Miltä vanhemmista tuntuu
GENEAL oli ottanut kuusi lastaan – viisi tyttöään ja yhden pojan – lomalle joidenkin ystäviensä luo New Yorkin osavaltion pohjoisosaan. Eräänä päivänä tytöt päättivät lähteä kaupunkiin. Poika Jimmy ja eräs toinen poika pyysivät saada mennä patikkaretkelle. Poikia kehotettiin olemaan hyvin varovaisia ja tulemaan takaisin varhain iltapäivällä.
Kun iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, pojat eivät olleet vieläkään palanneet. ”Mitä pitemmälle ilta kului, sitä huolestuneemmaksi tulin”, muistelee Geneal. ”Ajattelin, että ehkä toinen pojista on loukkaantunut eikä toinen halua jättää häntä.” Etsintä kesti läpi yön. Varhain seuraavana aamuna heidät löydettiin, ja jokaisen pahin pelko osoittautui aiheelliseksi – pojat olivat pudonneet jyrkänteeltä ja saaneet surmansa. Vaikka tapahtumasta on kulunut kymmenen vuotta, Geneal selittää: ”En koskaan unohda sitä kun poliisi tuli taloon. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat. Tiesin mitä hän aikoo sanoa jo ennen kuin hän edes avasi suunsa.”
Entä tunteet? Ne ovat voimakkaammat kuin muista menetyksistä johtuvat. Geneal selittää: ”Olen synnyttänyt Jimmyn. Hän oli kuollessaan vasta 12-vuotias. Hänellä oli koko elämä edessään. Olen kokenut elämäni aikana muita menetyksiä. Mutta äitinä tuntee tuskan kipeämpänä, koska se joka on kuollut, on oma lapsesi.”
Lapsen kuolema on kuvattu ”pahimmaksi menetykseksi”, ”tuhoisimmaksi kuolemaksi”. Kirja Death and Grief in the Family selittää syyn: ”Lapsen kuolema on niin odottamaton. Se on sopimaton ja luonnonvastainen. – – Vanhemmat odottavat saavansa huolehtia lapsistaan, suojella heitä ja kasvattaa heistä normaaleja terveitä aikuisia. Kun lapsi kuolee, niin tuntuu kuin matto olisi temmattu jalkojemme alta.”
Joissakin suhteissa tällainen tilanne on erityisen vaikea äidille. Onhan loppujen lopuksi jokin hänestä lähtöisin oleva kuollut, kuten Geneal selitti. Raamattukin tunnustaa, että äiti voi tuntea todella katkeraa surua. (2. Kuningasten kirja 4:27) Tietenkin tällainen tilanne on koetteleva myös isälle. Hänkin tuntee tuskaa, murhetta, (Vrt. 1. Mooseksen kirja 42:36–38 ja 2. Samuelin kirja 18:33.) Usein hän kuitenkin varoo näyttämästä avoimesti tunteitaan, jottei hän vaikuttaisi epämiehekkäältä. Häntä voi myös loukata se, että muut huolehtivat enemmän hänen vaimonsa kuin hänen tunteistaan.
Joskus surevan isän tai äidin valtaa aivan erityinen syyllisyyden tunne. Hän voi ajatella: ’Olisinko voinut rakastaa häntä enemmän?’ ’Sanoinko hänelle kyllin usein rakastavani häntä?’ ja ’Kunpa olisin hellinyt häntä enemmän.’ Tai kuten Geneal ilmaisi asian: ”Olisinpa vain voinut viettää enemmän aikaa Jimmyn kanssa.”
Vanhempien on luonnollista tuntea olevansa vastuussa lapsistaan. Mutta aika ajoin surevat vanhemmat syyttävät itseään ajatellen, että he jättivät tekemättä jotakin, mikä olisi ehkä voinut estää kuoleman. Raamattu kertoo esimerkiksi, miltä patriarkka Jaakobista tuntui, kun hänet oli saatu uskomaan, että jokin petoeläin oli surmannut hänen nuoren poikansa Joosefin. Jaakob oli itse lähettänyt Joosefin katsomaan, mitä hänen veljilleen kuului. Niinpä häntä saattoivat kiusata sellaiset syyllisyyden tunteet kuin: ”Miksi lähetin Joosefin yksin? Miksi lähetin hänet alueelle, joka vilisee petoeläimiä?” Silloin Jaakobin kaikki ”pojat ja tyttäret kävivät häntä lohduttamaan, mutta hän ei huolinut lohdutuksesta”. – 1. Mooseksen kirja 37:33–35.
Ikään kuin lapsen menetys ei riittäisi, jotkut kertovat toisestakin menetyksestä – ystävien menetyksestä. Ystävät voivat todellakin pysytellä loitolla. Miksi? Geneal huomautti: ”Monet ihmiset karttavat meitä, koska he eivät tiedä mitä sanoa.”
Kun vauva kuolee
Juanita tietää, miltä vauvan menetys tuntuu. Siihen mennessä, kun hän oli vähän yli 20-vuotias, hänellä oli ollut viisi keskenmenoa. Nyt hän oli taas raskaana. Kun hän joutui liikenneonnettomuuden takia sairaalaan, hän oli luonnollisesti huolissaan. Kaksi viikkoa myöhemmin hänen supistuksensa alkoivat ennen aikojaan. Vähän myöhemmin pikku Vanessa syntyi, ja hän painoi vain vajaan kilon. ”Olin onnen huumassa”, hän muistelee. ”Olin vihdoinkin äiti!”
Hänen onnensa oli kuitenkin lyhytaikaista. Neljä päivää myöhemmin Vanessa kuoli. Juanita muistelee: ”Minulla oli ontto olo. Äitiys oli otettu minulta pois. Tunsin itseni vaillinaiseksi. Oli tuskallista tulla kotiin siihen huoneeseen, jonka olimme valmistaneet Vanessalle, ja katsella hänelle ostamiani pieniä aluspaitoja. Parin seuraavan kuukauden aikana elin uudelleen hänen syntymänsä. En halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa.”
Äärimmäinen reaktioko? Muiden voi olla vaikea ymmärtää sitä, mutta ne jotka ovat Juanitan tavoin kokeneet sen selittävät surreensa pikkuistaan yhtä paljon kuin he olivat surreet jotakuta, joka on elänyt jo jonkin aikaa. Vanhemmat rakastavat lasta jo kauan ennen sen syntymää, he selittävät. Kun tuo vauva kuolee, he menettävät todellisen henkilön. Heidän toivonsa saada vanhempina huolehtia siitä, joka on liikkunut äitinsä kohdussa, on mennyt.
Tällaisen menetyksen jälkeen on ymmärrettävää, että juuri lapsensa menettänyt äiti tai isä voi tuntea olonsa kiusaantuneeksi nähdessään muita raskaana olevia naisia tai äitejä pikkulapsineen. Juanita muistelee: ”En kestänyt nähdä raskaana olevaa naista. Joskus lähdin kaupasta kesken ostosten vain siksi että näin odottavan äidin.”
Sitten on muita tunteita, kuten pelko (’Tulenko koskaan saamaan tervettä lasta?’), vaivautuneisuus (’Mitä sanon ystävilleni ja sukulaisille?’) tai suuttumus. Bonnie, jonka tytär kuoli kaksi ja puoli päivää syntymänsä jälkeen, muistelee: ”Aika ajoin kysyin: ’Miksi näin piti käydä juuri minulle ja minun pienelle tyttärelleni?”’ Joskus jotkut tuntevat itsensä nöyryytetyiksi. Juanita selittää: ”Muut äidit lähtivät sairaalasta vauva mukanaan, mutta minulla oli vain täytetty eläin, jonka mieheni oli ostanut. Se oli minusta nöyryyttävää.”
Jos olet menettänyt jonkun omaisesi, niin sinun on hyvä tietää, että siitä aiheutuvat tuntemuksesi ovat normaaleja ja että muut ovat kokeneet samaa ja tunteneet samalla tavoin.
[Kuva s. 7]
Monien mielestä lapsen kuolema on ”pahin menetys”