Antoisa elämä vammaisuudestani huolimatta
MIEHENI Gary ja minä kasvoimme Iowassa Yhdysvalloissa. Olimme hyvin nuoria mennessämme naimisiin, emme olleet ohittaneet edes teini-ikäämme. Ajattelimme luonnollisesti muitten nuorten tavoin, että meillä olisi hyvä elämä edessämme, ja olimme aika huolettomia sen suhteen. Yhtenä osoituksena siitä oli se, että me molemmat pidimme moottoripyöräilystä.
Ollessamme eräänä päivänä ajelemassa moottoripyörällä törmäsimme toiseen ajoneuvoon. Onnettomuus oli erittäin vakava. Gary loukkaantui, mutta toipui täysin. Minun vammani oli kuitenkin paljon vaarallisempi. Selkäni oli murtunut.
Onnettomuus halvaannutti minut täysin käsieni alapuolelta. Nyt pystyin liikkumaan ainoastaan pyörätuolin avulla. Koko elämäni, samoin kuin mieheni ja poikanikin elämä, muuttui täysin yhdessä hetkessä.
Vastausta vailla olevia kysymyksiä
Jo ennen onnettomuuttani minusta oli vaikea ymmärtää sitä, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta? Tiesin uskonnollisten johtajien opettavan yleisesti, että tämä maailma on Jumalan hallinnassa ja että se, mitä tapahtuu, on hänen tahtonsa mukaista. Mutta tämä näytti tarkoittavan sitä, että Jumala on itse asiassa vastuussa kärsimyksistä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Ajattelin siksi, että jos Jumala on olemassa ja tuo kaikki on totta, minä en ainakaan palvo häntä. Vammani tuntui ainoastaan voimistavan tuota näkemystä.
Lähetettyäni poikani myöhemmin eräälle uskonnolliselle leirille aloin ajatella entistä enemmän uskonnollisia kysymyksiä. Mitä enemmän pohdin elämän tarkoitusta ja epäoikeudenmukaisuutta ja kärsimystä, sitä enemmän minusta tuntui, ettei Jumalaa ollut luultavasti olemassa. Tuntui siksi olevan parasta hylätä kaikki uskonnot. Niinpä Garysta ja minusta tuli itse asiassa ateisteja.
Ajattelutavan muutos
Muutaman vuoden kuluttua muutimme vuorille Coloradoon. Kun olimme kotiutuneet, havaitsimme, että naapurissamme asuva nainen oli muuttanut paikkakunnalle suurin piirtein samoihin aikoihin kuin mekin. Sitten kuulin, että hän oli yksi Jehovan todistajista. Ajattelin voivani sanoa hänelle muutamia asioita uskonnosta, olinhan kuluttanut niin paljon aikaa sen ajattelemiseen, lukemiseen ja siitä puhumiseen.
Eräänä päivänä naapurimme tuli käymään luonani. Ajattelin: ”Nyt on sopiva aika. Näytän hänelle osoittamalla vain muutaman hänen uskomuksensa vääräksi.” Mutta hänen tultuaan huomasin, ettei hän ollutkaan vielä Jehovan todistaja. Hän vasta tutki Raamattua heidän kanssaan. Kun siis kysyin häneltä vaikean kysymyksen, hän vastasi: ”Olen vasta alkanut tutkia Raamattua enkä tiedä vielä vastausta. Mutta mikset tule meille silloin kun minä tutkin? Voit sitten itse kysyä todistajilta.”
Juuri niin teinkin. Pian jo kerroin Garylle monista oppimistani asioista ja siitä, kuinka moniin vaikeisiin kysymyksiini oli vastattu. Muutaman kuukauden kuluttua hänkin alkoi tutkia.
Oli sykähdyttävää oppia, että Jumalan tarkoitus on tuhota tämä nykyinen pahuutta ja kärsimystä täynnä oleva asiainjärjestelmä ja asettaa sen tilalle uusi asiainjärjestelmä, johon Raamatun mukaan kuuluu ”uusi maa”. (2. Pietari 3:13) Opin Raamatun sydäntälämmittävän lupauksen: ”Vanhurskaat perivät maan ja asuvat siinä iankaikkisesti.” – Psalmit 37:29.
Oli myös suurenmoista oppia lähitulevaisuutta koskeva lupaus: ”[Jumala] on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä surua eikä parkua eikä kipua ole enää oleva. Entiset ovat kadonneet.” – Ilmestys 21:4.
Pian pystyin helposti ymmärtämään, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan: ”Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus vapauttaa teidät.” (Johannes 8:32) Ensimmäistä kertaa elämässäni olin vapaa siitä henkisestä orjuudesta, jonka vastausta vailla olevat kysymykset, epäilykset, väärät ajatukset ja se, että syytin Jumalaa pahuudesta ja kärsimyksestä, aiheuttivat. Enää en myöskään ollut ilman todellista tulevaisuudentoivoa.
Vanhurskaan uuden järjestyksen lupaukseen sisältyvät seuraavat Jesajan vammaisista lausumat sanat: ”Silloin avautuvat sokeain silmät ja kuurojen korvat aukenevat. Silloin rampa hyppii niinkuin peura ja mykän kieli riemuun ratkeaa.” – Jesaja 35:5, 6.
Tuo lupaus todella miellytti minua! Ikävöin sitä päivää, jolloin voin ’hyppiä niin kuin peura’!
Mitä voisin tehdä?
Pyörätuolilla ajaminen naapurini luo osallistuakseni hänen raamatuntutkisteluunsa oli minulle haaste. Naapurini auttoi minua kuitenkin selviytymään siitä. Halusin myös osallistua Jehovan todistajien kokouksiin oppiakseni lisää, ja muut seurakunnan jäsenet olivat halukkaita auttamaan minua.
Aluksi, ennen kuin Gary alkoi tutkia, minut haettiin autolla. Käytin käsiäni liukuakseni auton penkille, ja sitten kuljettaja tai muut laittoivat pyörätuolini takakonttiin. Kun tulimme salille, he auttoivat minut takaisin pyörätuoliini.
Sitten saimme auton, jossa oli erikoisvalmisteinen ohjauslaite. Kun Gary oli yövuorossa eikä voinut lähteä kanssani kokoukseen, minulla oli tapana nousta autoon ja laittaa pyörätuoli taakseni. Poikanikin saattoi tehdä sen puolestani. Hän ja Gary ovat aina auttaneet minua pyörätuolini kanssa. Näin olen itse pystynyt ajamaan sinne, minne olen halunnut mennä.
Kun osallistuin kokouksiin ja opin lisää Luojastamme, halusin jakaa nuo hyvät uutiset muiden kanssa. Todistajat kävivät säännöllisesti lähimmäistensä luona auttaakseen heitä tuntemaan Raamattua, ja minäkin halusin osallistua tuohon rakentavaan työhön. Mutta miten pystyisin siihen, kun kerran olin riippuvainen pyörätuolistani? Olin kuitenkin päättänyt, ettei se estäisi minua. Gary ajatteli samoin, ja niinpä me molemmat aloimme osallistua palvelukseen. Gary tuli mukaani taloihin ja työnsi pyörätuoliani.
Halu tehdä enemmän
Minä ja Gary menimme yhdessä kasteelle vuonna 1967, ja halumme auttaa toisia oppimaan se, minkä olimme itse oppineet, kasvoi. Sadat tuhannet Jehovan todistajat kaikkialla maailmassa omistautuvat kokoajanpalvelukselle. He tekevät siitä päätyönsä. Minulla oli sama halu, mutta vammaisuuteni takia minusta tuntui, ettei se ollut minua varten.
Eräänä päivänä olin palveluksessa veljen kanssa, joka oli tällainen kokoajanpalvelija. Sanoin hänelle: ”Kuinka haluaisinkaan tehdä tätä työtä koko ajallani niin kuin sinäkin teet!” Hän vastasi: ”Mikset sitten tee?” Ajattelin itsekseni: ’No, aivan ilmeisistä syistä!’ Mutta hän vain uskoi niin varmasti mahdollisuuksiini!
Sitten Denverissä pidetyssä Jehovan todistajien suuressa konventissa eräs pyörätuolissa oleva nainen kertoi lavalla oman kokemuksensa. Hän kykeni saarnaamaan koko ajallaan vammaisuudestaan huolimatta. Ajattelin: ”Minäkin pystyn siihen Jumalan avulla!” Ja niin olen pystynytkin menneiden 14 vuoden ajan! Viimeiset kymmenen vuotta Gary on myös ollut kokoajanpalveluksessa kanssani.
Omistamamme erikoispakettiauto on ollut valtava apu minulle. Se on tavallisen kokoinen pakettiauto, mutta siinä on erikoisohjaus, jonka on suunnitellut eräs Jehovan todistaja, joka on myös vammainen. Siinä on hissi, joka nostaa minut autoon. Sitten siirrän itseni pyörätuolista kuljettajan istuimelle. Kun olen muiden kanssa eikä minun tarvitse ajaa, voin vain istua pyörätuolissani ja nostaa itseni ulos ja sisälle. Hissi on puomi, joka kääntyy autosta ulos. Kiinnitän tuolini siihen koukuilla ja painan joko nappia ”ylös” tai ”alas”. Tällä tavalla olen kyennyt kulkemaan ulkona ja käymään säännöllisesti ihmisten kodeissa ja olen yleensä pystynyt johtamaan joitakin raamatuntutkisteluja.
Haasteiden kohtaaminen
Coloradossa ja myöhemmin Idahossa, jonne muutimme, talvet olivat todellisia haasteita jäätävän kylmine päivineen ja viikkoineen. Lopulta meitä pyydettiin muuttamaan Alaskaan, missä olemmekin nyt. Täällä on todella kylmää ja jäätä ja lunta suurimman osan vuotta! Tuohon kaikkeen voi kuitenkin sopeutua.
Ensimmäiseksi puimme päällemme lisävaatteita. Gary jopa osti minulle perinteiset muklukit, lämpimät hylkeennahkasaappaat, joita käytetään villasukkien kanssa. Lämpimillä ulkovaatteilla selviydyn kylmästä säästä. Itse asiassa ensimmäisessä kuussa, joulukuussa, jonka olimme Alaskassa, pakkasta oli keskimäärin 34°! Kaikesta huolimatta meillä oli hyvin menestyksellinen kuukausi palveluksessa.
Kaikki tämä ei tietenkään ole ollut helppoa. Erityisesti jäällä pyörätuolini ei pidä kovin hyvin. Muistan, kun olin kerran juttelemassa Raamatusta erään henkilön kanssa tien penkereellä, niin pyörätuolini alkoi liukua. Liu’uin suoraan alas pengertä! Alhaalla tuli äkkipysähdys ja kaaduin käsilleni ja polvilleni, ja pyörätuoli tuli päälleni! Minut autettiin takaisin ylös eikä mitään vahinkoa ollut sattunut. Onneksi Anchoragen jalkakäytävillä on paljon helpompi liikkua kuin Coloradon tai Idahon vuorilla.
Antoisia vuosia
Minulta kysytään usein, mikä saa minut jatkamaan ihmisten luona käymistä, vaikka olen liikuntavammainen? Ensinnäkin nämä ponnistelujen täyttämät vuodet ovat olleet hyvin antoisia. Mieheni ja minä olemme tavanneet ja auttaneet monia ihmisiä tuntemaan Luojan ja hänen tahtonsa.
Olen ollut myös hyvin iloinen nähdessäni monien ihmisten rohkaistuvan ja ryhtyvän tekemään enemmän omassa elämässään, kun he ovat nähneet, mitä minä teen vammastani huolimatta. Tämä puolestaan rohkaisee minua entistä enemmän.
Täytyy sanoa, että pääsyy siihen, miksi jatkan ponnistelemista, on rakkauteni Jumalaa kohtaan. Mikään muu syy ei olisi todellinen. Ennen kuin minulla oli täsmällistä tietoa Jumalasta, olin taipuvainen syyttämään häntä kaikista kärsimyksistä maan päällä. Mutta opittuani totuuden Luojasta halusin ylistää häntä. Mitä enemmän olen tehnyt niin ja auttanut muita toimimaan samoin, sitä läheisemmäksi Jumala on tullut minulle. En halua milloinkaan luopua tästä elämäni päätarkoituksesta. Se on todellinen etu. Kun olen kiireinen auttaessani toisia, minulla ei myöskään ole aikaa sääliä itseäni!
Oikean asenteen säilyttäminen
Tiedän, että on hyvin tärkeää säilyttää oikea asenne tekemäni työn ja tulevaisuudentoivon suhteen. Pystyn edelleenkin jatkamaan työtäni ja auttamaan muita pyörätuolista käsin. Mutta minun täytyy myöntää, että kuntoni on jonkin verran huonontunut. Niin käy usein pyörätuolipotilaille.
Jos tulee aika, jolloin liikkumiseni on vieläkin vähäisempää, teen kuitenkin yhä kaikkeni. Toiset Jehovan todistajat, jotka eivät pysty tekemään talosta-taloon-työtä lainkaan, auttavat ihmisiä puhelimitse tai kirjoittamalla kirjeitä. Aika ajoin Raamatun tutkijat menevät heidän luokseen tutkimaan. Mutta niin kauan kuin kykenen, aion puhua ihmisille kasvoista kasvoihin heidän kodeissaan. Minä todella nautin siitä.
Mitä tahansa lähitulevaisuus tuokaan tullessaan, tiedän, että Jumalan uudessa järjestelmässä tulen olemaan täysin terve, ja pystyn tekemään paljon enemmän. Odotan itse asiassa innokkaasti sitä suurenmoista aikaa, josta Raamattu puhuu sanoessaan: ”On oleva ylösnousemus, sekä vanhurskaiden että epävanhurskaiden.” (Apostolien teot 24:15) Ajattele kaikkia niitä ihmisiä, jotka palaavat takaisin elämään ja joita täytyy opettaa tuntemaan Jumala ja hänen tarkoituksensa! Haluan totisesti auttaa siinä työssä koko täydellisellä ruumiillani.
Älkää tunteko sääliä minua kohtaan! Minulla on ollut erittäin antoisa ja nautittava elämä. Odotan iloiten aikaa, jolloin elämäni on vieläkin antoisampaa ja nautittavampaa Jumalan ennallistaessa paratiisin maan päälle. (Luukas 23:43) – Kertonut Harriet Beckwith.
[Huomioteksti s. 18]
”Ajattelin: ’Minäkin pystyn siihen Jumalan avulla!’”
[Huomioteksti s. 19]
’Kun olen kiireinen auttaessani toisia, minulla ei ole aikaa sääliä itseäni!’
[Kuva s. 17]
Harriet ja hänen erikoisvalmisteinen pakettiautonsa