosisataa myöhemmin.a

1800-luvun loppupuoliskolla Kalkuttassa toiminut pappi Ramakrishna yritti sekoittaa hindulaisuuteen niitä ajatuksia, joita hän piti länsimaisessa uskonnollisessa ajattelussa parhaimpina. Hän väitti, että kuten vedelläkin on eri nimet eri kielissä, samoin ”Sat-chit-anandaa, Iankaikkista-Älyllistä-Onnellista, kutsuvat jotkut Jumalaksi, jotkut Allahiksi, jotkut Jehovaksi, jotkut Hariksi ja toiset Brahmaksi”. Ja ”aivan niin kuin joku voi nousta talon katolle tikapuita tai portaita pitkin tai bambun tai köyden avulla, yhtä lukuisilla eri tavoilla ja keinoilla voidaan lähestyä Jumalaa. – – Eri uskonnot ovat vain eri teitä saman Kaikkivaltiaan luo.”

Tällainen suvaitsevainen asenne antaa melkoisesti liikkumavaraa hindulaisessa palvonnassa. Se sallii joidenkin lahkojen suunnata palvontansa lähinnä Brahmalle (brahmalaiset), toisten vastaavasti Višnulle (višnulaiset) ja toisten vielä Šivalle (šivalaiset). Se antaa hindulaisten, shaktilaisten ja tantristien saarnata hindulaisuutta kukin omalla tavallaan. Tantrismi esimerkiksi sisältää heimo- ja kansantapoja, ja siinä on tärkeällä sijalla jumalattaren palvonta, joka on jo vanhaa perua hindulaisuudessa. Intialaiset puhuvat maastaan ”äiti Intiana” ja sitä on edustamassa Bharat Ma -niminen jumalatar.

Suvaitsevaisuus – hyvä vai huono asia?

”Hindulaisuus on aina osoittanut pystyvänsä omaksumaan uusia opetuksia”, kirjoittaa Geoffrey Parrinder, brittiläinen teologi ja vertailevan uskontotieteen luennoitsija. Hän lisää: ”Tämä uskontojen synkretismi eli yhteensulauttaminen on ehkä yleisin piirre hindulaisessa opetuksessa.” Monet ihmiset ovat selvästikin samaa mieltä tämän hindulaisen suvaitsevaisuuden filosofian kanssa sanoessaan: ’Palvele Jumalaa sillä tavalla kuin sinulle sopii.’

Mutta Parrinder huomauttaa, että ”kun asetetaan samanarvoiseksi kaikki uskonnot”, on ”vaarana, ettei voida tehdä eroa hyvän ja huonon välillä”. Ja eikö olekin käymässä yhä ilmeisemmäksi, että uskonto voi olla huono samoin kuin se voi olla hyväkin? Onko mitään etua siitä, että liittää omaan uskontoonsa aineksia jostakin huonosta uskonnosta?

Nykyään monet ihmiset ovat pettyneitä uskontoonsa. Niin oli myös eräs hallitsevaan kshatrya-kastiin kuulunut hindu, joka eli noin 2500 vuotta sitten. Hindulaisuus ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Kirjoitussarjan seuraava osa ”Valaistus joka lupasi vapautuksen” kertoo meille siitä lisää.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 25]

Olet ehkä miettinyt:

Miten hindut selittävät samsaran? Bhagavadgita sanoo: ”Niin kuin mies joka heittää pois kuluneet vaatteensa ja ottaa uudet, niin myös ruumiissa asuvat heittävät pois kuluneet ruumiinsa ja tulevat toisiin ruumiisiin, jotka ovat uusia.” Garuda Purana selittää, että ”tämän minuuden teot edellisessä elämässä määräävät, millaisen muodon sen organismi saa seuraavassa elämässä – – Ihminen saa elämässä sen, minkä hänen kohtalonsa on hänelle määrännyt, eikä edes jumala voi sitä muuttaa.” Asiaa valaisee Markandeya Puranassa oleva lainaus henkilöltä, joka sanoo: ”Olen syntynyt bramiinina, kshatryana, vaisyana ja sudrana ja jälleen karhuna, matona, kauriina ja lintuna.”

Pitävätkö hindut lehmiä pyhinä? Sekä Rigveda että Avesta puhuvat lehmistä ”olentoina, joita ei saa tappaa”. Mutta tällainen asennoituminen näyttää pohjautuvan enemmän ahimsa-oppiin kuin jälleensyntymisuskoon. Markandeya Purana kiinnittää kuitenkin huomion siihen, miten vakavaa on olla noudattamatta tätä lakia, kun se sanoo, että ”joka tappaa lehmän, joutuu helvettiin kolmessa seuraavassa syntymässä”.

Miten hindut suhtautuvat Ganges-jokeen? ”Pyhimykset, jotka tässä joessa kylpeminen on puhdistanut ja joiden mielet on omistettu Kesavalle [Višnulle], saavat lopullisen vapautuksen. Pyhä joki, kun sitä kuunnellaan ja halutaan, kun se nähdään, siihen kosketaan, siinä kylvetään tai kun sitä ylistetään, puhdistaa päivästä toiseen kaikki olennot. Ja ne, jotka jopa sadan yoyanan [1500 kilometrin] päässä siitä huutavat ’Ganga ja Ganga’, vapautuvat synneistä, joita on tehty kolmessa aiemmassa elämässä.” – Vishnu Purana.

Ketkä ovat Hare Krišnoja? Ne ovat Kansainvälisen Krišna-Tietoisuus Seuran jäseniä. Tuo järjestö on eräs hartaiden hindulaisten lähetysliike. Sen perustaja, edesmennyt A. C. Bhaktivedanta Swami Prabhupada, toi sanomansa Yhdysvaltoihin vuonna 1965. Se on säilyttänyt tietyt piirteet hindulaisesta askeesista, ja se keskittyy Krišna-jumalan palvonnan ympärille ja painottaa Hare Krišna -mantran toistamista. Bhaktivedanta katsoi pelkän Jumalan nimen lausumisen riittävän pelastumiseen.