Lapsuudessa asetetun päämäärän saavuttaminen
VOIN yhä muistaa, miten kiinnostukseni Jumalaa kohtaan heräsi. Äiti talutti minua kotiin lastentarhasta. ”Äiti, mistä Jumala on tullut?” kysyin ja katsoin ylös häneen.
”Ei kukaan tiedä sitä, kultaseni”, kuului hänen vastauksensa. Se huolestutti minua, koska ajattelin äidin tietävän kaiken. ’Kukaan ei tiedä, mistä Jumala on tullut’, askarrutti jatkuvasti pienen viisivuotiaan mieltäni.
Ymmärrettävää opetusta Raamatusta
Pari vuotta myöhemmin vanhempani antoivat minun viettää osan kesälomastani tätini ja setäni luona Racinessa, joka sijaitsee Yhdysvalloissa noin 40 kilometrin päässä kodistani Milwaukeesta Wisconsinista. Tätini kertoi minulle Raamatun esittämästä suurenmoisesta toivosta elää jonakin päivänä paratiisissa.
Hän selitti, että ”paratiisi” tarkoittaa luonnonkaunista, loistavan puutarhan tai puiston kaltaista paikkaa. Siellä voisi nauttia onnellisesta elämästä perheensä kanssa ja leikkiä esimerkiksi leijonien ja tiikerien kanssa pelkäämättä, koska ne olisivat kilttejä kuin kissanpennut. Sieltä ei myöskään tarvitsisi lähteä koskaan pois, sillä Jumala sanoo, ettei siellä elävien tarvitse kuolla koskaan! – Luukas 23:43; Ilmestys 21:3, 4; Jesaja 11:6–9.
Monet sanovat, että Raamattua on vaikea ymmärtää ja ettei sitä ole kirjoitettukaan ymmärrettäväksi. Ne raamatunkohdat, joissa näitä asioita kuvaillaan yksityiskohtaisesti, eivät kuitenkaan olleet minusta lainkaan vaikeita ymmärtää, kun tätini näytti ne minulle. Niiden merkitys oli helppo kuvitella, koska ne vastasivat ihmisen kokemaa todellisuutta – ne eivät olleet satua tai mielikuvitusta. Lapsuuden kuvitelmat tulevat ja menevät, mutta Raamattuun perustuva toivo elämästä paratiisissa on vaikuttanut elämääni 23:n viime vuoden ajan, ja se on yhä aivan yhtä todellinen kuin se oli ollessani vain 7-vuotias.
Kaikki palvonta ei ole hyväksyttävää
Jo lapsena saatoin ymmärtää, että Jumala, joka välittää ihmisistä niin paljon, että tarjoaa heille näin ihastuttavaa elämää, ansaitsee totisesti palvonnan. Tätini osoitti minulle kuitenkin, ettei kaikki palvonta miellytä Jumalaa. Hän kiinnitti huomioni Psalmiin 115, jossa väärää palvontaa harjoittavista sanotaan: ”Heidän epäjumalansa ovat hopeata ja kultaa, ihmiskätten tekoa. Niillä on suu, mutta eivät ne puhu, niillä on silmät, mutta eivät näe. Niillä on korvat, mutta eivät kuule, niillä on nenä, mutta eivät hajua tunne. Niiden kädet eivät koske, niiden jalat eivät astu, ei tule ääntä niiden kurkusta. Niiden kaltaisia ovat niiden tekijät ja kaikki, jotka turvaavat niihin.” – Psalmit 115:4–8.
Tämäkään raamatunkohta ei ollut minusta vaikea ymmärtää. Jumala ei selvästikään hyväksy kuvien käyttöä palvonnassa. Mieleeni tulivat heti ne patsaat ja kuvat, joita kumarsimme ja suutelimme kirkossa, ja se makuuhuoneessani oleva Jeesuksen kuva, jota rukoilin. Minulle selvisi vavahduttava tosiasia: minun uskontoni, vanhempieni uskonto, ei ollut sopusoinnussa Raamatun kanssa. Siitä lähtien hartaimmaksi halukseni tuli palvoa Jumalaa ”hengessä ja totuudessa”. – Johannes 4:23.
Tädilläni oli erityiset syyt näyttää minulle Psalmin 115 kaltaisia raamatunkohtia. Hän tiesi, että isäni, hänen nuorempi veljensä, oli ortodoksisen uskontonsa mukaisesti syvästi juurtunut kuvien käyttöön palvonnassa. Isä oli muuttanut Ukrainasta Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan jälkeen, ja hän sekä äitini, kaksi nuorempaa sisartani ja minä kävimme säännöllisesti ukrainalaisessa ortodoksisessa kirkossa Milwaukeessa.
Perheen vastustus alkaa
Palattuani kotiin kerroin vanhemmilleni oppimistani asioista. Vaistosin kuitenkin heti, etteivät he pitäneet siitä, että tätini oli puhunut minulle omasta uskonnostaan. Niinpä olin hiljaa – ja huolissani. Raamattu kehottaa: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi”, mutta nyt horjuin kahden isän välillä, luonnollisen isäni ja taivaallisen Isäni, joka myös vaatii tottelevaisuutta ja kunnioitusta. – Efesolaisille 6:1–3.
Seuraavina vuosina vanhempani sallivat minun edelleen vierailla tätini ja setäni luona. Ollessani heidän luonaan he veivät minut kokouksiinsa valtakunnansaliin, ja eräs nuori julistaja jopa otti minut mukaansa talosta-taloon-palvelukseen kertomaan muille Jumalan lupauksista. Todistajat olivat aidosti kiinnostuneita minusta ja kohtelivat minua yksilönä. Nautin suuresti heidän seurastaan. Joka kerta palatessani kotiin isälläni oli tapana kysyä: ”Kummasta uskonnosta pidät enemmän?” Vastasin aina: ”Meidän, isä.” Pikkutyttönä pelkäsin häntä liikaa kertoakseni hänelle totuuden.
Sitten eräänä päivänä päätin, että minun oli yksinkertaisesti pakko näyttää isälle Raamatusta, mitä olin oppinut: kuinka väärin oli käyttää patsaita ja kuvia palvonnassa ja kuinka suurenmoisesta tulevaisuudesta saisimme nauttia juuri täällä maan päällä paratiisissa, jonka Jumala tulee tekemään. Olin siihen aikaan noin 12-vuotias. Isäni raivostui ja kielsi minua tapaamasta enää tätiäni. Tuosta hetkestä lähtien kotimme ei ollut enää sama. Jännitys vain kasvoi vuosien mittaan.
Mitä minun siis pitäisi tehdä? Kuinka voisin koskaan palvella Jehovaa näissä olosuhteissa? Muistan, kuinka rukoilin hartaasti, ettei Jehova toisi uutta paratiisimaata, ennen kuin minä voisin olla yksi hänen palvelijoistaan. Sitten eräänä päivänä, kun olin 14-vuotias, rukouksiini vastattiin.
Elämäntavoitteeni asettaminen
Istuessani eräänä iltapäivänä pöytäni ääressä tekemässä kotitehtäviäni satuin vilkaisemaan ulos makuuhuoneeni ikkunasta. Kadun toisella puolella oli kaksi nuorta naista suuret käsilaukut mukanaan. Sydämeni alkoi lyödä nopeammin! He näyttivät Jehovan todistajilta! Ryntäsin ulos talosta. ”Oletteko Jehovan todistajia?” kysyin.
”Olemme”, he vastasivat.
”Niin minäkin”, sanoin, koska pidin itseäni todistajana. Tytöt olivat kokoaikaisia tienraivaajia. Selitin kotiväkeni vastustavan asenteen, ja sovimme yhteisestä tutkistelusta, jota pidettäisiin muualla kuin kotonani. Tutkistelumme jatkui salassa neljä vuotta.
Näissä tutkisteluissa kävi yhä selvemmäksi, että Jehovan todistajien uskonto on ainoa, joka opettaa ja harjoittaa Raamatun totuutta. Nuori todistaja, joka auttoi minua tutkimaan Raamattua, antoi minulle monia julkaisuja luettavaksi. Yksi niistä oli Jehovan todistajain vuosikirja. Lukiessani sitä huomasin, ettei Jehovan palvelijoiden elämä ole millään tavoin yksitoikkoista. Tämä vuosittain julkaistava kirja oli täynnä lähetyssaarnaajien kokemuksia. Ajattelin, kuinka suurenmoista olisi olla lähetystyöntekijä ja saada samanlaisia jännittäviä kokemuksia! Siitä tuli päämääräni.
Perheeni ei tullut tietämään tutkimisestani, vaikka perheenjäseneni epäilivätkin, että minulla oli jonkinlaisia yhteyksiä Jehovan todistajiin. Huoneestani silloin tällöin löytynyt raamatullinen kirjallisuus kertoi kuitenkin jotain. Sisareni (minua kaksi vuotta nuoremmat kaksoset) pitivät tapanaan penkoa laatikoitani, tutkia vuoteeni alusen ja tarkastaa koko huoneeni etsiessään kirjallisuutta, jota he voisivat näyttää vanhemmilleni. Ainoa paikka, mistä he eivät osanneet etsiä, oli kaapissa riippuvien takkien taskut.
Vastustus kasvaa
Kun kieltäydyin osallistumasta vanhempieni palvontatapaan, elämä kotona kävi yhä vaikeammaksi. Äiti ei toisinaan puhunut minulle mitään päiväkausiin, ei edes vastannut koulua, vaatteita tai mitä tahansa muuta koskeviin kysymyksiini. Aikanaan en saanut enää matkustaa saman auton kyydissä muun perheeni kanssa. Monet sukulaiseni tulivat vanhempieni yllytyksestä käymään pilkatakseen minua ja uskoani.
Erimielisyyksiä, riitoja ja itkua sattui usein. Niinpä kasvuikäni vuodet olivat suurimmaksi osaksi kurjia. Oli todella lohdullista lukea Jeesuksen sanat Matteuksen 10:34–37:stä, missä hän kertoo, että hänen opetuksensa ’aiheuttaisi jakautumisen’ joissakin huonekunnissa. Jeesus jatkoi sanoen, että rakkautemme Jumalaan tulisi olla suurempi kuin rakkautemme jopa niinkin läheisiin ja rakkaisiin ihmisiin kuin omiin vanhempiimme.
Isäni uhkasi usein, että mikäli minusta koskaan tulisi yksi ”jehovalaisista”, minun olisi lähdettävä kotoa, eikä minulla ollut mitään syytä epäillä häntä. Pian päästyäni lukiosta vuonna 1971 selitin isälle, että koska olin nyt 18-vuotias ja tarpeeksi vanha avioitumaan, olin tarpeeksi vanha myös valitsemaan uskontoni – ja halusin olla yksi Jehovan todistajista. Minulla oli silloin jo työpaikka, ja olin valmistautunut lähtemään kotoa. Mutta vaikka seurasikin kiihkeä riita, isä ei kertaakaan käskenyt minua lähtemään. Saatoin tuskin uskoa sitä! Jehova siunasi ponnisteluni.
Miksi he vastustivat
Vanhempani olivat uskonnollisia ihmisiä ja uskoivat vilpittömästi, että heidän palvontamuotonsa oli oikea. Olen varma, että he tarkoittivat vain parastani. Isäni oli ollut peruskoulun rehtori ja opettaja Ukrainasta, ja hänen haaveenaan oli, että hänen lapsensa saisivat hyvän koulutuksen ja menestyisivät Amerikassa. Isä ja äiti halusivat meidän harrastavan kulttuuria, joten me tytöt aloimme jo hyvin nuorina opetella soittamaan.
Nyt näytti siltä, että heidän vanhin tyttärensä torjui kaiken, mitä he olisivat halunneet hänen saavan, muun muassa yliopistokoulutuksen. Kyse ei ollut siitä, että olisin vastustanut korkeakouluopetusta sinänsä, vaan Raamatun tuntemukseni perusteella olin vakuuttunut siitä, että tämä asiainjärjestelmä päättyisi pian. Siksi uskoin, että minun pitäisi ennemmin keskittyä pelastavaan saarnaamistyöhön kuin uppoutua syvemmälle tähän kuolevaan järjestelmään. Olin vakuuttunut siitä, että sen kertominen toisille, miten he voisivat päästä elämään Jumalan lupaamassa paratiisissa, oli tärkeämpää kuin mikään muu. – 2. Pietari 3:13.
Minun on kuitenkin myönnettävä, että osittain perheeni vastustus oli omaakin syytäni. Opin nimittäin monia asioita uskonnollisista opeista, siitä mikä on totta ja mikä valhetta. En kuitenkaan ymmärtänyt, että Jumalan palvelemiseen ”hengessä ja totuudessa” sisältyy myös ”uuden persoonallisuuden” päälle pukeminen, mihin liittyy rauhan, lempeyden, pitkämielisyyden ja itsehillinnän kaltaisten hyödyllisten ominaisuuksien harjoittaminen. (Efesolaisille 4:22–24; Galatalaisille 5:22, 23) Ymmärrettävästi vanhempieni pettymystä voimisti siksi myös tahdittomuuteni, ja niinpä he reagoivat vastustamalla minua.
Kerrottuani isälle, että minusta tulisi Jehovan todistaja, aloin käydä säännöllisesti kokouksissa valtakunnansalissa. Joulukuussa vuonna 1972 vertauskuvasin vihkiytymiseni Jehovalle menemällä vesikasteelle. Jeesus sanoi Markuksen 10:29, 30:ssä: ”Kukaan ei ole jättänyt taloa tai veljiä tai sisaria tai äitiä tai isää tai lapsia tai peltoja minun tähteni ja hyvän uutisen tähden saamatta satakertaisesti nyt tänä ajanjaksona taloja ja veljiä ja sisaria ja äitejä ja lapsia ja peltoja, vainojen ohella, ja tulevassa asiainjärjestelmässä ikuista elämää.” Jeesuksen lupauksen mukaisesti sain pian ystäviä Jehovan kansan keskuudesta, ja se korvasi sen tyhjyyden, joka aiheutui läheisten suhteitten puuttumisesta perheeseeni. Muutamat ystävät olivat minulle kuin äitejä, isiä, veljiä ja sisaria.
Kohti päämäärää
Halusin yhä tulla lähetystyöntekijäksi. Mutta Raamattukoulu Gileadiin pääsevät vain tienraivaajat, ja sen jälkeen heidät lähetetään ulkomaisiin määräpaikkoihinsa. Kuitenkin jo ensimmäinen askel kohti tätä päämäärää, tienraivauksen aloittaminen, toisi mukanaan ongelmia.
Ensiksikin se olisi jälleen uusi pettymys vanhemmilleni. He olivat jokseenkin tyytyväisiä hyväpalkkaiseen sihteerintyöhöni, joka ainakin esti elämääni menemästä täysin hukkaan. Entä mitä sanoisin työnantajalleni? Hän oli palkannut minut siinä uskossa, että pysyisin paikassani ainakin jonkin aikaa. Nyt eroaisin jo ennen kuin yritys ehtisi saada mitään vastinetta valmennukseeni uhratulle sijoitukselle. Rukoilin jälleen hartaasti Jehovalta voimaa ja rohkeutta tämän askeleen ottamiseen.
Vedin syvään henkeä ja astuin työnantajani toimistoon eräänä päivänä kesällä 1973. Kerroin hänelle tavoitteestani ryhtyä kokoaikaiseksi saarnaajaksi. Hänen vastauksensa mykisti minut: ”Larisa, jos todella haluat käyttää elämäsi juuri niin, olisi mieletöntä jäädä tänne.” Tuskin uskoin korviani! Tämä maailmallinen mies selitti minulle, että mikäli halusin palvella tosi Jumalaa Jehovaa suuremmassa määrin, olisi mieletöntä olla tekemättä niin!
Seuraava päivä toi vielä suuremman yllätyksen. Työnantajani tuli kysymään minulta, haluaisinko osa-aikaista työtä. Kuulinko oikein? ”Mutta eihän tässä yrityksessä ole osa-aikaisia työntekijöitä”, vastasin.
”Tiedän, mutta keksin kyllä jotakin”, hän sanoi. Niinpä hän tarjosi minulle työtä ”minkä verran ja minä viikonpäivinä” vain haluaisin. Se todella osoitti, että Jehova tuki minua ja että seuraavat Jeesuksen sanat pitävät paikkansa: ’Etsikää jatkuvasti ensin valtakuntaa, niin kaikki tämä muu lisätään teille.’ – Matteus 6:33.
Vuoden 1973 elokuu oli ensimmäinen tienraivauskuukauteni. Kuten odottaa saattoi, vanhempani vastustivat päätöstäni jyrkästi, ja minun oli muutettava pois kotoa. Vaikka olin hyvin onneton tilanteen johdosta, olen iloinen voidessani sanoa, että vuosien kuluessa perheessäni vallinnut jännitys on lientynyt ja olemme lopulta voineet nauttia täysipainoisesta suhteesta nauraen, laskien leikkiä ja puhellen keskenämme perheenä.
Ennen kuin äitini kuoli elokuussa 1979, hän toivotti minut tervetulleeksi vierailuille kotiin Yhdysvaltain eteläosassa sijainneelta tienraivausalueeltani. Sitten 5. huhtikuuta 1980 Davidista, jolla oli sama tavoite elämässään kuin minullakin, tuli aviomieheni. Suureksi iloksemme isäni tuli vihkiäisiimme ja jopa antoi meille runsaskätisen lahjan. Niinpä vaikkei hän eivätkä sisareni arvostakaan sitä, että palvon Jehovaa, voimme silti nauttia hyvistä suhteista.
Palveltuamme yli kymmenen vuotta tienraivaajina David ja minä koimme yhden elämämme suurimmista yllätyksistä tammikuussa 1984. Palatessamme kotiin eräänä iltapäivänä löysimme suuren kirjekuoren. Siinä oli kutsu Gileadin 77. kurssille, joka alkaisi huhtikuussa! Viime syyskuussa päätimme koulun, ja muutamaa päivää myöhemmin olimme jo matkalla määräalueellemme, Väli-Amerikassa sijaitsevaan Hondurasiin.
Nyt saan itse nauttia samanlaisista jännittävistä kokemuksista, jollaisia niin innokkaasti luin Jehovan todistajain vuosikirjasta. Saavutettuani nyt jo lapsena asettamani päämäärän – lähetyspalveluksen – haluan pitää lujasti kiinni tästä suurenmoisesta palvelusedusta. Suurin päämääräni on kuitenkin Jehovan palvonnan jatkaminen ”hengessä ja totuudessa” siten, että voisin lopulta saavuttaa hänen hyväksymyksensä ja saada nauttia siitä suurenmoisesta paratiisista, jossa hän palkitsee palvelijansa täyttämällä heidän vilpittömät toiveensa saada elää ikuisesti paratiisissa! (Psalmit 37:4) – Kertonut Larisa Krysuik.
[Huomioteksti s. 18]
Nyt horjuin kahden isän välillä
[Kuva s. 21]
Palvelen lähetystyöalueellani Hondurasissa