Wado-kai-karate – onko se todellinen ”sopusoinnun tie”?
ILMASSA oli jännitystä. Oli menossa Hollannin karatejoukkueiden mestaruuskilpailu. Erotuomarin huudettua ”hajime!” (joka on japania ja merkitsee ’alkakaa!’) vastustajani ja minä otimme otteluasennon ja aloitimme.
Hän oli vanttera – paljon suurempi ja painavampi kuin minä. Mutta vaistosin hänen kokemattomuutensa. Tein valehyökkäyksen. Hän vastasi raivokkaalla vastahyökkäyksellä iskuin ja potkuin. Houkuttelin hänet hyökkäämään toistamiseen, ja kun hän paljasti alimmat kylkiluunsa, suuntasin niihin voimakkaan iskun.
Katselijat hätkähtivät, kun hän henkeään haukkoen paiskautui tuskissaan mattoon. Hänen ruumiinsa ensin vapisi kauttaaltaan ja jäi sitten liikkumattomaksi. Syntyi kammottava hiljaisuus. Lääkäri ryntäsi paikalle ja lähetti hänet sairaalaan. Pelästyin toden teolla. ’Voisiko olla . . . voisiko olla mahdollista, että hän kuoli?’
Tämän tapauksen jälkeen, joka sattui vuoden 1971 lokakuussa, päätin, etten osallistuisi enää tällaisiin kilpailuihin. Pysyinkin tuossa päätöksessäni, vaikka kuluikin vielä seitsemän vuotta ennen kuin lopetin karaten harrastamisen kokonaan.
Mutta miten alun alkuun kiinnostuin karatesta? Miksi lakkasin harrastamasta sitä? Ja mitä tapahtui tuolle loukkaantuneelle ottelijalle?
Rakkautta ensi silmäyksellä
Jotta voisin jatkaa opintojani tullakseni sähköinsinööriksi, muutin syyskuussa vuonna 1965 kotimaastani Surinamista Alankomaihin ja asetuin asumaan Hilversumin kaupunkiin. Kohta tämän jälkeen muuan ystäväni pyysi minua mukaansa uuden urheilulajin, wado-kai-karaten, esittelyyn. Lähdin mukaan miellyttääkseni ystävääni ja tyydyttääkseni uteliaisuuttani.
Katselin lumoutuneena, kun kaksi japanilaista opettajaa, Kono ja Fuji, näyttivät perusliikkeet. Tämä oli erilaista kuin odotin: se ei ollut riitelyä eikä tappelua vaan kaunista baletin kaltaista liikehdintää. Ottelijat hallitsivat täydellisesti salamannopeat liikkeensä. Ihastuin tuohon urheilulajiin heti. Saatoin jo kuvitella, miltä karate-asu tuntuisi ylläni.
Vaikka olin jo 24-vuotias, siis karaten harrastajien mielestä oikeastaan liian vanha aloittamaan karaten opiskelun, ilmoittauduin kurssille. ’Tässä on minulle jotakin tekemistä talvikuukausien ajaksi’, lupasin itselleni. Mutta tuo talvi jatkuikin yli kymmenen vuotta.
”Sopusoinnun tie”
Sana ”karate” on japania ja tarkoittaa ’tyhjää kättä’. Karaten eri tyylisuunnat ovat saaneet alkunsa muun muassa Koreassa, Okinawalla ja Japanissa. Wado-kai (joka on japania ja merkitsee ’sopusoinnun tietä’) keskittyy kahden asian harjoittelemiseen: mahan (oikean välimatkan päässä pysyttelemiseen vastustajasta) ja kiaihin (ajoitukseen eli siihen, että osaa hyökätä juuri oikealla hetkellä). Lisäksi tähdennetään joustavuutta. Kaikkien muidenkin karaten tyylisuuntien tavoin wado-kai on saanut vaikutteita zenistä (eräästä buddhalaisuuden muodosta), ja siinä tähdennetään mielen valmennusta sopusoinnussa ruumiin kanssa.
Kahden minuutin mittaisten karateottelujen aikana saadaan pisteitä suuntaamalla potkut ja iskut oikein ruumiin tärkeisiin osiin. Vaikka ruumiiseen suunnatut lyönnit ovat laillisia, säännöt kieltävät ottelijoita koskemasta nyrkeillään vastustajansa kasvoja. Joskus kuitenkin sattuu vahinkoja, kuten vaimolleni Hannielle hänen harjoitellessaan kädellään karateliikkeitä. Selitin hänelle, miten isku suunnataan kasvoihin, mutta että se pysäytetään muutaman senttimetrin päähän nenänpäästä. Hannie suuntasi iskunsa hyvin, mutta unohti pysäyttää sen ratkaisevalla hetkellä ja iski nyrkkinsä suoraan kasvoihini, niin että huuleni halkesivat, mikä olikin ainoa karateurallani saamani vamma. Seuraavana päivänä jouduin turvonneitten kasvojeni vuoksi kiusallisten tiedustelujen ristituleen.
”Hollantilainen ruipelo”
Aluksi harjoittelin kolme tuntia viikossa. Karatea ei voi oppia hetkessä vain muutamalla oppitunnilla. Eräs opettaja sanoikin: ”[Taistelutaidon] mestari kehittyy hitaasti kuin inkiväärikasvin juuri. Nuorena sen maku on mieto mutta ajan kuluessa se tulee väkevämmäksi ja kirpeämmäksi.”
”Voisitko sinäkin alkaa opettaa karatea?” kysyi senseini (opettajani), kun voitin useimmat harjoitusottelut.
”Opettaa? Totta kai!” Mitä siitä seurasi? Vietin entistä enemmän aikaa dojossa (harjoitussalissa).
Keväällä vuonna 1968 senseini sanoi: ”Koetapa osallistua karatekilpailuihin.” En tarvinnut monta kehotusta. Minusta tehtiin yllättäen karatekoulumme joukkueen kapteeni, ja minun oli määrä esiintyä ensi kerran julkisuudessa vuoden 1968 toukokuussa järjestetyissä Hollannin ja Belgian joukkueiden mestaruuskilpailuissa.
Näytän melko heiveröiseltä, sillä painan vain 66 kiloa, vaikka olen 178 sentin pituinen. Siksi eräs urheilulehti antoi minulle lempinimen ”Hollantilainen ruipelo”. Mutta vähäisen painoni ja voimani korvasin tekniikalla, nopeudella ja tarkalla arvioimiskyvyllä.
Vuonna 1971 minusta tuli karaten Alankomaiden mestari. Arvovaltainen Black Belt -lehti sisällytti minut kaksi kertaa (vuosina 1971 ja 1972) ”Euroopan kymmenen parhaan karatekan” joukkoon. Vuoden 1972 huhtikuussa valmistuin karateopettajaksi.
Kaikesta tästä menestyksestä huolimatta syksyllä vuonna 1971 tapahtui jotakin, joka aiheutti kolauksen ”sopusoinnun tietä” koskevalle ideologialleni.
”Ison kissan” kohtaaminen
Tavoittelin tuohon aikaan muitten tavoin karaten Euroopan mestaruutta kilpailuissa, jotka pidettiin Pierre de Coubertin -hallissa Pariisissa. Vastustajakseni pantiin Ranskan monivuotinen mestari Dominique Valera. Koska Valera oli vankkarakenteinen, 90 kiloa painava ja 180 senttiä pitkä, hänet tunnettiin nimellä ”Iso kissa”. Hänellä oli sellainen maine, että hän voitti vastustajansa jalkapyyhkäisyillä, nopeilla ja voimakkailla etupotkuilla ja murhanhimoisilla koukkuiskuilla. Nyt oli siis minun vuoroni kohdata hänet. Ranskan televisioyleisön edessä ja 7000:n hallissa olijan kannustaessa häntä hän näytti hyvin itsevarmalta sen suhteen, että hän murskaisi mestaruutta koskevien haaveitteni lisäksi myös muutaman kylkiluuni. Black Belt -lehti kuvaili ottelua seuraavasti:
”Dominique – – oli suunnitellut lyövänsä Hollantilaisen ruipelon heti kättelyssä – – mutta nopeasti tilanteita hyväkseen käyttävä hollantilainen tarrautuikin Dominiquen etupotkuun ojennettuun jalkaan jo heti alkuvaiheessa ja suuntasi nopean iskun hämmästyneen vastustajansa päähän ansaiten näin kirkkaasti puoli pistettä. – – Valera laahasi jalkojaan jälleen hetken edestakaisin ja sinkautti sitten jalkansa etupotkuun. Todistaen, että ensimmäinen kerta ei ollut pelkkää sattumaa, La Rose tarrautui jälleen Valeran jalkaan ja sinkosi toisen valelyönnin Valeran päätä kohti.”
Minä siis olin ainoa joka sain pisteitä koko tämän ottelun aikana, mikä olikin näiden kilpailujen suurin uutinen! Voitin aivan selvästi, tai niin ainakin luulin. Black Belt -lehti jatkoi:
”Koska erotuomari tiesi, että yleisö oli ranskalaista ja että vielä yksikin pisteen puolikas tekisi lopun Valerasta, hän jätti tämän iskun huomioon ottamatta. Ikään kuin osasyyllisenä yleisö pysyi aivan hiljaa koko ottelun loppuajan.”
Ottelu oli ohi. Kävelin viivalle ja odotin että minut julistettaisiin voittajaksi, mutta erotuomari julistikin vastustajani voittajaksi! Yllättynyt Valera kiirehti pois. Me teimme valituksen. Puolen tunnin harkinnan jälkeen Euroopan karateliiton puheenjohtaja päätti jättää valituksen huomioon ottamatta ja antoi merkin ottelujen jatkamisesta. Ottelut jatkuivat Valeran pysyessä mestarina aina loppuun asti.
Tämä törkeä epärehellisyys urheilulajissa, jonka vertauskuvana on nyrkki ja kyyhkynen (jotka vertauskuvaavat voimaa ja harmoniaa), murskasi erään ihanteeni. Minusta nyrkki oli yhä tallella mutta kyyhkynen oli lentänyt pois. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että vain kahden vuoden kuluttua löytäisin verrattoman sopusoinnun tien, joka osoittautuisi todeksi sekä sanoissa että teoissa.
Kuulen Raamatun totuudesta
Olen aina kunnioittanut syvästi Jumalaa ja arvostanut rukousta. Vaimoni ja minut oli kasvatettu roomalaiskatolilaisiksi. Aina siitä lähtien kun avioiduimme joulukuussa 1971, olemme aina ongelmia kohdatessamme rukoilleet yhdessä. Minulla oli Raamattu, jonka johdosta minulla oli paljon kysymyksiä. Kun siis kaksi Jehovan todistajaa tuli luokseni Amsterdamissa eräänä perjantaiaamuna tammikuussa 1973, en epäröinyt hetkeäkään kutsua heitä sisään ja kuunnella miten he vastaisivat kysymyksiini. Tuo ensimmäinen kosketus todistajiin oli hyvin miellyttävä. Tämän jälkeen he tulivat luoksemme joka perjantai seitsemän kuukauden ajan tutkimaan kanssamme kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään.
Siihen mennessä olin saanut opintoni päätökseen, ja päätimme muuttaa takaisin Surinamiin. Ennen lähtöämme todistajat kutsuivat meidät yllätykseksemme kotiinsa läksiäiskutsuille ja antoivat meille lahjaksi joitakin raamatullisia julkaisuja. Todistajien ilmaisema rakkaudellinen kärsivällisyys ja uskollisuus heidän johtaessaan meille tuota raamatuntutkistelua jätti meidän mieleemme ja sydämeemme lämpimän ja unohtumattoman vaikutuksen. Me emme unohtaneet sitä totuutta, jota olimme saaneet maistaa, vaikka kuluikin taas puolitoista vuotta ennen kuin ’siemeniä jälleen kasteltiin’.
Perustan oman dojon
Uusi työni Surinamin hallituksen palveluksessa vaati meitä muuttamaan pieneen yhdyskuntaan lähelle lentokenttää noin 50 kilometrin päähän pääkaupungista, Paramaribosta. Me emme tunteneet ketään todistajia siellä emmekä siis voineet jatkaa raamatuntutkisteluamme.
Sain kuitenkin joitakuita vieraita: karatefaneja, jotka pyysivät minua opettamaan heille wado-kaita. Vaikka olinkin lakannut osallistumasta karatekilpailuihin, pidin tuosta urheilulajista yhä ja lupasin perustaa pääkaupunkiin oman dojoni.
Ennen pitkää opetin karatea neljänä päivänä viikossa. Lähdin tavallisesta työpaikastani heti työajan päätyttyä kello 14 iltapäivällä, enkä mennyt kotiin ennen kymmentä illalla. Lisäksi järjestin oppilailleni sunnuntaisin ja muina koulun vapaapäivinä matkoja, joilla katselimme nähtävyyksiä. ’Teen tämän vain pitääkseni heidät poissa kaduilta’, selitin itselleni. Karatetuntien jälkeen keskustelin heidän kanssaan heidän koulunkäynnistään ja perheongelmistaan.
Ollessani uppoutunut kaikkeen tähän en tajunnut, että laiminlöin pahasti omaa perhettäni. Mitä enemmän aikaa käytin ”sopusoinnun tien” opettamiseen toisille, sitä vähemmän sopusointua oli jäljellä omassa perheessäni. Aina kun vaimoni pyysi minua huolehtimaan lapsistamme, ärsyynnyin kovasti, koska minulla oli kiire pitämään huolta toisten lapsista. Hannie toivoi hartaasti, että tilanne muuttuisi.
”Oletteko te todistajia?”
Muutos tilanteeseen tulikin toukokuussa 1975. Hannie näki kahden ihmisen vierailevan kaikissa kylän taloissa. Hän odotti innokkaasti heidän saapumistaan meidän taloomme. ”Oletteko te todistajia?” hän kysyi ennen kuin he ehtivät sanoa sanaakaan.
”Kyllä me olemme.”
”Tulkaa sitten sisään. Voitteko te jatkaa Raamatun tutkimista meidän kanssamme?”
Hämmästyneet todistajat olivat hyvin halukkaita tähän. Mutta raamatuntutkistelu keskeytyi jälleen, kun menin Yhdysvaltoihin opiskelemaan elektroniikkaa, ja myöhemmin vaimoni ja lapsemme menivät Alankomaihin muutamiksi kuukausiksi. Vasta vuoden 1978 alkupuolella asetuimme jälleen aloillemme, ja heti kun olimme valmiita, todistajat tulivat jälleen jatkamaan tutkistelua.
Päätöksen tekeminen
Tällä kertaa tutkistelu jatkui keskeytyksittä. Aikanaan ymmärsin, että se, mitä opin Jumalan sanasta, ei ollut sopusoinnussa karatea kohtaan tuntemani mieltymyksen kanssa. Ensinnäkin ne Paavalin sanat, joiden mukaan ”ruumiillisesta valmennuksesta on hyötyä vähään”, olivat ristiriidassa sen kanssa, että käytin urheiluun kovin paljon aikaa. – 1. Timoteukselle 4:8.
Lisäksi, kuten todistajat tähdensivät minulle, karaten harjoittamisen tavoitteena on vastustajan vahingoittaminen, sillä sen avulla voi jopa tappaa tai vakavasti vammauttaa ihmisen myös tahattomasti. Vaikka tämä olikin totta, minun oli silti hyvin vaikea hyväksyä sitä. Miten voisin luopua kaikesta siitä, mitä olin niin innokkaasti tavoitellut viimeiset 12 vuotta?
Olin samaa mieltä sen Raamatun neuvon kanssa, jonka mukaan itsepuolustuksessa ei tulisi luottaa aseisiin, koska niillä on usein aiheutettu viattomien ihmisten kuolema. (Saarnaaja 9:18) ’Mutta voidaanko karaten harjoittamista silti todella verrata aseiden omistamiseen?’ Olin haluton hyväksymään tätä ajatusta. Pohdin sitä, mitä Japanin karateseuran toinen perustaja Isao Obata kerran huomautti karatesta: ”Mieli on ase ja ruumis on luoti.” Mietin levottomana, voisivatko Jeesuksen sanat: ”Pistä miekkasi takaisin paikalleen, sillä kaikki jotka miekan ottavat, ne miekkaan tuhoutuvat” soveltua karaten harrastajiin? Tiesin, että minun oli tehtävä ratkaisuni. – Matteus 26:52.
Eräänä päivänä pyysin kaikkia karatekouluni oppilaita kokoontumaan luokseni. Useimmat heistä olivat lukiolaisia. Tällä kertaa nuo hämmästyneet oppilaat kuulivatkin karateottelun sijasta senseinsä puhuvan heille Jehova Jumalasta ja selittävän heille, että taistelutaidot eivät ole sopusoinnussa Raamatun kanssa. He kuuntelivat hiljaisina, kun kerroin heille että olin päättänyt lopettaa koulun kokonaan.
En voinut tietenkään lopettaa aivan siihen paikkaan, sillä velvollisuuteni oli jatkaa opetusta lukukauden loppuun ja valvoa tutkinto-otteluja. Tässä oli tietenkin omat vaaransa, ja saattaisin heikentyä päätöksessäni. Mutta vuoden 1978 ”Voittoisan uskon” kansainväliset konventit tulivat juuri sopivaan aikaan vahvistamaan minua.
En ollut koskaan ollut läsnä konventissa sen jokaisena päivänä. Muina vuosina olin tullut kuuntelemaan vain jonkin ohjelmajakson, kuten esimerkiksi iltapäiväohjelman. Mutta tällä kertaa otin lomaa työstäni. Kun konventti alkoi, koko perheeni oli läsnä.
Me nautimme siitä suunnattomasti. Minulle tämä kaikki oli aivan uutta. Kaikkia niitä hyveitä – kunnioitusta Jumalaa kohtaan, rukouksen arvostusta ja lähimmäisen rakkautta – joita olin yrittänyt noudattaa omassa elämässäni, näin noudatettavan kaikkialla ympärilläni. ’Tässä on todellinen wado-kai [sopusoinnun tie]’, ajattelin itsekseni ja kiitin sydämestäni Jehovaa tämän vahvistavan kokemuksen johdosta.
Useita kuukausia myöhemmin, 24. joulukuuta 1978, vaimoni ja minut kastettiin, minkä jälkeen elämässämme alkoi uusi ajanjakso.
Jotakin parempaa
Tämä päätös on johtanut moniin siunauksiin. Perheessämme vallinnut kireys on poissa. Me olemme nyt yksimielisempiä kuin koskaan aikaisemmin ja tunnemme syvää iloa sen johdosta, että näemme kolmen tyttäremme kasvavan palvellen Jehovaa.
Kasteeni jälkeen en ole harjoittanut karatea enää kertaakaan. Mutta useita vuosia sitten tapahtui jotakin, joka olisi voinut saada minut turvautumaan siihen. Eräänä yönä heräsin ja huomasin, että talossamme on varas. Sen sijaan että olisin turvautunut karateen ajattelin, että paras puolustuskeino olisi huutaminen. Ja totisesti huusin! Monen hiljaisen vuoden jälkeen suustani kiiri vanhanaikainen, verta hyytävä karatekarjaisu. Se tepsi! Varas pakeni, ja minä olin iloinen siitä, etten turvautunut karateen vaan turvallisempaan puolustuskeinoon.
Tosiaan, en ole vielä kertonut, mitä tuolle sairaalaan kiidätetylle loukkaantuneelle ottelijalle tapahtui. Hän ei kuollut. Iskuni oli murtanut häneltä kolme kylkiluuta. Olen siitä pahoillani, mutta myös helpottunut sen johdosta, etten tullut verivelkaiseksi.
Kun muistelen menneitä, minua kaduttaa vain yksi asia: minun olisi pitänyt lopettaa karaten harrastaminen aikaisemmin. Ensimmäisestä raamatuntutkistelustani kului melkein kuusi vuotta ennen kuin saatoin lopulta asennoitua Jehovan puolelle. Olen hyvin kiitollinen näille uskollisille todistajille, jotka eivät luopuneet toivosta minun suhteeni vaan kävivät kärsivällisesti kannustamassa minua tekemään oikean ratkaisun. Olen todella iloinen siitä, että löysin verrattoman sopusoinnun tien! – Lähettänyt Harold La Rose.
[Huomioteksti s. 13]
Vaimoni suuntasi iskun mutta unohti pysäyttää sen ratkaisevalla hetkellä ja iski nyrkkinsä suoraan kasvoihini, niin että huuleni halkesivat.
[Huomioteksti s. 14]
Minusta nyrkki oli yhä tallella mutta kyyhkynen oli lentänyt pois
[Huomioteksti s. 14]
Kävelin viivalle ja odotin että minut julistettaisiin voittajaksi, mutta erotuomari julistikin vastustajani voittajaksi!
[Huomioteksti s. 15]
Aikanaan ymmärsin, että se, mitä opin Jumalan sanasta, ei ollut sopusoinnussa karatea kohtaan tuntemani mieltymyksen kanssa