Huijausta tieteessä: onko se harvinaista?
LÄÄKETIETEEN tutkijoitten maailma eli suuressa jännityksessä. Eräs Yhdysvaltain Cornellin yliopiston opiskelija oli esitellyt uuden teorian syövän synnystä ja sen tueksi koetuloksensa. Työtä pidettiin niin merkittävänä, että joidenkuiden mielestä hän ja hänen professorinsa olivat varteen otettavia Nobel-ehdokkaita.
Työtoverit pitivät tätä nuorta miestä yhtenä lahjakkaimmista tiedemiehistä. Olihan hän suoriutunut muutamassa viikossa eräistä kokeista, joiden kanssa toiset olivat saaneet taistella vuosia. Hankkeet näyttivät onnistuvan vain silloin kun hän oli niissä mukana. Tilanne näytti liian hyvältä ollakseen totta.
Syykin selvisi pian. Heinäkuussa 1981 hänen työnsä paljastui huijaukseksi. Hän oli käyttänyt kokeissaan erästä sellaista kemikaalia, jota hän ei olisi saanut käyttää. Ilmeisesti sen vaikutuksesta kokeitten lopputulos oli aina ennakko-odotusten mukainen. Hänen työtään koskevat tieteelliset tutkimukset vedettiin nopeasti takaisin. Lisätutkimuksissa paljastui, että hän oli jollain tapaa päässyt tähän yliopiston yhteydessä toimivaan jatko-opetusta antavaan laitokseen ilman vaadittua oppiarvoa. Professorit muissa korkeakouluissa, joissa hän oli ollut, tiesivät kertoa, ettei hän ollut kyennyt toistamaan kokeita, joita hän väitti tehneensä.
Tämä on vain yksi niistä skandaaleista, jotka muutaman viime vuoden kuluessa ovat vavisuttaneet tieteen maailmaa. Mutta samaan aikaan kun se tuhosi hänen lupaavalta näyttäneen uransa, eräs toinen paljastunut tapaus sai Yhdysvaltain ”hallituksen määräämään kovimman rangaistuksen, mitä se on koskaan määrännyt tieteessä harjoitetusta vilpistä”.
Lahjakkaan 33-vuotiaan tutkijan lääketieteen opinnoista oli ehtinyt kulua vasta seitsemän vuotta, mutta hän oli jo niittänyt mainetta yli sadalla tutkimusselostuksella, jotka oli julkaistu huomattavimmissa tiedelehdissä. Työtoverit pitivät häntä nerokkaana ja tuotteliaana tiedemiehenä, ja hän oli pääsemäisillään opettajaksi Harvardin lääketieteelliseen tiedekuntaan ja oman tutkimuslaboratorion esimieheksi.
Tämäkin menestystarina oli jäävä lyhytikäiseksi. Kun häntä toukokuussa 1981 pyydettiin näyttämään laboratoriotulokset eräästä kokeesta, jonka hän väitti tehneensä, todettiin, että hän oli väärentänyt muistiinpanojaan saadakseen muutaman tunnin työn näyttämään pari viikkoa kestäneeltä työltä. Pian alettiin epäillä muitakin hänen töitään. Havaittiin myös, että hän oli eräitten tiedemiesten tietämättä käyttänyt heidän nimiään avustajina monissa tutkimusselostuksissaan, ja jotkin niistä kokeista, joihin hänen selostuksensa perustuivat, olivat täysin tekaistuja. Jotenkin hänen oli onnistunut toimia paljastumatta 14 vuotta.
Näistä tapauksista syntyi kova kohu, sillä vähän ennen näitten huijareitten paljastumista Yhdysvaltain kongressissa oli kuultu asiantuntijoitten lausuntoja tieteessä harjoitettavasta vilpistä. Kimmokkeena tälle kuulustelulle, joka pidettiin 31. maaliskuuta ja 1. huhtikuuta 1981, oli ollut hieman aiemmin paljastunut samantyyppinen petossarja.
Yksi näistä tapauksista oli sellainen, että muuan apulaisprofessori Yalen yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta oli plagioinut erään toisen tutkijan työtä ja esittänyt tämän tietoja muunneltuna omassa raportissaan. Eräässä toisessa tapauksessa oli kysymys vanhemmasta tutkijasta, joka työskenteli suuressa sairaalassa (Massachusetts General Hospital). Hän oli tutkinut Hodgkinin tautia, erästä imusolmukesyövän muotoa. Osoittautui, että hänen käyttämänsä soluviljelmät olivat peräisin eräästä yöapinasta ja ihmisestä, jolla ei ollut ilmeisesti ollut koko tautia.
Sen lisäksi että tällaiset petosuutiset järkyttävät, hämmentävät ja aiheuttavat pettymyksiä, ne ovat heittäneet synkän varjon tieteen ja tiedemiesten uskottavuuden ja maineen ylle yleisön silmissä. Kuinka on mahdollista, että huijarit ovat päässeet niin pitkälle ja saaneet puuhailla niin kauan rauhassa ennen paljastumistaan?
Tieteenharjoittajien vastaus tähän on aina ollut se, että tällaiset tapaukset ovat vain harvinaisia poikkeuksia, joita lehdistö on paisutellut. He sanovat, että koska tiedemiehiä on paljon ja heistä vain harvat ovat paljastuneet huijareiksi, niin se osoittaa että tieteessä harrastetaan paljon vähemmän vilppiä kuin melkein millä tahansa muulla inhimillisen toiminnan alueella. Tämän he taas väittävät johtuvan siitä, että tiede on itseään korjaava järjestelmä ja luontaisesti sellainen, että se nopeasti ja tehokkaasti huomaisi kaikki huijausyritykset.
Tieteellinen työ tulee tunnetuksi yleensä siten, että se julkaistaan jossakin alan ammattilehdistä. Riippumaton asiantuntijaryhmä kuitenkin ensin arvioi artikkelin julkaisukelpoisuuden. Tätä sanotaan ensimmäiseksi seulaksi, johon väärennösten pitäisi pysähtyä. Kun työ on julkaistu, se on avoinna koko tiedeyhteisölle, jolloin se voi kriittisen tarkastelun lisäksi selvittää, ovatko väitetyt ilmiöt kokeellisesti toistettavissa. Mahdollisen vilpin pitäisi siis kaiken todennäköisyyden mukaan paljastua tässä vaiheessa. Näin meille vakuutetaan.
Lisäksi koska tieteellinen tutkimustyö on nykyään kallista, suuri osa siitä on yhteiskunnan rahoittamaa. Apurahahakemukset tarkastetaan valtion asettamissa valiokunnissa, jotka koostuvat aina kyseisen alan asiantuntijoista. Tällä tavalla arvottomat ja epäilyksiä herättävät hakemukset voidaan karsia pois jo ennen kuin niitä päästään edes aloittamaan.
Tällaisen järjestelmän ansiosta on erittäin epätodennäköistä, että kukaan edes yrittäisi syyllistyä huijaukseen. Jokaisen joka yrittäisi sellaista, täytyy olla henkisesti tasapainoton tai häiriintynyt ja kuulua samaan karsinaan, jossa ovat jo sellaiset elokuvista tutut epätieteen sankarit kuin tri Frankenstein, tri Jekyll ja herra Hyde. Näin meille vakuutetaan.
Tällainen todisteluketju tuntuu ainakin teoriassa pitävältä. Entä käytännössä? Ovatko huijaustapaukset todella niin harvinaisia poikkeuksia kuin tiedemiehet väittävät? Ovatko kiinni jääneet henkisesti poikkeavia tai jakomielitautisia? Voimmeko me maallikot oppia jotakin tieteessä tapahtuneesta huijauksesta?
[Huomioteksti s. 4]
Vääristeltyjä tutkimuksia, plagiointia, väärennöksiä ja viranomaisten kuulusteluja tieteessä harjoitettavasta vilpistä