Hiili – menneisyyden polttava kysymys
AAMUÖINEN usva riippuu raskaana vuorten yllä auringon tehdessä vaivalloisesti nousuaan itäiselle taivaanrannalle. Vuoren rinteen ränsistyneiden hökkelirivistöjen himmeistä ikkunoista näkyy öljylamppujen lepattavaa hehkua. Sisällä puolipimeässä vaimot ja äidit yrittävät epätoivoisesti haalia kokoon eväitä perheensä miesten ravinnoksi.
Muutaman minuutin kuluttua väsyneet miehet alkavat tulla ulos taloistaan. He laskeutuvat suurena joukkona alhaalla kulkevalle kiviselle tielle, ja kypärissä palavat himmeät valot saavat heidät näyttämään jättimäisten tulikärpästen parvelta. He marssivat hitaasti, kuin paraatissa – vanhat, keski-ikäiset, nuoret ja hyvin nuoret. He ovat amerikkalaisia, englantilaisia ja mustaihoisia, irlantilaisia ja walesilaisia, tšekkejä ja slovakkeja. Heidän joukossaan on italialaisia ja unkarilaisia, heitä on tullut Puolasta ja Kreikasta – lähes kaikki Euroopan kansallisuudet ovat edustettuina – ja he kaikki ovat kivihiilikaivoksen työntekijöitä.
Joukko pysähtyy. Alkaa jonotus vaappuvan hissin edessä, joka vie heidät satojen metrien syvyyteen maan uumeniin. Siellä heidän sieraimensa täyttää yläpuolella kohoavaa tuhansien kilojen massaa kannattavien lahonneiden palkkien tunkkainen haju ja homeen epäterveellinen lemu. Vettä tippuu lakkaamatta. Heidän täytyy tottua painuvan maan rutinaan ja paukkeeseen.
Näin alkaa kaivosmiehen päivä, jonka aikana hän louhii 16 tonnia, kivihiiltä maan syvyyksistä.
Hiiltä tarvitaan kaikkialla maailmassa
1800-luvun teollisuusvallankumous oli alkanut. Kaikkialle maahan perustettiin uusia tehtaita, ja vanhoja laajennettiin kasvavan kansakunnan tarpeiden täyttämiseksi. Hiiltä tarvittiin höyrykattiloiden lämmittämiseen ja energian hankkimiseen teollisuuden tarpeisiin. Hiiltä tarvittiin kaikkialla maailmassa, ja tieto Amerikan huutavasta kaivosmiesten tarpeesta kantautui merten toiselle puolelle.
Englannin ja Walesin kokeneet kaivosmiehet kuulivat merentakaisen kaukaisen avunhuudon. He pitivät ”siirtomaita” monien mahdollisuuksien maana ja muuttivat siksi Amerikkaan. Tieto kaivosmiesten tarpeesta kantautui myös Irlantiin, minne hiilikaivosten omistajat olivat lähettäneet asiamiehiään levittämään huhun vauraasta maasta, ”amerikkalaisesta unelmasta” – hyvistä palkoista, mainioista kodeista, kirkoista ja kouluista ja yhtäläisiin oikeuksiin perustuvasta järjestelmästä. Se että kaivosten omistajat maksaisivat heidän matkansa, vahvisti osaltaan heidän käsitystään, että Amerikka oli todella rikkauksien ja mahdollisuuksien maa.
Ne jotka eivät olisi halunneet lähteä kauniilta vihreältä saareltaan ja pitivät yhdeksän viikon merimatkaa paremman elämän saavuttamiseksi liian pitkänä, joutuivat pian muuttamaan mielensä – sen sai aikaan perunakato! Peruna oli irlantilaisten tärkein elintarvike. Jokainen aikuinen kulutti sitä päivittäin keskimäärin noin 4–6 kiloa. Vuonna 1845 perunasatoon iski salaperäinen rutto, joka raivosi kuusi kohtalokasta vuotta. Yli miljoona irlantilaista kuoli nälkään. Amerikkalaisen unelman kauppaajat alkoivat yhtäkkiä saada tulvimalla laivamatkapyyntöjä. Kaikki mahdolliset laivat otettiin käyttöön, vaikkei niissä useinkaan ollut riittävästi tilaa tai peseytymispaikkoja niihin ahtautuneille sadoille matkustajille. Monet kuolivat. Kokonaisia perheitä menehtyi. Arviolta 5000 menetti henkensä matkallaan Amerikkaan, ja heidän ruumiinsa heitettiin mereen. Kaikesta huolimatta perunakadon vuosina 1,2 miljoonaa irlantilaissiirtolaista saapui Amerikan mantereelle.
Siellä monet saivat nähdä turhien kuvitelmiensa kuplan puhkeavan. Unelma muuttui painajaiseksi. ”Mainiot kodit” olivat kurjasti rakennettuja rappaamattomia hökkeleitä, joissa ei ollut sisäkattoja eikä seinäpapereita ja joihin kylmä tuuli puhalsi talvisin. Kalusteina oli tökerösti kasattuja sänkyjä ja pöytiä ja alkeellisia tuoleja. ”Hyvät palkat” olivat muutamia senttejä tunnilta – alle dollari hyvin pitkän päivän työstä. Luvattuja kouluja ei ollutkaan. Lapset eivät oppineet lukemaan eivätkä kirjoittamaan edes omaa nimeään. Monet kaivosmiehet ja heidän perheensä päätyivät lähinnä orjiksi, eikä heillä juuri ollut poispääsymahdollisuutta.
Hökkelikylät olivat kaivosten omistuksessa, ja ne johtivat niitä. Tämä koski myös yhtiöiden kauppoja. Useimmat kaivosten omistajat eivät antaneet muiden liikkeiden toimia omilla alueillaan. Sen takia kaivosmiesten oli pakko ostaa kaikki – ruoka, vaatteet ja työkalut – yhtiön kaupasta paljon korkeammilla hinnoilla kuin mitä muissa kaupoissa oli, joskus jopa kolminkertaisilla hinnoilla. Jos lähellä toimi muita liikkeitä, ei kaivosmiehille maksettu rahalla vaan kupongeilla ja rahakkeilla, jotka kelpasivat vain oman yhtiön kaupassa. Jos kaivosmies kieltäytyi ostamasta tästä kaupasta, hänet erotettiin ja pantiin mustalle listalle, eivätkä muut kaivokset ottaneet häntä töihin.
Lasten täytyi usein maksaa isiltä perimänsä velat yhtiön kauppaan. Huomaa esimerkiksi, mitä eräässä newyorkilaisessa sanomalehdessä vuonna 1872 ilmestyneessä pääkirjoituksessa muun muassa sanottiin: ”Joskus sukupolvet toistensa jälkeen ponnistelevat maksaakseen takaisin isoisiensä alulle panemat velat. Ne joilla on jokunen kolikko taskussaan, ansaitsevat ne tekemällä pitkiä päiviä huonosti palkattua työtä maan uumenissa.”
Niinpä koska kaivosmiehillä ei ollut muutakaan paikkaa mihin mennä eikä rahaa pois matkustamiseen, heistä tuli kaivosten omistajien orjia.
Koska lapsityövoimalakeja ei silloin vielä ollut, kaivosten johtajat käyttivät hyväkseen nuoria poikia panemalla heidät kaivoksiin töihin hyvin nuorina. Nämä joutuivat tekemään pitkiä työpäiviä ahtaissa paikoissa, joihin vain heidän pienet ruumiinsa mahtuivat. Joskus jopa vain viisivuotiaat työskentelivät erotellen kuljetinhihnalla liikkuvaa hiiltä liuskeesta, ja usein heidän sormensa ja kätensä murskautuivat muodottomiksi. Jotkut uupuivat 14 tunnin työstä niin, että putosivat kuljettimille ja murskautuivat kuoliaiksi. Jotkut pienokaiset jätettiin istumaan 12 tunniksi yksin pimeisiin maanalaisiin käytäviin tehtävänään aukaista luukut muuleille – muuleista pidettiin parempaa huolta kuin ihmisistä.
Sekä nuorten että vanhojen työolot vaaransivat jatkuvasti heidän henkensä. Maanalaiset räjähdykset, kaivospalot, sortumat, tulvat, myrkkykaasut tai tukehtumiskuolema, joutuminen päiväkausiksi loukkuun ilman valoa, ruokaa ja vettä – nämä vaarat uhkasivat päivittäin heidän mielenterveyttään.
Kaivosmiehet päättivät, että olojen täytyy parantua sekä maanpinnan ylä- että alapuolella. Yritettiin perustaa liittoja ja kaivosten omistajille esitettiin vetoomuksia, joissa pyydettiin parannuksia ja turvallisempia työoloja, parempaa palkkaa, yhtiön kauppojen yksinoikeuden lopettamista ja lapsityövoiman käytön lakkauttamista kaivoksissa, mutta kaivosten omistajat jättivät kaikki pyynnöt huomiotta.
Sitten kaivosmiehet kieltäytyivät työskentelemästä. Kaivoslakot olivat jokapäiväisiä. Kaivoksia oli pakko sulkea. Siksi omistajat palkkasivat roistoja murtamaan lakot. Perheitä heitettiin ulos hökkeleistään purevan kylmän sään armoille. Miehiä pahoinpideltiin ja synnyttämäisillään olevia naisia pakotettiin pois kodeistaan. Omistajien käskystä yhtiöiden lääkärit kieltäytyivät auttamasta ihmisiä.
Molly Maguires
Jo kauan ennen irlantilaisten tuloa Amerikkaan protestanttisten englantilaisten ja katolisten irlantilaisten välillä oli ollut syvään juurtunutta katkeruutta. Kun irlantilaiset sitten huomasivat olevansa Amerikan maaperällä englantilaisten kaivosten omistajien ja päällysmiesten alaisuudessa, se oli heille katkera pala nieltäväksi. Kaivosmiesten ja kaivosten omistajien välisten vakavien erimielisyyksien aikana irlantilaiset muodostivat salaseuran nimeltä Molly Maguires. Ryhmän muodosti joukko irlantilaisia kaivosmiehiä, jotka kostivat kaivosten omistajille, päällysmiehille ja johtajille tappamalla näitä heidän kodeissaan, kaduilla ja kaivoksissa.
Hirmuvalta levisi kaivoskaupunkeihin. Kaivoksia pommitettiin ja hiiltä kuljettaneita junavaunuja räjäytettiin raiteilta ja tuhottiin. Kaivosten englantilainen päällystö kärsi suuria menetyksiä. Pitkän ajan kuluttua erään vakoojan soluttauduttua Molly Maguiresin riveihin se kohtasi onnettoman loppunsa – 20 sen jäsenistä hirtettiin, 10 heistä samana päivänä.
”Mollyt” olivat vain yksi rattaan hammas siinä kaivosmiesten muodostamassa kasvavassa koneistossa, joka ennusti loppua kaivosten omistajien diktatoriselle vallalle. Lopulta muodostettiin voimakas liitto, jonka alaisuudessa kaikki maan kaivosmiehet olivat ja joka takasi heille paremman palkan, turvallisemmat työolot, lapsityövoiman käytön lopettamisen jne. Nykyään kaivosmiehen työ on arvostettu ammatti, joka houkuttelee eduillaan tuhansia ihmisiä maan alle hiiltä etsimään.
[Huomioteksti s. 16]
Räjähdykset, tulipalot, sortumat, myrkkykaasut – nämä vaarat uhkasivat heitä päivittäin
[Kuva s. 15]
Yhtiön kauppa ja joitakin rahan asemesta käytettyjä rahakkeita