Nälkää yltäkylläisyyden keskellä – miksi?

● ”Jos lasketaan yhteen kaikki tuotettu vilja, kaikkien muiden ravintokasvien sadot ja muut tuotetut elintarvikkeet, saadaan todellakin tarpeeksi laadultaan hyvää ruokaa kaikille maailman viidelle miljardille asukkaalle.” – Montrealissa ilmestyvä Gazette-lehti.

● ”Vuodesta 1974 lähtien kehitysmaat ovat kokonaisuudessaan lisänneet elintarviketuotantoaan vuosittain 3,4 prosenttia ja ovat voineet merkittävästi parantaa elintarvikkeiden saatavuutta. Latinalaisen Amerikan ja Aasian elintarviketuotanto kasvoi viime vuosikymmenellä yli 32 prosenttia.” – Los Angeles Times.

NÄLKÄONGELMAA ei ole läheskään ratkaistu. Yhä useammat alan asiantuntijat ovat kuitenkin havainneet, ettei elintarvikkeiden niukkuus ole ongelman todellinen syy. Vallitsevaksi käsitykseksi on muodostunut, että se, miksi suuret ihmisjoukot ympäri maailmaa kärsivät nälästä ja vajaaravitsemuksesta, johtuu joistakin muista tekijöistä kuin siitä, ettei elintarvikkeita olisi saatavilla. Tilanteeseen sisältyy ilmeinen ristiriita: nälkää yltäkylläisyyden keskellä. Miksi näin on? Vaikka ongelma onkin äärimmäisen monimutkainen, voimme erottaa joukon perustekijöitä, jotka ovat omalta osaltaan johtaneet tähän järjettömän tuntuiseen tilanteeseen.

Väärä tärkeysjärjestys

Maanviljelyksen tehostaminen on kallista. Lannoitteet, torjunta-aineet, nykyaikaiset koneet ja jalostettu siemenvilja ovat kalliita. Varastointi-, kuljetus- ja kastelujärjestelmien rakentaminen vaatii aikaa ja rahaa. On aivan ilmeistä, että edistyäkseen näillä aloilla kehitysmaan on oltava halukas uhraamaan huomattava osa voimavaroistaan niiden hyväksi. Maailman kahden väekkäimmän valtion, Kiinan ja Intian, kaltaiset maat, jotka ovat tehneet siten, ovat edistyneet huomattavasti kohti elintarvikeomavaraisuutta.

Näin ei kuitenkaan ole ikävä kyllä käynyt useimmissa kolmannen maailman maissa, varsinkaan Afrikan maissa, joissa ankarasta elintarvikepulasta on tulossa pysyvä ja jatkuvasti paheneva ongelma. Zimbabwessa pidetyssä FAO:n (YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön) 13. alueellisessa konferenssissa todettiin suoraan: ”Elintarvikeongelman perussyy on siinä, etteivät jäsenvaltiot ole tavallisesti antaneet maataloudelle sille välttämättä kuuluvaa etusijaa.” Miksi on käynyt näin?

Tarkkailijat huomauttavat, että monien Afrikassa sekä muualla sijaitsevien äskettäin itsenäistyneiden maiden hallitukset samastavat maatalouden siirtomaavaltaan ja takapajuisuuteen. Ne uskovat, että maan teollistaminen on oikea keino edistää kansan hyvinvointia. Tämän näkemyksen mukaisesti hallitukset usein suosivat kaupunkien kehittyvää teollisuutta ja laiminlyövät maaseudun viljelijöitä. Sen sijaan, että jotkin hallitukset käyttäisivät varoja kastelu- ja kuljetusjärjestelmien parantamiseen tai viljelijöiden kannustamiseen tuottamaan enemmän, ne pitävät mielivaltaisesti elintarvikkeiden hintoja alhaisina tukeakseen kaupunkien työläisiä ja nuorta teollisuutta. Tällainen menettely on supistanut maaseudun tuotannon luontaistalouden asteelle ja vähentänyt kerran omavaraisten ja jopa elintarvikkeita vieneiden maiden elintarviketuotannon riittämättömäksi pakottaen ne turvautumaan tuontiin.

Muuttuva elämäntapa

Maaseudun laiminlyönti on saanut väestön muuttamaan sankoin joukoin kaupunkeihin etsimään työtä. Tutkimukset osoittavat, että kun vuonna 1960 yksi afrikkalainen kymmenestä asui kaupungissa, vuonna 1980 heitä oli yksi viidestä. Vaikuttaa siltä, että mikäli tämä suuntaus jatkuu, puolet Afrikan väestöstä asuu kaupungissa vuosisadan loppuun mennessä. Se merkitsee tietenkin uusia takaiskuja maataloudelle ja elintarviketuotannolle.

Mutta ei siinä kaikki. Koska riittäviä varastotiloja ja kuljetusmahdollisuuksia ei ole, on vaikea tuoda maaseudulla tuotettuja elintarvikkeita kaupunkeihin myytäväksi. Lisäksi paikalliset viljelyskasvit, kuten hirssi ja maniokki, eivät ole enää kysyttyjä, koska kaupunkilaiset haluavat helposti valmistettavia ruokatarpeita, kuten leipää ja riisiä. Siksi viljelijöillä ei ole mitään kannustinta lisätä tuotantoaan, ja kaupunkien asukkaat alkavat käyttää tuontielintarvikkeita. Tilastojen mukaan vuosina 1960–1982 viljatuotteiden tuonti Afrikkaan kasvoi melkein nelinkertaiseksi samalla, kun paikallinen elintarviketuotanto jäi yhä pahemmin jälkeen väestönkasvusta.

Kalliiksi tulevan elintarvikkeiden tuonnin lisäksi myös vastaperustetun teollisuuden energiantarpeen tyydyttäminen pahentaa monien kolmannen maailman maiden elintarvikeongelmaa. Nairobista Keniasta tulevat raportit osoittavat, että esimerkiksi ”maan ulkomaankauppavaihdosta kuusikymmentä prosenttia menee öljyn tuontiin”. Naapurimaa Uganda ”kuluttaa kaikki valuuttatulonsa, 10 miljoonaa dollaria [runsaat 60 miljoonaa markkaa] kuussa, öljylaskunsa maksamiseen”.

Keventääkseen tätä taakkaa kehitysmaiden hallitukset turvautuvat usein toimenpiteisiin, jotka vain entisestäänkin pahentavat nälkäongelmaa. Esimerkiksi eräskin tutkimus osoittaa, että noin puolet Keski-Amerikan viljelysmaasta käytetään kysyttyjen vientituotteiden, kuten sokerin, kahvin ja tupakan, viljelyyn sen sijaan, että tuotettaisiin kipeästi kaivattuja elintarvikkeita. Samoin monet trooppisen Afrikan maat kasvattavat mansikoita ja neilikoita Euroopan vientiä varten tai nautakarjaa, lampaita ja vuohia vietäväksi arabimaihin, vaikka niiden omalla väestöllä ei ole tarpeeksi ruokaa.

Politiikka johtaa nälkään

Monissa kehitysmaissa vallitseva sosiaalinen ja poliittinen epävakaisuus pahentavat elintarvikeongelmaa. Eräiden laskelmien mukaan Afrikassa on sitten vuoden 1960 nähty 12 sotaa, 50 vallankumousta, 13 valtionpäämiehen murhaa ja laajoja pakolaisliikkeitä. Tilanne on samankaltainen myös muissa osissa maapalloa. Kaikki tämä paitsi vahingoittaa herkkää maatalousjärjestelmää, myös ehdyttää ennestäänkin ahtaalla olevan talouden voimavarat raskaiden sotilasmenojen vuoksi. Valtiot tuntuvat olevan kiinnostuneempia asevarastojensa täydentämisestä kuin tyhjien vatsojen täyttämisestä.

Esimerkiksi eräs Itä-Afrikan valtio sai äskettäin osakseen paljon julkisuutta, kun se saatuaan Yhdysvalloilta kaksi miljardia dollaria [13 miljardia markkaa] sotilasapua tuhlasi maansa vallankumouksen kymmenennen vuosipäivän viettoon sata miljoonaa dollaria [vajaat 700 miljoonaa markkaa], samalla kun kuusi miljoonaa sen asukasta oli nälkäkuoleman partaalla ankaran kuivuuden ja nälänhädän takia.

Köyhyyden ote

Kaikista laajamittaista elintarvikepulaa aiheuttavista epäsuorista syistä köyhyys on kuitenkin kaikkein syvimmälle juurtunut. ”Maailman nälkäisten ruokkimiseen tarvitaan enemmän kuin vain ylijäämäviljaa”, sanoo Barbara Huddleston, kansainvälisen elintarvikepulan asiantuntija. ”Maailmassa on jo ylijäämäviljaa. Pitäisi vain yksinkertaisesti siirtää ostovoimaa sellaisiin paikkoihin kuin Afrikkaan.” Se miten tämä voisi tapahtua, on arvoitus jopa asiantuntijoille.

Toisaalta jopa sielläkin, missä ruokaa on saatavana, monilla köyhillä ihmisillä ei yksinkertaisesti ole varaa ostaa sitä. Eräs raportti Ghanasta kertoo esimerkiksi, että ”kolmen täysipainoisen aterian tarjoaminen tyypilliselle kuusihenkiselle perheelle päivittäin maksaisi kuusi kertaa enemmän kuin aikuinen työssäkäyvä pariskunta keskimäärin ansaitsee”. Samalla kun rikkaat hemmottelevat itseään kalliilla tuontielintarvikkeilla, köyhien on vaikea edes selviytyä hengissä päivästä toiseen. Alueilla, joissa työpaikkoja ei ole tarjolla tai niitä ei ole olemassakaan, tilanne voi olla epätoivoinen. ”Vain sosiaalisten ja taloudellisten tavoitteiden perinpohjainen uudelleenarviointi ja niiden tärkeysjärjestyksen korjaaminen – – saa maailman palaamaan sellaiselle taloudelliselle ja väestöpoliittiselle tielle, joka johtaa pikemminkin nälän vähenemiseen kuin sen lisäämiseen”, sanoo Worldwatch-instituutin tutkija Lester Brown.

Auttavatko avustukset?

Jos köyhien valtioiden maatalous ei pysty tuottamaan tarpeeksi ravintoa tai niillä ei ole varaa ostaa sitä maailmanmarkkinoilta, niin miten ne voivat ruokkia väestönsä? Harvat niistä siihen pystyvätkään. Monet niistä ovat riippuvaisia kansainvälisestä elintarvikeavusta ja ääritapauksissa katastrofiavusta. Tällä hetkellä elintarvikeapua, hätäapulahjoitukset mukaan luettuina, annetaan noin 45 miljoonaa tonnia vuodessa, mikä teoreettisesti riittää kattamaan alijäämän, joka vallitsee köyhien maiden tuottaman ja ostaman elintarvikemäärän ja niiden todella tarvitseman määrän välillä. On kuitenkin eri asia, saavatko tosi tarpeessa olevat avun.

Elintarvikkeet ovat voimakas ase maailmanpoliittisella näyttämöllä, ja ylijäämäelintarvikkeita tuottavat maat tietävät sen hyvin. ”Kun varannot ovat rajallisia, suurin osa avusta menee ystäville”, sanoi eräs Yhdysvaltojen hallituksen virkamies. ”Jokainen tuntemani hallitus soveltaa samaa periaatetta”, hän jatkoi. Niinpä toimeentulostaan kamppailevan kehitysmaan saaman avun määrä ja laatu riippuu paljolti sen poliittisista liittolaisista. Silloinkin näiden maiden puutteellinen kuljetuskoneisto tavallisesti estää suurta osaa avusta koskaan pääsemästä maaseudulla eläville tosi tarpeessa oleville.

Vaikka elintarvikeapu onkin tärkeää, se tuo kuitenkin parhaimmillaankin vain tilapäistä helpotusta. Kanadassa ilmestyvä Globe and Mail -lehti raportoi: ”Köyhien maiden saama elintarvikeapu on tehnyt monet niistä riippuvaisiksi teollisuusmaista, lannistanut niiden omat pyrkimykset kohti elintarvikeomavaraisuutta ja jättänyt laajat alueet viljelysmaata käyttämättömäksi.” Vaikka avustavat maat tavallisesti edellyttävät, että avun saajat toteuttavat tiettyjä talousuudistuksia ja muita pitkän aikavälin suunnitelmia, tällaista asennoitumista pidetään usein sekaantumisena toisen maan sisäisiin asioihin ja se johtaa usein mellakoihin ja väkivaltaisuuksiin. Lisäksi koska ihmisluonto on mitä se on, vain harvat todella tietävät tai todella välittävät siitä, millaista kaukaisissa maissa asuvien ihmisten jatkuva, jokapäiväinen elämä on. Katastrofitilanteissa ihmiset saadaan toimimaan, mutta apu on useimmiten liian niukkaa ja tulee liian myöhään.

Mitalin toinen puoli

Lyhyt tarkastelumme osoittaa, että nälkä on todella paradoksaalinen ongelma. Tähän asti olemme kuitenkin tarkastelleet vain osaa koko kuvasta – Afrikassa tai muualla maailmassa elävien kehitysmaiden nälkäisiä ja rutiköyhiä kansanjoukkoja. Entä sitten toinen osapuoli, teollisuusmaat? Suuri osa kolmatta maailmaa odottaa näiltä mailta apua juuri nyt sekä ennustettavissa olevassa tulevaisuudessa. Pystyvätkö ne jatkamaan avustustoimiaan? Voivatko ne löytää ratkaisun vaikeaan elintarviketilanteeseen? Miltä tulevaisuus näyttää? Mitä mahdollisuuksia todella on maailman nälkäisten ruokkimiseen?

[Tekstiruutu s. 5]

Afrikkalaisten epätoivoinen ravinnonetsintä

KYMMENET miljoonat ihmiset ainakin 20 eri Afrikan maassa kärsivät aliravitsemuksesta tai suorastaan nääntyvät nälkään. Heistä miljoonat ovat lapsia. He juoksentelevat toreilla tuotteitaan myyvien naisten jaloissa etsien tomuisesta maasta jyviä tai papuja, joita sinne on saattanut pudota. Se vähä, minkä he löytävät, päätyy suuhun tai kerjuukulhoon. Silloin tällöin he voivat pureskella jotakin sitkeää vihanneskasvin vartta, joka on heitetty kelpaamattomana menemään, saadakseen sen mehun, ja loput syljetään pois.

Muurahaiskekoja haravoidaan viljanjyvien löytämisen toivossa. Naiset uhraavat päiväkaupalla aikaa suurien, lujien termiittikekojen hajalle hakkaamiseen poimiakseen niistä hyönteisten varastoimat luonnonvaraisten kasvien siemenet. Monet keräävät vuohien ulosteet erottaakseen niistä sellaisten palmunsiementen sulamatta jääneet ytimet, joita eläimet ovat nielleet pureskelematta. Naiset jauhavat kuivattuja lehtiä ja ruohoa jauheeksi, jolla ei ole mitään ravintoarvoa – silti se on monien ainoaa ravintoa. Toiset suolaavat ja keittävät puista keräämiään lehtiä. Maanviljelijät joutuvat usein syömään siemeneksi hankkimansa viljan.

Lapset on puettu ryysyihin – jotkut ovat alastomia lukuun ottamatta vuohennahkoja, joita heidän laihan vartalonsa suojaksi on kiedottu. Yöt ovat usein kylmiä, ja huonosti ravitut lapset vilustuvat helposti ja altistuvat keuhkokuumeelle, yskälle ja kuumeelle.

Eri avustusjärjestöt ovat perustaneet monia ruoanjakelukeskuksia, mutta elintarvikkeita on vain niukasti, ja niin vain pieni osa nälkäisistä voi saada ruokaa. Eräässä avustuskeskuksessa seisoo sata nälkäistä lasta köysiaidan takana katselemassa, kun toisia ruokitaan. Eräs äiti kantaa nelivuotiasta lasta, joka painaa vain 4,5 kiloa eikä pysty itse kävelemään.

Eräässä toisessa jakelukeskuksessa eräs äiti kantoi kolmivuotiasta tytärtään, joka painoi vain kolme kiloa. Raportissa sanottiin: ”Lapsen kylkiluut ja rintalasta näyttivät olevan puhkeamaisillaan läpi ihon, jonka nälkä oli pingottanut kireäksi pelkkien terävien luiden yli. Hänen kätensä ja jalkansa olivat pelkät tikut.”

Tällaisissa tapauksissa nälkiintyminen on edennyt vaiheeseen, jota kutsutaan marasmiksi eli kuihtumiseksi ja jossa elimistö alkaa ravinnon puutteessa kuluttaa itseään. Lasten kasvot tulevat hyvin vanhan ihmisen kasvojen näköisiksi. Heitä näkee kaikkialla Afrikan nälkäalueilla.

[Kuvat s. 6, 7]

Ruokaa on tarpeeksi kaikille . . . kuitenkin miljoonat näkevät nälkää

[Lähdemerkintä]

FAO Photo/B. Imevbore