’Paljonko kello on?’
KUN joku tekee sinulle tuon kysymyksen, vilkaiset luultavasti nopeasti rannekelloosi, vastaat ohimennen etkä ajattele kysymystä sen enempää. Oikean ajan tietäminen ei kuitenkaan ole aina ollut yhtä helppoa.
Jumala tosin loi kaksi suurta valoa, auringon ja kuun, ’merkeiksi osoittamaan aikoja, päiviä ja vuosia’. (1. Mooseksen kirja 1:14) Hän jätti kuitenkin ihmisen huoleksi sen selvittämisen, miten päivät jaettaisiin tunteihin ja minuutteihin. Ennen muinoin tämä tapahtui luultavasti siten, että tehtiin havaintoja siitä, miten puiden ja muiden esineiden varjot siirtyivät auringon edetessä taivaalla. Näiden varjojen siirtymistä tarkkailtaessa keksittiin sattumalta eräs yksinkertainen keino ajan arvioimiseksi: ”varjokello”. Alun perin se oli vain suora keppi tai pylväs, ja sen heittämän varjon pituus ilmoitti ajan.
Ajan kuluessa ajan mittaus kuitenkin kehittyi pidemmälle. Keksittiin aurinkokello, joka oli laajalle levinnyt laite jo ennen Kristusta. Ennen tätä egyptiläiset kuitenkin keksivät näppärän keinon käyttää vuotavaa astiaa ajan mittaamiseen. Se oli yksinkertaista. Veden tippuessa aika voitiin arvioida tarkkailemalla vedenpinnan korkeutta. Se ei kuitenkaan ollut aivan sellainen kello, jota haluttaisiin kuljettaa mukana. Tiimalasi, joka keksittiin Euroopassa jolloinkin 1300-luvulla, oli melkoinen parannus, samoin kuin öljykello, joka mittasi aikaa öljyn kulumisen mukaan.
1300-luvun paikkeilla tapahtunut mekaanisten kellojen kehittyminen merkitsi kuitenkin todellista läpimurtoa ajan mittauksessa. Mekaanisten kellojen nerokas keksijä on tuntematon, vaikka alan asiantuntijat arvioivatkin, että ensimmäisiä mekaanisia kelloja käytettiin munkkiluostareissa. Perusajatus useimpien suurten keksintöjen takana on ollut pääpiirteitten yksinkertaisuus, ja näin oli myös ensimmäisten kellojen laita: köydessä riippuva paino liikkui vähitellen alaspäin painovoiman ansiosta. Painon laskiessa köysi pani liikkeelle koneiston, joka oli kytketty antamaan sysäys hälytyslaitteelle aika ajoin. Hälytys muistutti suntiota soittamaan kelloa tasatunnein, ja siten munkit saattoivat tietää että oli aika rukoilla.
Lopulta käsityöläiset keksivät, miten näiden kellojen kokoa voitiin pienentää. Vuoden 1500 tienoilla saksalainen Peter Henlein -niminen lukkoseppä teki todellisen läpimurron keksiessään kellon jousen. Enää ei tarvittu kömpelöitä köysiä ja väkipyöriä. Jousta, joka oli koneiston käyttövoimana, täytyi vain aika ajoin kiristää tai vetää. Tämä ensimmäinen kannettava kello ei kuitenkaan ollut kovin helposti kannettava. The Encyclopedia Americana sanoo: Se oli ”kuusi tuumaa korkea ja tehty kokonaan raudasta”. Rannekelloista tuli kuitenkin nopeasti pienempiä ja tarkempia. Jotkut vanhimmista valmistetuista rannekelloista olivat itse asiassa taideteoksia!
Nykyään monet ihmiset käyttävät digitaalikelloja. Toisin kuin mekaanisissa kelloissa niiden ajanmittaus perustuu kvartsikiteen värähdystaajuuteen. Koska ne ovat halpoja ja melko tarkkoja, niistä on tullut ajan mittauksen viimeisin villitys. Monien mielestä digitaalikelloista puuttuu kuitenkin vanhanaikaisten, erinomaisen ammattitaitoisesti tehtyjen ja rauhoittavasti raksuttavien mekaanisten kellojen viehätys ja kauneus. Niinpä vastoin yleistä käsitystä mekaaninen kello on elossa ja voi hyvin! Miten on sitten taideteosten laita? Hyvin harvat, jos mitkään, nykyajan suurina määrinä tuotetuista kelloista ansaitsevat tuota nimitystä. Siitä huolimatta on vielä olemassa kourallinen vanhan ajan ammattimiehiä, jotka tekevät lujasti työtä säilyttääkseen kunnon kellon tekemiseen liittyvät perinteet.
Ajattelehan esimerkiksi Van-nimistä kelloseppää, joka asuu New Yorkissa. Hän on yksi niistä harvoista miehistä maailmassa, jotka osaavat rakentaa tarkan kellon alusta loppuun itse. Van syntyi vuonna 1902. Niinpä hän voi mielessään palata takaisin aikaan, jolloin kellot tehtiin ponnisteluja säästämättä – jolloin ne eivät olleet mitään massatuotettuja elektronisia kapineita. Hän voi epäilemättä kertoa paljon sellaista, mikä lisää arvostustamme kellon tekemisen katoavaa taitoa kohtaan. Niinpä viivähdämme hänen luonaan hetkisen:
Miten kelloista opitaan pitämään
”Miten teistä tuli kelloseppä?” kysymme tuota pikaa.
”Isäni oli kelloseppä”, sanoo Van, ”ja opin häneltä paljon. Melko pian syntymäni jälkeen isästäni tuli rautateiden kellontarkastaja. Ajassa pysyminen oli ja on yhä erittäin tärkeää rautatieturvallisuuden kannalta. Tuohon aikaan veturinkuljettajien, konduktöörien ja jarrumiesten täytyi kuitenkin tulla aseman toimistoon, ennen kuin lähtivät liikkeelle. Heitä vaadittiin tarkistamaan kellonsa asemalla olevan virallisen kellon mukaan ja allekirjoittamaan paperi, joka osoitti, että he olivat tarkistaneet ajan. Voitte siis ymmärtää, miksi isäni työ oli tärkeä.”
”Suunnittelitteko seuraavanne hänen jalanjälkiään?”
”En, sillä ajattelin ryhtyväni muusikoksi. Isäni sanoi kuitenkin: ’Emme yksinkertaisesti pysty tekemään kaikkea työtä liikkeessä. Tarvitsemme apua.’ Pian olinkin auttamassa häntä. Hänen tapanaan oli hajottaa kellot osiin, korjata ja puhdistaa ne – ja hän olikin innokas kellojen puhdistaja – ja antaa sitten kaikki osat minulle. Tavallisesti minulta meni puoli päivää niiden kokoamiseen uudelleen. Sillä tavoin opin paljon kelloista.”
”Mistä tiesitte, että kellot olivat ajassa?”
”Tuohon aikaanhan ei ollut radioita, mutta isäni rakensi kellon, jota käytettiin korjaamiemme kellojen panemiseen oikeaan aikaan. Hän sanoi, että se heitti enintään kolme sekuntia kuukaudessa. Pystyimme tarkistamaan sen menemällä lennätintoimistoon. Puolelta päivin liikenne keskeytyi ja lennättimestä kuului signaali, joka ilmoitti ajan laivaston havaintoaseman mukaan.”
”Milloin teitte ensimmäisen kellonne?”
”Vuonna 1919 tein töitä isäni kanssa korjaten rautateiden kelloja Memphisissä Tennesseessä. Joitakin vuosia myöhemmin aloin tehdä siellä ensimmäistä kelloani – taskukelloa, jonka olin itse suunnitellut. Kerättyäni tarpeelliset työkalut tein jokaisen osan: hammaspyörät ja niiden akselit, laakerisillat ja käyntikoneiston. Hioin ja kiillotin safiirit ja rubiinit ja panin ne paikoilleen. Työ oli melkein saatu päätökseen, kun kirjoitin eräälle miehelle, joka oli laatinut kirjoituksen kuuluisasta kelloseppä Breguetista. Kun hän kuuli, että minäkin rakensin itse suunnittelemaani kelloa, hän päätti tulla New Yorkista katsomaan sitä itse. Hän oli kerta kaikkiaan hämmästynyt! Hän sanoi tietävänsä, että tämä oli sellaisen miehen työtä, joka tiesi mitä teki. Hänen innokkuutensa sai minut erittäin hyvälle mielelle.
”Uusi ystäväni levitti sanaa kellostani. Seurauksena oli, että minusta kirjoitettiin joitakin sanomalehtiartikkeleita, ja töitä alkoi tulla. Kirjoittajaystäväni antoi lisäksi käyttööni kokoelmansa, johon kuului 3000 kelloa ja jonka jotkut kellot olivat peräisin 1500-luvulta! Pantuani joitakin niistä takaisin niiden alkuperäiseen kuntoon olin hämmästynyt niiden täsmällisyydestä ja tarkkuudesta sekä niissä ilmenevästä loistavasta ammattitaidosta.
”Tulin aikanaan New Yorkiin, mistä suuri osa työstäni tuli. Useat merenkulkuvälineitä valmistavat yritykset pyysivät palvelujani. Vaikka olenkin nyt yli 70-vuotias, teen edelleen töitä eräässä erinomaisessa kelloja valmistavassa liikkeessä samalla kun huolehdin joistakin yksityisasiakkaista.”
Mitä kellosepältä vaaditaan
On helppo ymmärtää, miksi Vanin kaltaiset miehet ovat häviämässä. Ajattelehan hänen työssään vaadittavaa tarkkuutta ja lahjomattomuutta:
”Kellosepänliikkeeni”, hän jatkaa, ”on todellisuudessa kuin pienikokoinen konepaja. Sorvaan, valssaan, sahaan, poraan ja teen monenlaista muuta. Joskus työstän metallia millimetrin tuhannesosan tarkkuudella! Miksi sellaista tarkkuutta vaaditaan? Muista toki, että jotta kello kävisi oikein, rattaiden ja akseleiden täytyy olla täsmälleen pyöreitä, suoria ja tasapainossa. Kellosepän täytyy sen vuoksi olla täsmällinen, kärsivällinen – jopa taiteellinen. Lisäksi tarvitaan lahjomattomuutta. Muistan yhä, miten isäni sanoi minulle: ’Katselet luultavasti viimeistä rehellistä kelloseppää, jonka koskaan tulet näkemään.’ Liioitellessaan tällä tavoin hän tarkoitti, että monet kellosepät yksinkertaistavat työtapoja eivätkä tee työtä kunnolla!”
Ilmeisesti Vankaan ei yksinkertaista työtapoja. Ja vaikkei hän varmastikaan ole viimeinen rehellinen kelloseppä, hän on muistutus siitä, että ennen vanhaan kauneutta ja laatua arvostettiin paljon enemmän kuin massatuotannosta saatuja voittoja. Nykyajan digitaalikellot voivat olla esimerkki tekniikan edistymisestä, mutta Van on halukas väittelemään siitä, onko niissä aikaisemmin tehtyjen kellojen ”lahjomattomuutta”.
Käytätpä siis halpaa digitaalikelloa tai kallista käsin tehtyä tarkkuuskelloa, olet luultavasti hyvin iloinen siitä, ettei sinun tarvitse raahata mukanasi tiimalaseja tai vuotavia astioita. Vuosisatoja kestänyt työ ja ammattitaito on saanut aikaan sen, että on helppo vain ranteeseen vilkaisemalla vastata kysymykseen: ’Paljonko kello on?’
[Kuva s. 26]
Van Hoesenin tekemä kello
[Kuva s. 27]
Van Hoesen työpajassaan