Mikä panee sen tikittämään?

MIKÄ aikaansaa kellon rytmisen tikityksen? Tämän kysymyksen ovat tehneet kaikki pikkupojat ja ehkä melko monet pikkutytötkin. Voisitko vastata heidän kysymykseensä?

Tikitys on paljon taajempaa kuin ehkä kuvitteletkaan. Tiedätkö, että kello tikittää keskimäärin 18000 kertaa tunnissa? Se on viisi kertaa sekunnissa, 300 kertaa minuutissa, 432000 kertaa vuorokaudessa – ja noin 13 miljoonaa kertaa kuukaudessa!

Ensimmäiset kellot

Toisiin ajanmittaamismenetelmiin verrattuna kello on suhteellisen uusi keksintö. Luultavasti ihmiset mittasivat ensin aikaa tarkkailemalla aurinkoa tai mittaamalla puitten varjojen kulmia. Lopulta otettiin käyttöön aurinkokellot. Ne ilmaisevat ajan mittaamalla varjoja. Pilvisenä päivänä tai yöllä ne jättävät ihmisen kuitenkin vaille kelloa.

Ilmeisesti tarvittiin toisentyyppistä ajannäyttäjää. Monet varhaiset kulttuurit käyttivät vesikelloa eli ”klepsydraa”. Vaikka niitä oli monenlaisia, niin periaate oli kaikissa sama. Veden tai jonkin muun aineen annettiin valua astiasta toiseen. Valunut määrä oli mitattavissa, ja sen avulla ilmaistiin ajan kuluminen.

Mekaanisten ajanmittaamismenetelmien keksiminen merkitsi todellista edistystä. Näyttää siltä, että ensimmäiset sellaiset ajannäyttäjät ilmaantuivat Eurooppaan 1300-luvulla. Noin vuonna 1500 eräs nürnbergiläinen lukkoseppä valmisti vihdoin kannettavan kellon. Se oli kuitenkin niin raskas, että se täytyi ripustaa vyöllä vyötärölle.

Ensimmäiset kellot olivat paitsi isokokoisia myös epätarkkoja. Niissä oli vain tuntiosoitin. Parannuksia tehtiin kuitenkin ja vähitellen alettiin valmistaa tarkkoja ajannäyttäjiä. Kaikki nuo vanhat kellot olivat käsin tehtyjä.

Viime vuosisadan puolivälissä sovellettiin sitten massatuotannon periaatetta kellonvalmistamiseen. Vuosien mittaan on valmistustekniikkaa parannettu, niin että nykyisin valmistetut kellot pysyvät ajassa miltei täydellisesti.

Nykyään pystytään valmistamaan kelloja, jotka mahtuvat siroihin naisten koristesormuksiin. Niiden valmistamisessa käytetyt ruuvit ovat niin pieniä, että niitä mahtuisi monta tuhatta yhteen sormustimeen. Jotkut niistä rei’istä, joissa rattaitten pienen pienet akselintapit liikkuvat, ovat niin ahtaita, että ihmisen hius ei mahdu kulkemaan niiden lävitse!

Miten kello toimii

Mutta miten mekaaninen kello toimii? Miten se pysyy ajassa? Mikä panee sen tikittämään?

Voidaksesi paremmin ymmärtää kellon toiminnan voisit asettaa lankarullan seinässä olevaan naulaan. Liimaa sitten hammastikku rullan päähän. Tuo tikku esittää minuuttiosoitinta. Vedä nyt hitaasti lankaa rullasta. Liike pyörittää rullaa ja siihen kiinnitettyä hammastikkua, minuuttiosoitinta. Jos vedät lankaa juuri oikealla nopeudella, niin minuuttiosoitin pyörähtää täyden kierroksen tunnissa. Siinä sinulla on koje ajan mittaamiseksi – tosin hyvin alkeellinen.

Mekaaninen kello toimii pääpiirtein samalla tavalla. Se liikuttaa viisareita eli osoittimia kellotaululla täsmällisellä nopeudella ja jakaa siten päivän aikayksikköihin: sekunteihin, minuutteihin ja tunteihin. Kuitenkin koneisto, joka ylläpitää osoittimien oikeaa liikkumisnopeutta ja tahdistaa ne keskenään, on todella monimutkainen.

Kellolla täytyy ensinnäkin olla voimanlähde, joka liikuttaa osoittimia. Edellä mainitussa havaintoesimerkissä voima saatiin vetämällä langasta. Tämä pyöritti rullaa, joka vuorostaan pyöritti hammastikkua eli minuuttiosoitinta. Tavallisessa kellossa voiman lähteenä on ”vieteri” eli jousi, joka on ohut, kapea nauhamainen, erittäin huolellisesti karkaistu kellonosa.

Jousi sijaitsee rasiamaisessa kotelossa, jonka ulkokehä on hammastettu. Voiman varaamista varten kellossa on vetokoneisto, jonka avulla jousi voidaan virittää. Kun siis ”vedät” kelloasi, niin sinä varastoit voimaa kellosi jouseen. Jousi on kiinnitetty kotelon sisään siten, että se pyörittää sitä pyrkiessään oikenemaan.

Kun sitten jousikotelo kääntyy, niin se liikuttaa keskiratasta, joka vuorostaan liikuttaa sopivaa määrää muita rattaita. Ratassarja toimii voimansiirtokoneistona. Sen tarkoituksena on siirtää jousikotelon hyvin hidas liike koko kelloon. Voimansiirtokoneistoon kuuluu joukko hidastavia hammaspyöriä, jotka välittävät jousen voimaa vähän kerrallaan, jotta sitä riittäisi kauemmin.

Kellon sekunti-, minuutti- ja tuntiosoittimet on kiinnitetty tiettyihin rattaisiin. Rattaan hampaitten lukumäärien väliset suhteet, rattaitten koot ja pyörimisnopeudet säätelevät osoittimien liikettä, niin että ne näyttävät oikeata aikaa.

Mutta miten voidaan voiman purkautumista rattaiden välityksellä säännöstellä siten, että niiden pyörimisnopeus on oikea ja että ne mittaavat oikein aikaa?

Tämä aikaansaadaan käyntilaitteen eli ”hillikkeen” avulla, joka on kellon sydän ja aivot. Kellon tarkkuus riippuu sen täsmällisyydestä, laadusta ja kunnosta. Ehkä voit jossain määrin ymmärtää tämän käyntilaitteen toimintaa turvautumalla jälleen äskeiseen havaintoesimerkkiin, seinään kiinnitettyyn lankarullaan.

Otaksukaamme, että vuolet huolellisesti lovia rullan ulkopäähän. Sen jälkeen kiinnität seinään lankarullan alapuolelle tietynmallisen haarukan, jossa on heiluri. Kiinnitä se seinään haarukan keskikohdasta ja sijoita se siten, että sen molemmat kärjet tarttuvat rullan hampaisiin.

Jos nyt vedät narusta, niin yksi lankarullan ”hampaista” työntää haarukan toisen kärjen pois rullasta ja heiluri liikahtaa sivulle. Tämä pakottaa haarukan toisen kärjen työntymään rullan hampaiden väliin. Kun vedät jatkuvasti langasta, niin heiluri palaa takaisin ja haarukan ensimmäinen kärki kohtaa rullan seuraavan hampaan. Toiminnan jatkuessa näiden osien toistuva kosketus ja irtoaminen aikaansaa tiheän tikityksen. Kellossasi tuo tikitys kuuluu normaalisti viisi kertaa sekunnissa.

Rannekellossa on tavallisesti erittäin hienorakenteinen käyntilaite, johon kuuluu 15-hampainen käyntiratas, ja sen ja haarukan eli ankkurin kärjissä on kaksi rubiinia. Sitä sanotaan käyntihaaksi. Kellossa on toisenkinlainen osa, jonka nimi on liipotin. Se sijaitsee suunnilleen siinä, missä heiluri kuvamme hillikkeessä. Liipottimen liikkeen nopeutta säätää spiraali. Liipotin ja spiraali on koordinoitu siten, että ne heilahtavat edestakaisin viisi kertaa sekunnissa eli 18000 kertaa tunnissa.

Itsevirittyvät ja sähkökellot

Jotkut uudenaikaiset kellot ovat automaattisia eli itsevirittyviä. Niissä on jouseen kytketty heiluva paino. Kun kellon käyttäjä liikuttaa kättään, niin paino heilahtaa ja virittää jousta. Automaattikellot maksavat tavallisesti 50–100 mk enemmän kuin tavalliset käsin vedettävät kellot, ja niiden huolto voi maksaa noin 50 prosenttia enemmän.

Sähkökelloissa on hyvin pieni, noin 1,35 voltin sähköparisto. Tämä energia kytketään käämiin (sähkömagneettiin), joka on kiinnitetty liipottimeen. Liipotin siirtää sitten osoittimia täysin päinvastaisella tavalla kuin jousikäyttöisessä kellossa. Sähkökello otettiin Yhdysvalloissa käytäntöön vuonna 1957.

Joissakin sähkökelloissa käytetään äänirautaa liikuttamassa säppipyörää, joka vuorostaan siirtää osoittimia. Niissä ei ole katkaisijaa vaan transistori, jolla virta yhdistetään kelloihin. Tämän yhdistelmän tuloksena on erittäin tarkka kello, joka ei tikitä vaan surisee. Sekuntiosoitin ei liiku hyppäyksittäin, kuten useimmissa kelloissa, vaan tasaisesti, kuten sähkökäyttöisen seinäkellon sekuntiosoitin. Tämä kello otettiin käytäntöön vuonna 1961.

Jos kellosi käy epätarkasti

Jos kellosi alkaisi jätättää tai edistää tai pysähtyisi kokonaan, niin missä olisi todennäköisesti vika?

On heti hyvä muistaa, että monissa kelloissa on lähes 200 pientä osaa, jotka on hyvin huolellisesti sovitettu yhteen ja tarkoin säädetty. Vaikka jotkut osat toimivat öljyttä, niin jalokivissä pyörivät pienen pienet akselit vaativat erittäin pienen määrän hyvin puhdistettua ja kallista öljyä, tavallisesti kalaöljyä.

On helppo kuvitella, mitä tälle öljylle tapahtuu vuodessa tai kahdessa. Se voi kuivua ja kello saattaa käydä epätarkasti tai pysähtyä. Jos pidät kelloasi lähellä lämmönlähdettä, niin öljy kuivuu tavallista nopeammin. Öljyn puute on kelloissa ilmenevien vikojen yleisin syy.

Kelloseppä lisää öljyä ruuvitalttaa muistuttavalla työkalulla tai lasiputkella, jonka päässä on pienen pieni, hiuksenohut metalliputki. Kuhunkin jalokiveen pudotetaan lähes olematon öljypisara, joka on kooltaan suunnilleen neljäsosa tämän lauseen perässä olevasta pisteestä. Jos autosi kampikammion tilavuus olisi 4 litraa, niin öljynvaihto tätä öljyä käyttäen maksaisi lähes tuhat markkaa!

Jos kellosi lasissa on sumua tai kosteutta, niin vie se heti kellosepälle. Se tulisi huoltaa, jotta siinä oleva öljy ei menisi pilalle. Jos kellosi on pudonnut veteen etkä voi viedä sitä pian korjattavaksi, niin se voidaan upottaa alkoholiin. Se imee kosteuden, vaikka turmeleekin kellotaulun ja osoittimet. Taulun ja osoittimien uusiminen tulee kuitenkin maksamaan vähemmän kuin pilalle menneen kellokoneiston uusiminen.

Naiset unohtavat toisinaan kellon ranteeseen pestessään astioita, samoin raskaassa työssä olevat miehet, jotka hikoilevat runsaasti ja joiden kellot ovat alttiina hiessä olevan hapon syövyttävälle vaikutukselle. Lumi on myös joillakin alueilla yleisimpiä syitä kellojen epäkuntoisuuteen, vaikka lumessa onkin mukava leikkiä.

Myös lika ja pöly saattaa kellon koneistoon jouduttuaan tukkia erittäin pienet hammaspyörät ja lopulta pysähdyttää kellon. Joskus kun pysähtynyt kello on tuotu korjattavaksi, jalokiven ja liipottimen välistä on löydetty mikroskooppisen pieni ainehiukkanen. Tukkeuma täytyy puhdistaa ennen kuin kello voi jälleen käydä tarkasti.

Kellon monimutkaisuus heijastuu sen korjauskustannuksista. Sen perusteellinen puhdistaminen ja öljyäminen kestää yleensä 1¹/2–2 tuntia, ja hinta vaihtelee suuresti paikkakunnasta riippuen.

Jos kelloseppä sanoo sinulle, että olet vetänyt jousen liian kireälle, niin pyydä kellosi takaisin ja mene toiseen paikkaan. Kelloa voi vetää vain niin paljon kuin jousta riittää, ja jos se on kunnossa, se käy. Tai jos hän sanoo lähettävänsä sen tehtaalle, niin hän joko haluaa voittaa aikaa tai hän on epäpätevä. Etsi kelloseppä, joka osaa ammattinsa.

Taito korjata kelloa

Ehkäpä kellot kiinnostavat sinua. Halunnet tietää niistä muutakin kuin vain sen, miksi ne tikittävät. Ehkä nautit työskentelemisestä niiden parissa. Kellojen korjaaminen on taito, jota voidaan kehittää. Se on kiinnostavaa, vaativaa ja joskus masentavaa. Mutta se voi olla myös palkitsevaa.

Jos haluat lisätietoja, voit katsoa jonkin suuren kaupungin puhelinluettelosta kelloliikkeiden osoitteita. Mene johonkin niistä ja tiedustele, mikä kirja tai kurssi auttaisi oppimaan kellonkorjaustaidon. 500–1000 markan työkaluilla pääsee alkuun. Vaatii jonkun aikaa ja melkoisesti kärsivällisyyttä, ennen kuin kelloja voi ruveta korjaamaan ammatikseen. Hienorakenteisten kellojen korjaukset vaativat tietysti pitemmän koulutuksen. Jotkut ovat kuitenkin käyttäneet tätä ammattia hankkiakseen itselleen toimeentulon samalla kun he ovat omistaneet suurimman osan ajastaan tärkeämpään tehtävään. He ovat saaneet työtä kultasepiltä, jotka ovat itse liian kiireisiä, tai niiltä kultasepiltä, jotka eivät ole samalla kelloseppiä. Työn voi tehdä myös kotona kullekin parhaiten sopivana aikana.

Vaikka kellojen korjaaminen ei sinua kiinnostaisikaan, niin on hyvä tietää, mikä panee ne tikittämään. Kun tiedät niistä jotakin, niin se auttaa sinua huolehtimaan paremmin omasta kellostasi.

[Kuva s. 19]

Kellon käyntiratas ja heiluva käyntihaka