”Nyt sinä kuolet!”
Raiskaaja tunkeutuu kristittyyn kotiin
MIES kuristi kurkkuani kovakouraisesti. Taistelin voidakseni huutaa.
”Lopeta! Lopeta huutaminen, niin en tee sinulle pahaa”, hän vaati kuristaen yhä lujempaa.
Mutta minä en uskonut häntä enkä totellut. Yritin jatkuvasti huutaa. Raavin hänen kasvojaan, huitaisin hänen silmälasinsa menemään ja kiskaisin tekohampaat hänen suustaan. Kun hän yritti hyväillä minua ja pitää minua aloillaan, työnsin kynteni syvälle hänen silmäkuoppiinsa. Ja huusin. Kun hänen sormensa lähestyivät suutani, purin niin lujaa kuin jaksoin.
Tuntuu uskomattomalta, että en ollut peloissani – pelko tuli vasta myöhemmin. Tuolloin olin vihainen! Tämä vihollinen ei saisi tunkeutua minun kotiini eikä raiskata minua, ei täällä eikä missään muuallakaan!
Hän yritti kuitenkin sinnikkäästi. Hän sai käsiinsä vyön ja sitoi käteni selkäni taakse, ensin yhden kerran ja sitten useita kertoja, koska onnistuin aina saamaan ne vapaiksi. Toinen käsivarsi kaulani ympärillä hän hapuili löytääkseen silmälasinsa ja tekohampaansa lattialta. Ryöstäydyin äkkiä vapaaksi ja aloin yllättäen selittämättömästä syystä heitellä esineitä huoneessa ja kirkua sekavasti, aivan kuin olisin mennyt järjiltäni.
Hyökkääjä typertyi hetkeksi ja pysähtyi kysymään: ”Mikä sinua vaivaa?” Tämän tauon aikana ryntäsin karkuun, mutta hän sai minut kiinni, pakotti minut makuuhuoneeseen ja heitti minut vuoteeseen. Sidottuaan käteni jälleen kerran hän onnistui osittain riisumaan minut. Vääntelehdin ja löin häntä, jotta hän olisi päästänyt minut irti. Hänen törkeät sanansa inhottivat minua ja vihasin sitä törkeää tekoa, johon hän yritti pakottaa minut!
Sain käteni viimeisen kerran vapaaksi, työnsin hänet pois ja ryntäsin ulko-ovelle. Sain kiinni ovenkahvasta, mutta kääntäessäni sitä hän tarttui minuun takaapäin ja paiskasi minut lattialle. Onnistuin sieppaamaan käteeni lähellä olevan keittiöveitsen ja haavoittamaan hänen jalkojaan. ”Jo riittää”, hän karjui. ”Nyt sinä kuolet!” Hän alkoi takoa päätäni, ja menin tajuttomaksi.
Ymmärrän nyt, että minun olisi pitänyt olla varovaisempi. Olin aina ollut varuillani välttääkseni vaikeuksia ja rettelöitsijöitä kotimme ulkopuolella. Matkustin aina yhdessä kristityn aviomieheni kanssa. Vältin aina paikkoja, joissa tällaiset rikolliset saattaisivat oleilla, ja pukeuduin aina häveliäästi. En ollut koskaan osannut odottaa, että raiskaaja voisi olla niin ilkeä, että kävisi kimppuuni omassa kodissamme.
Tämä mies oli työssä rakennustyömaalla naapuritontilla. Rakennusurakoitsija oli järjestänyt niin, että talostamme oli vedetty sähkölinja työmaalle koneita varten. Toisinaan kun kaapeli ylikuormittui, joku työntekijöistä tuli taloomme asettamaan lauenneen suojakytkimen takaisin normaaliasentoon kellarissamme. Järjestely oli käytännöllinen, muttei viisas.
Hän oli selvästikin suunnitellut yllättävänsä minut äkkiarvaamatta. Hän varmaankin odotti minun jähmettyvän pelosta ja järkytyksestä tylsänä mukautuvan hänen tahtoonsa. Kauhistuin kyllä hänen hyökätessään kimppuuni, mutta en jäänyt pelon vangiksi. En myöskään pysähtynyt miettimään. Aloin vain heti toimia huutaen, raapien, potkien ja purren vimmoissani. Se oli parasta, mitä saatoin tehdä, koska voimakas vastahyökkäykseni häkellytti hänet. Se antoi minulle lisäksi tärkeän psykologisen etumatkan heti alusta alkaen, koska tiesin, ettei hän pystynyt täysin hallitsemaan itseään eikä minua. Tämä puolestaan sai minut vastustamaan häntä päättäväisemmin ja antoi toivoa siitä, että voisin voittaa.
Tullessani tajuihin istuin auton etuistuimella keskellä liikenteen vilinää. Sama vyö oli nyt kiskaistu tiukasti kaulani ympärille aivan kuin koiran talutushihna, jota hän piti kireällä ajaessaan. Ajatusteni alkaessa selkiintyä sen tajuaminen, missä olin ja miten olin joutunut tähän tilanteeseen, leimahti sisälläni kuin palava sytytysneste joka sai minut nopeasti jälleen raivoihini.
Tönin kyynärpäälläni ohjauspyörää yrittäen epätoivoisesti saada auton pois tieltä. Olin vakuuttunut siitä, että tämä häiriintynyt mies oli nyt enemmänkin kiinnostunut siitä miten pääsisi minusta eroon kuin raiskaamisestani. Hän tappaisi minut, niin etten voisi myöhemmin tunnistaa häntä. Vaikka olin uuvuksissa melkein tunnin kestäneestä kamppailusta, itsepintainen vastarintani oli verottanut myös hänen voimiaan. Väsyneenä ja hämillään hän lopulta ohjasi tien sivuun ja sysäsi minut ulos autosta. Eräs toinen autoilija pysähtyi ja vei minut sairaalaan.
Olin sittenkin voittanut! Minua ei ollut raiskattu! Olin voittaja, en uhri! Omatuntoni oli puhdas ja itsekunnioitukseni ja omanarvontuntoni loukkaamattomat. Olin myös säilyttänyt nuhteettomuuteni Kaikkivaltiasta Jumalaa, Jehovaa, kohtaan!
Se ei merkitse sitä, että olisin tuntenut itseni kovin ylpeäksi ja erinomaiseksi sairaalassa, jossa vietin muutamat seuraavat päivät. Olin syvästi järkyttynyt, kaikkia jäseniäni särki ja näytin kamalalta. Pelko, jota en ollut tuntenut hyökkäyksen aikana, huuhtoi nyt ylitseni suurina aaltoina. Hyödyttömät mielikuvat siitä, mitä olisi voinut tapahtua, tulvivat jatkuvasti mieleeni. Tänä aikana poliisietsivät kuulustelivat minua, ja sain kauhukseni kuulla, että tämä sama mies oli päästetty vankilasta ehdonalaiseen vapauteen vain kuusi viikkoa aikaisemmin hänen kärsittyään rangaistusta raiskauksesta!
Samana päivänä, jolloin pääsin sairaalasta, minun täytyi vielä mennä poliisiasemalle tunnistamaan tämä mies rivissä seisovien miesten joukosta. Aioin todellakin nostaa syytteen. Minusta tuntui, että niiden muiden naisten puolesta, jotka saattaisivat joutua hänen uhrikseen, olin velvollinen tekemään voitavani hänen saattamisekseen vastuuseen. Lisäksi minun täytyi itseni takia saada vääryys oikaistuksi ja vakuuttaa itselleni, että elämäni oli hallinnassani. Hänet oli helppo tunnistaa rivistä. Hänellä oli siteitä kasvoillaan ja kipsi kädessään.
Sairaalassa ja kotona viettäminäni seuraavina viikkoina sain suurta lohtua monista korteista ja kirjeistä, joita sain paikallisiin Jehovan todistajien seurakuntiin kuuluvilta todistajatovereiltani, sekä heidän vierailuistaan. Jotkut sanoivat olevansa ylpeitä minusta. Toiset taas eivät tienneet mitä sanoa, mutta he osoittivat välittävänsä minusta tulemalla käymään luonani. Jotkut sanoivat minua sankarittareksi, mitä minä kuitenkaan en ole, vaikka en olisi turhan vaatimatonkaan. Kun en voinut välttää ikävyyksiä, sovelsin vain sitä, minkä olin oppinut tutkimalla Raamattua, ja se auttoi.
Kuten kaikki tavalliset ihmiset, tarvitsin toipuessani usein tukea ja lohdutusta. Jotkut päivät olivat todella synkkiä. Minusta oli jonkin aikaa vastenmielistä liikkua ulkona muiden ihmisten joukossa. Vaikka joinakin päivinä onnistuinkin esiintymään melko urheasti, mieheni voi kertoa, että toisinaan vain vapisin enkä pystynyt saamaan lohtua mistään, kun mielessäni ja sydämessäni taistelin päästäkseni tämän painajaisen yli. Luultavasti suurin yksittäinen apu toipumiseeni oli tieto siitä, että olin Jehova Jumalan avulla tehnyt oikein parhaan kykyni mukaan. Valoisimpina hetkinäni saatoin jopa löytää hieman ilonaiheita. Kerran toisensa jälkeen lohtunani olivat seuraavat Raamatun sanat:
”Jos joku neitsyt on kihloissa miehen kanssa ja toinen tapaa hänet kaupungissa ja makaa hänen kanssaan, niin viekää molemmat sen kaupungin portille ja kivittäkää heidät kuoliaaksi, tyttö siksi, että hän ei huutanut apua kaupungissa, ja mies siksi, että hän teki väkivaltaa lähimmäisensä morsiamelle. Poista paha keskuudestasi. Mutta jos mies tapaa kihlatun tytön kedolla, käy häneen käsiksi ja makaa hänen kanssaan, niin mies, joka makasi hänen kanssaan, kuolkoon yksin. Mutta tytölle älä tee mitään, sillä tyttö ei ole tehnyt kuoleman rikosta; tässä on samanlainen tapaus, kuin jos mies karkaa toisen kimppuun ja tappaa hänet. Sillä hän tapasi hänet kedolla; kihlattu tyttö huusi, mutta hänellä ei ollut auttajaa.” – 5. Mooseksen kirja 22:23–27.
Olin syvästi kiitollinen näistä yksinkertaisista sanoista. Niiden avulla olin oppinut, mikä oli minun moraalinen velvollisuuteni. Ne olivat torjuneet hämmennyksen ja epävarmuuden. Niiden ansiosta olin tiennyt täsmälleen, mitä minun piti tehdä. Huusin ja sen lisäksi taistelin vastaan. Olin luottanut Raamatun ohjeisiin ja havainnut ne lujaksi perustaksi. Rukoilimme mieheni kanssa usein; voimani ja tasapainoni palasivat.
Toivon, ettei kenenkään naisen tarvitsisi koskaan kokea raiskausyritystä, saati sitten tulla raiskatuksi. Kuitenkin Yhdysvalloissa raiskataan joku joka 7. minuutti, kuten rikostilastot osoittavat. (Uniform Crime Reports – Crime in the United States, 1983, s. 5, U.S. Federal Bureau of Investigation) Omassa tapauksessani luotin Jehovaan, muistin hänen sanansa ja huusin. Lisäksi taistelin vastaan.
Aikanaan tämä ehdonalaiseen päässyt raiskaaja, joka hyökkäsi kimppuuni, asetettiin syytteeseen. Tämän vuoden helmikuun 7. päivänä hänet tuomittiin seuraavista rikoksista: toisen asteen murhayrityksestä, ensimmäisen asteen murrosta, ensimmäisen asteen raiskausyrityksestä ja toisen asteen kidnappauksesta.
Meidän rohkean luottamuksemme Jumalaan tulee aina voittaa ihmispelko. Olkoon psalmista Daavidin ajatukset myös meidän ajatuksiamme pysyessämme horjumatta näiden sanojen takana: ”Jumalaan minä turvaan enkä pelkää. Mitä ihminen minulle tekisi?” – Psalmi 56:12. – Lähetetty.
[Tekstiruutu s. 23]
Miksi sinun tulisi vastustaa hyökkääjää ensi hetkestä lähtien?
1. Hyökkääjä saattaa pelästyä ja jättää sinut rauhaan
2. Saatat tehdä hyökkääjän toimintakyvyttömäksi ja päästä pakenemaan
3. Hyökkääjän sukupuolinen halu saattaa heikentyä tai hän voi väsyä ja perääntyä
4. Voit saada jonkun kiinnittämään huomiota tilanteeseen ja tulemaan avuksesi
5. Omatuntosi pysyy puhtaana. (Vaikka sinut raiskattaisiinkin, et menetä itsekunnioitustasi etkä puhtauttasi Jehovan edessä.)
6. Vammat, joita saatat aiheuttaa hyökkääjälle, auttavat jälkeenpäin poliisia tunnistamaan hänet. (Esim. jos hänen ihoaan jää kynsiesi alle.)