Huijausta tieteessä: silmäys kulissien taakse
TIEDEMIES kurkisti mikroskooppiinsa ja innostui valtavasti näkemästään. ”Heureka!” hän huudahti. Jälleen oli tehty tärkeä tieteellinen havainto.
Näin meidät on opetettu ajattelemaan tieteen riemuvoitoista. Muistelepa hetki kouluaikaisia luonnontieteen tuntejasi. Muistatko, keitä pidettiin tieteen suurina sankareina? Sellaisille miehille kuin Galileille, Newtonille, Darwinille ja Einsteinille suitsutetaan ylistystä sekä heidän tieteellisten aikaansaannostensa että myös heidän hyveittensä johdosta; he olivat objektiivisia, työlleen omistautuneita, nöyriä, vaatimattomia ja niin edelleen. Vaikutelmaksi jäi, että he pelkällä ylivertaisen älynsä ja järkensä voimalla saivat luonnon paljastamaan salaisuutensa ja totuuden ponnahtamaan eteensä.
Todellisuudessa asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Useimmissa tapauksissa tiedemiehet joutuvat viettämään kuukausia tai vuosia laboratorioissaan ja painimaan tulosten kanssa, jotka usein ovat hämmentäviä, pulmallisia ja jopa toistensa kanssa ristiriitaisia.
Joku sinisilmäinen idealisti voi luulla, että työlleen omistautunut tiedemies ponnistelee väsymättä eteenpäin, kunnes totuus on löytynyt. Todellisuudessa me kuitenkin tiedämme yleensä kovin vähän siitä, mitä suljettujen laboratorio-ovien takana tapahtuu. Onko syytä uskoa, että sellaiset inhimilliset perusominaisuudet kuin ennakkoluuloisuus, kilpailuhenki, kunnianhimo ja ahneus vaikuttaisivat tieteenharjoittajiin vähemmän kuin muihin ihmisiin?
”On sanottu, että halutessaan turvata totuuden tiedemies tukahduttaa henkilökohtaiset mieltymyksensä ja inhimilliset tunteensa”, kirjoittaa Michael Mahoney Psychology Today -lehdessä. ”Sekä vanhemmat että nykyiset tieteen aikakirjat antavat kuitenkin ymmärtää, ettei tällainen kuva ole lainkaan luotettava.”
Samaan sävyyn kirjoittaa toimittaja Alan Lightman Science 83 -lehdessä: ”Tieteen historia on täynnä henkilökohtaisia ennakkoluuloja, harhaanjohtavia filosofisia teemoja, henkilöitä joiden on todettu hakeutuneen väärälle alalle. – – Pidän mahdollisena, että kaikki tiedemiehet ovat toisinaan syyllistyneet tutkimuksissaan ennakkoluuloisuuteen.”
Ovatko tällaiset lausunnot sinulle yllätys? Jolleivät ne ole horjuttaneet sitä kuvaa, joka sinulla on ollut tieteestä ja tiedemiehistä, niin voitaisiinko sanoa, että ne ovat nyt ainakin tahranneet sen? Kun tätä aihetta on viime aikoina tutkittu, on paljastunut, etteivät kyseenalaiset menetelmät ole olleet vieraita edes aiemmin eläneille tieteen neroille heidän pyrkiessään edistämään omia ajatuksiaan tai teorioitaan.
Isaac Newtonia on usein sanottu nykyaikaisen fysiikan isäksi sen uraa uurtavan työn takia, jonka hän teki yleisen vetovoimateorian kehittäjänä. Kun tämä teoria tuli julkisuuteen hänen pääteoksessaan Philosophiae naturalis principia mathematica (Luonnonfilosofian matemaattisia peruslakeja), muutamat sen ajan tiedemiehistä nousivat voimakkaasti sitä vastaan. Yksi heistä oli saksalainen matemaatikko Gottfried von Leibniz. Hänen ja Newtonin välille syntyi pitkäaikainen viha, jota kesti heidän kuolemaansa asti.
Richard S. Westfall kirjoittaa Science-lehdessä, että vahvistaakseen asemaansa Newton teki Principia-teokseen joitakin ”tarkistuksia” jotta hänen laskelmansa ja mittauksessa olisivat paremmin tukeneet hänen teoriaansa ja tehneet siitä vakuuttavamman. Yhdessä tapauksessa hän väitti tulostarkkuudeksi suhteen 1:3000, ja eräässä toisessa tapauksessa hän esitti laskujensa tuloksen seitsemän desimaalin tarkkuudella, mikä tuohon aikaan oli aivan ennen kuulumatonta. Westfall kirjoittaa: ”Jos Principiassa laskettiin perusta nykytieteen tuntemalle kvantitatiiviselle selitysmallille, yhtä lailla siitä ilmeni peitetysti eräs vähemmän ylevä totuus: se ettei kukaan pysty vetämään tälle mestarimatemaatikolle vertoja pienen vilpin harjoittamisessa.”
Newton antautui vielä toiseen riitaan, jonka hän loppujen lopuksi hävisi. Hän nimittäin väitti keksineensä differentiaalilaskennan ennen Leibnizia. Todistaakseen väitteensä hän Encyclopædia Britannican mukaan arvostetun kuninkaallisen tiedeseuran, Royal Societyn, puheenjohtajana ”nimitti ’puolueettoman’ komitean [jonka jäsenistä useimmat olivat hänen kannattajiaan] tutkimaan tätä riitaa, kirjoitti salaa komitean raportin, jonka tiedeseura julkaisi nimissään, ja kirjoitti siitä vielä nimettömänä samaisen seuran julkaisemaan Philosophical Transactions -lehteen arvostelun”, ottaen näin koko kunnian itselleen.
Se että Newtonin asemassa oleva mies saattoi tehdä näin, on melkoinen paradoksi. Tämä osoittaa selvästi, että niin tunnontarkka ja kunniallinen kuin tiedemies tai kuka tahansa muu ehkä onkin muissa asioissa, hänestä voi – kun hänen oma maineensa tai etunsa on vaakalaudalla – tulla hyvinkin ahdasmielinen, epäjohdonmukainen, jopa vastuuntunnoton, tai hän voi käyttää oikotietä.
”Tuntuu kohtuulliselta etten sanoisi väljähtyneeltä ajatella, että tiedemiehetkin ovat ihmisiä, alttiita samoille heikkouksille kuin me kaikki, sankarillisia, raukkamaisia, rehellisiä ja ovelia, suunnilleen yhtä typeriä ja järkeviä, taitavia joillakin aloilla, mutta ei monilla”, kirjoittaa konsultti Roy Herbert New Scientist -lehdessä. Vaikka tieteen maailmassa ei ehkä yleensä olla tätä mieltä, hän jatkaa: ”Minun ei ole vaikea hyväksyä tuota ajatusta.”
Mitä on kuitenkin sanottava tieteen oletetusta saumattomuudesta, itseäänkorjaavuudesta ja sisäisestä kontrollista, siis tutkimustulosten arvostelusta, tieteellisten artikkeleitten julkaisukelpoisuuden arvioimisesta ja toistettavuuden vaatimuksesta?
Arvostetuissa tutkimuslaitoksissa tapahtuneen petossarjan saaman laajan julkisuuden vanavedessä Yhdysvaltain lääketieteellisten korkeakoulujen liitto julkaisi raportin, jossa esitettiin suuntaviivat sille, miten tieteessä ilmenevään huiputukseen pitäisi suhtautua. Raportin mukaan viime kädessä se, että ”vilpilliset tiedot varsin todennäköisesti paljastuvat pian niiden esittämisen jälkeen”, on suojana epäeettisiä tapoja vastaan.
Tällainen arvio kuitenkin löi korville monia muita arvioita, joita on kuultu sekä tieteellisen yhteisön sisä- että ulkopuolelta. Esimerkiksi New York Times nimitti eräässä pääkirjoituksessaan tätä raporttia ”pinnalliseksi tutkimukseksi tieteessä tapahtuvasta huijauksesta” ja kiinnitti huomion siihen, että ”yksikään mainituista tapauksista ei tullut päivänvaloon niillä perinteisillä menetelmillä, joilla tiedemiehet tarkastavat toistensa töitä”.
Jopa yksi raportin laatineen komitean jäsenistä, tri Arnold S. Relman, joka myös on tunnetun lääketieteellisen aikakauslehden New England Journal of Medicinen toimittajia, oli yhtä lailla tyytymätön raportin loppupäätelmään. Hän kysyy: ”Miten hyvin työtovereitten suorittama tarkastus suojaa vilppiä vastaan?” ja vastaa itse: ”Heikosti tai ei lainkaan.” Väitettään Relman perustelee näin: ”Vilpillinen työ julkaistiin työtovereitten tarkastamissa lehdissä, joista eräät ovat hyvinkin tarkkoja laatuvaatimuksissaan. Niiden kahden artikkelin tapauksessa, jotka me julkaisimme, kukaan julkaisukelpoisuuden tarkastajista tai toimittajista ei esittänyt vihjaustakaan epärehellisyydestä.”
Kun tulee kysymys siitä, onko toistettavuuden vaatimus tehokas vilpin paljastaja, teoria ja käytäntö näyttävät olevan kaukana toisistaan. Koska kilpailu on nykyään kovaa tieteellisessäkin tutkimuksessa, tiedemiehet ovat kiinnostuneempia uusina pitämistään tuloksista kuin jonkin sellaisen toistamisesta, minkä joku muu on jo tehnyt. Vaikka tiedemiehen työ perustuisikin jonkun jo aiemmin tekemään kokeeseen, harvoin tämä koe toistetaan täysin samanlaisena.
Tutkimusten ja kokeitten toistamisessa on joskus lisähankaluutena se, että halutessaan lisätä julkaisukelpoisten töittensä määrää jotkut tutkijat tieten tahtoen paloittelevat koetuloksiaan pieniin osasiin. Tämä ”tarjoaa tilaisuuden vilpin harjoittamiseen”, sanoo eräs Harvardin yliopiston komitea, ”koska on vähemmän luultavaa, että toiset lähtisivät todentamaan tällaisia raportteja”. Tutkijat tietävät hyvin, että jollei jotain koetta pidetä todella tärkeänä, on epätodennäköistä, että joku yrittäisi toistaa sitä. On arvioitu, että jopa puolet kaikista julkaistuista tutkimusselostuksista ”jää tarkastamatta, kokeellisesti todentamatta ja kenties jopa lukematta”.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tiede instituutiona olisi rappeutumassa tai taantumassa. Päinvastoin parhaillaankin tehdään paljon tärkeää tutkimustyötä ja monia hyödyllisiä havaintoja. Kaikki kunnia tästä kuuluu pohjimmiltaan sille tieteen ihanteelle, että tieteen eteneminen perustuu keskinäiseen luottamukseen ja tietojen vapaaseen vaihtoon ja saatavuuteen tiedeyhteisön sisällä.
Tuoreet tieteen huijaustapaukset ovat osoittaneet vain sen, että tällä ihanteella on rajoituksensa ja että kaikki tiedeyhteisön jäsenet eivät ole yhtä halukkaita pitämään siitä kiinni. Tosiasiat osoittavat, että tieteen itseään kontrolloivasta ja itseään korjaavasta järjestelmästä löytyy sen verran porsaanreikiä, että jokainen joka todella haluaa huijata järjestelmää ja tietää keinonsa, kyllä pystyy siihen.
Rahalla on suuri merkitys niin tieteen maailmassa kuin kaikessa muussakin. Omavaraisten kekseliäitten tuhattaiturien aika on ilmeisesti ohi. Tieteellinen tutkimustyö vaatii nykyään paljon rahaa, ja suuri osa siitä tulee valtiolta, teollisuudelta ja erilaisilta säätiöiltä ja laitoksilta. Talouslama ja julkisten menojen leikkaukset ovat kuitenkin tehneet apurahojen saannin yhä vaikeammaksi. Noin 23 miljardin markan suuruisella vuosibudjetillaan Yhdysvaltain terveysministeriön alainen NIH (National Institutes of Health) -organisaatio rahoittaa noin 40 prosenttia kaikesta sikäläisestä biolääketieteellisestä tutkimuksesta. NIH:n antamien tietojen mukaan enää 30 prosenttia NIH-apurahan hakijoista saa apurahansa, kun vielä 1950-luvulla apurahan sai 70 prosenttia hakijoista.
Tämä on saanut tutkijat panemaan tutkimuksissaan enemmän painoa määrälle kuin laadulle. Siitä, että heidän tutkimustuloksensa saavat julkisuutta, on tullut heille elinehto. Tunnetutkin tiedemiehet huomaavat usein ahertavansa enemmän kalliitten laboratorioittensa ylläpitoon tarvittavien varojen keruussa kuin varsinaisessa työssään, jota varten heillä on nämä laboratoriot. Tämä noidankehä koitui tuhoksi eräälle lääkärille, joka oli saanut noin kolmea miljoonaa markkaa vastaavan summan arvosta apurahoja.
Tämä mies sai tarkastettavakseen tutkimusraportin, joka oli lähetetty hänen kiireiselle esimiehelleen sen julkaisukelpoisuuden arvioimiseksi. Sattui niin, että raportissa käsiteltiin samaa aihetta, jonka parissa hän itsekin työskenteli. Hän ei esittänyt siitä rehellistä arviota eikä ottanut sitä riskiä, että olisi menettänyt oikeuden vaatia tutkimustulosta nimiinsä, mikä kenties olisi samalla tiennyt apurahojen menetystä. Sen sijaan hän paikkaili kiireen vilkkaa omia kokeitaan, plagioi toisen aineistoa ja antoi julkaistavaksi oman työnsä.
Kunnianhimoiset tiedemiehet, varsinkin ne jotka toimivat lääketieteen alalla, tuntevat menestymisen paineen jo varhain elämässään. ”Lääketieteelliseen tiedekuntaan pyrkivien keskuudessa huijaaminen on aivan yleistä”, sanoi Robert Ebert, Harvardin lääketieteellisen tiedekunnan entinen dekaani, ”ja kilpailu hyvistä arvosanoista, joilla halutaan varmistaa pääsy lääketieteelliseen tiedekuntaan, on tuskin suunniteltu kannustamaan eettiseen ja humaaniin käyttäytymiseen.”
Tällainen varhain hankittu tottumus siirtyy helposti varsinaiselle tiedemiesuralle, jolla kilpailupaine tuntuu vielä kovempana. ”Enkelitkin saattavat langeta ympäristössä, joka yleensä voi sallia sen, että menestys tulee halutummaksi kuin eettinen käyttäytyminen”, valitteli Ebert.
Stephen Toulmin Chicagon yliopistosta teki nykyisestä tilanteesta hyvän yhteenvedon: ”Mitään ei voida muuttaa taloudellisesti hyvin kannattavaksi, voimakasta kilpailuhalua herättäväksi ja hyvin muotoutuneeksi toiminnaksi tuomatta ihmisille samalla tilaisuuksia tehdä sellaista, mitä he eivät olisi missään tapauksessa tehneet aiemmin ollessaan vielä harrastelija-asteella.”
Olemme tällä lyhyellä tieteen maailmaan tekemällämme tutkimusretkellä päässeet hieman näkemään, miten tiedemiehet tekevät työtään. Olemme havainneet, että yhtä lailla kuin tiedemiehistä löytyy moraalista ryhtiä, he ovat koulutukseltaan huolimatta alttiita myös inhimillisille heikkouksille. Valkoisen laboratoriotakin ylle pukeminen ei juuri muuta tilannetta. Ennen muuta kova paine ja kilpailu nykyisessä tieteen maailmassa voivat hyvinkin tehdä arveluttavien oikoteitten etsimisen yhä houkuttelevammaksi.
Tieteessä tapahtuva vilppi on kaikille meille muistutus siitä, että tieteelläkin on omat kiusalliset salaisuutensa, joista se ei mielellään puhu. Vaikka ne yleensä pysyvätkin piilossa, se ei silti tee niitä olemattomiksi. Sen, että ne aika ajoin paljastuvat, pitäisi saada meidät tajuamaan, että vaikka tiede ja tiedemiehet usein nostetaankin jalustalle, niiden paikka tällä jalustalla pitäisi arvioida huolellisesti uudelleen.
[Huomioteksti s. 6]
”Pidän mahdollisena, että kaikki tiedemiehet ovat toisinaan syyllistyneet tutkimuksissaan ennakkoluuloisuuteen”
[Huomioteksti s. 6]
”Miten hyvin työtovereitten suorittama tarkastus suojaa vilppiä vastaan?”
[Tekstiruutu s. 7]
Huijaamisen taito tieteessä
Englantilainen matemaatikko Charles Babbage julkaisi vuonna 1830 kirjan nimeltä Reflections on the Decline of Science in England (Mietelmiä tieteen rappiosta Englannissa) yhteenvedoksi niistä havainnoista, joita hän oli tehnyt tieteenharjoittamisen silloisesta tilasta. Siinä Babbage luettelee toimenpiteitä, joihin hän arveli joidenkuiden tiedemiesten saattavan ryhtyä tai tekevän kovasti mieli ryhtyä, kun tulokset eivät vastanneet heidän odotuksiaan.
”Trimmaus” (trimming). Poikkeamia tasoiteltiin, jotta tiedot olisivat näyttäneet hyvin luotettavilta ja täsmällisiltä.
”Valikointi” (cooking). Vain ne tulokset, jotka parhaiten sopivat tutkijan teoriaan, kelpuutettiin; loput hylättiin.
”Väärentäminen” (forging). Kaikkein pahinta. Siinä osa tiedoista tai kaikki tiedot, jotka perustuivat tutkijan mahdollisesti tekemiin tai tekemättä jättämiin kokeisiin, olivat tekaistuja.
[Kuva s. 5]
Isaac Newtonkin korjaili tutkimustuloksiaan saadakseen niistä tukea teorialleen