Paperinvalmistuksessa egyptiläiset olivat vain matkijoita!
EGYPTILÄISTEN sanotaan aloittaneen paperinvalmistuksen kolmannella vuosituhannella eaa. He irrottivat ulkokuoren papyruskasvin varresta. Jäljelle jääneet ydinosat leikattiin leveiksi mutta ohuiksi suikaleiksi, jotka ladottiin vierekkäin ja hieman limittäin. Päälle levitettiin ohut liimakerros, ja ensimmäisen kerroksen päälle ladottiin uusi kerros papyrussuikaleita, nyt ristikkäin. Sen jälkeen nuo kaksi kerrosta nuijittiin yhteen tasaiseksi levyksi. Auringossa kuivattamisen ja kevyen kiillottamisen jälkeen papyrusarkeille voitiin kirjoittaa. Kaikkiin muihin aikaisempiin kirjoitusmateriaaleihin verrattuna papyrus muistutti eniten paperia.
Paperinvalmistuksessa egyptiläiset olivat kuitenkin myöhässä – jopa tuhansia vuosia! Paperinvalmistuksen aloittivat nimittäin eräät yhteiskunta-ampiaiset. Niistä suurikokoisimpia ovat herhiläiset, Euroopassa Vespa crabro ja Pohjois-Amerikassa Vespa maculata. Suomessa herhiläisiä tavataan melko harvoin. Aluksi niiden paperista tehty pesä on pieni, vain yhden ainoan herhiläisnaaraan rakentama, mutta loppujen lopuksi se saattaa kasvaa mahtavaksi, halkaisijaltaan 30–60 senttimetriseksi palloksi, jossa asuu tuhansia työläisiä. Pesän rakentamisen aloittaa yksinäinen naaras, herhiläiskuningatar. Valittuaan rakennuspaikan, tavallisesti jostain puusta, se raaputtaa puolilahosta puusta puuainesta ja sekoittaa siihen sylkeään valmistaen siten eräänlaista massaa.
Tästä paperimassasta se muodostaa hyvin pienen kennoston ja kiinnittää sen oksaan tai johonkin muuhun tukeen. Massa kovettuu nopeasti. Sitten kuningatar ympäröi kennoston useista paperikerroksista tehdyllä suojakuorella, jossa kunkin kerroksen välissä on tyhjiä ilmataskuja eristeenä. Tämä suojakuori ei kosketa kennostoa, vaan se kiedotaan yläpuolella oleviin oksiin. Ainoa suuaukko tähän onttoon paperipalloon on sen pohjassa oleva reikä, pesän sisään- ja ulosmenoaukko. Tuon ensimmäisen kennoston kuusikulmaisten kennojen aukot suuntautuvat alaspäin ja niihin kuhunkin herhiläisnaaras munii yhden munan.
Muutaman päivän kuluttua munista kuoriutuu toukkia, joita kuningatar ruokkii – ne kerjäävät ruokaa synnyttämällä ääniä kennon seiniä raapimalla. Kolmen viikon kuluttua toukat koteloituvat kennoon kehräämällä suuaukkoon silkkikannen. Tätä kotelovaihetta kestää kolme lisäviikkoa, minkä jälkeen täysin kehittyneet herhiläiset järsivät kannen puhki ja ryömivät ulos. Ne ovat valmiita työhön ja kuningatar voi lopettaa paperinvalmistuksen ja keskittyä munimiseen.
Paperinvalmistus pääseekin nyt täyteen vauhtiin. Kennoja tehdään lisää uusia munia varten. Ensimmäisen kennoston ympärysmitta kasvaa, kun yhä useampia kennoja rakennetaan sen reunoille. Sen alapintaan kiinnitetään tukipylväitä kannattamaan uutta ja suurempaa kennostoa. Yhä useampia ja suurempia kennostoja rakennetaan, kunnes niitä on kahdeksan tai useampia. Ihmiset rakentavat alhaalta ylöspäin, kun taas herhiläiset rakentavat ylhäältä alaspäin. Ihmisten rakentamat kerrokset ovat toinen toisensa päällä, kun taas herhiläisten rakentamat kerrokset roikkuvat yläpuolella olevasta kerroksesta. Jotta tälle sisäpuolella tapahtuvalle laajennukselle olisi tilaa, kuoren sisimpiä seiniä puretaan pois sitä mukaa kuin ulompia valmistuu. Yhteiskunnan koon kasvaessa pesä suurenee kuin ilmapallo.
Joskus herhiläisiä voi nähdä rakentamassa näitä kuoren ulkokerroksia. Työläiset tuovat hyvin hienonnettua paperimassaa pieninä pallosina, ja kävellessään takaperin ne venyttävät nämä pallot suikaleiksi ja kiinnittävät suikaleen kerrallaan kuoreen. Yhteenliitettyjen suikaleiden kuvion voi nähdä valmiissa kuoressa. Herhiläisten paperimassaan erittämä sylki toimii liimana.
Kiinnostavaa kyllä – ja myös hämmästyttävää – on se, että herhiläinen pystyy valvomaan kuitujen asentoa valmistamassaan paperissa. Kun se tekee seinäpintoja, kuidut muodostavat epäsäännöllisen kuvion, ne kulkevat ristikkäin, mikä lisää vahvuutta – samaan tapaanhan egyptiläisetkin latoivat papyrussuikaleitaan. Mutta jos paperista tehdään varsia tai tukipilareita, jotka ripustavat ensimmäisen kennoston oksaan tai kiinnittävät myöhemmin rakennettuja kennostoja yläpuolella oleviin kennostoihin, puun kuidut muodostetaan yhdensuuntaisiksi. Näin paperista tulee lujempaa ja se voi kannattaa raskaitakin rakennelmia pesän sisäpuolella. Eräs asiantuntija sanoikin: ”Merkittävä kantolujuus saavutetaan asettamalla puun kuidut pitkittäin – aivan kuten lihaksiston jänteidenkin ääretön sitkeys perustuu siihen, että sidekudosten säikeet on järjestetty toisiinsa nähden yhdensuuntaisiksi kohti rasitusta.”
Osoittaako sitten tämä herhiläisten tukipilarien ja ihmisen jänteiden samankaltaisuus, että niillä olisi jotain yhteyttä kehitysoppia ajatellen? Kehitysopin kannattajat väittävät tavallisesti, että samankaltaisuus todistaa tällaisen yhteyden puolesta. Jos samankaltaisuus ei sovellukaan, he mielensä mukaan tietenkin jättävät sen noin vain huomioon ottamatta pitäen sitä satunnaisena yhtäläisyytenä. Mutta aivan kuten ihmisetkin käyttävät toisiaan muistuttavia periaatteita hyvin erilaisissa keksinnöissä, on taivaan ja maan Luojakin toiminut siten jo kauan ennen ihmistä. Todellisuudessa Jumalan antaman vaiston avulla herhiläiset ottavat huomioon eri rakennelmien erilaiset lujuusvaatimukset ja järjestävät paperimassan puukuidut sen mukaisesti.
Vaistonvaraisen viisauden avulla herhiläiset myös pitävät pesänsä lämpötilan jatkuvasti 30-asteisena. Vakiolämpötilan ylläpitämistä helpottavat suuresti kuoren monet paperikerrokset, joiden välissä on tyhjiä ilmataskuja – aivan kuten ihmisten tekemissä lämpöikkunoissakin. Eräs asiantuntija mainitsee, että ”tämä ulkoseinä voi olla yhtä tehokas lämmöneriste kuin 40 senttimetriä paksu tiiliseinä”.
Mutta aina ei sekään riitä. Kun pesän lämpötila laskee 30 asteen alapuolelle, erityinen työläisherhiläisten ryhmä ryhtyy nopeasti työskentelemään siipilihaksillaan siivet kuitenkin liikkumattomina – aivan kuin auto, jonka moottori käy tyhjäkäynnillä. Tämä lihastoiminta tuottaa lämpöä. Jos pesän lämpötila nousee liian korkeaksi, herhiläiset kostuttavat kennoja vedellä ja väristävät siipiään haihduttaakseen veden ja siten jäähdyttääkseen pesää – samaan tapaan auton jäähdytin jäähdyttää moottoria.
Kuinka joku sitten voi sanoa, että kaikki tämä viisaus kehittyi sattumalta, ilman mitään todisteita sen tapahtumisesta tai siitä, että se olisi mahdollista? Nämä hämmästyttävät paperinvalmistajat ovat kuin robotteja, joihin on jo luotaessa ohjelmoitu kaikki tämä viisaus: ”Ne ovat vaistonvaraisesti viisaita.” – Sananlaskut 30:24, UM.
Ja paperinvalmistuksesta puheen ollen, ne olivat egyptiläisiä tuhansia vuosia edellä!