Miksi uskonto on sodissa mukana
Uskonto – rauhaa vai sotaa edistävä voima?
KOSKA uskonnot kiistatta ovat olleet ja ovat yhä mukana sodissa, herää väistämättä kysymys: miksi on niin? Monien mielestä syy ei ole uskonnoissa vaan niissä, jotka eivät tee niin kuin heidän uskontonsa opettaa. Heidän mielestään rauha voitaisiin saavuttaa, jos useammat ihmiset soveltaisivat uskonnollista vakaumustaan arkielämäänsä.
Vaikka tämä voi osin pitääkin paikkansa, älkäämme unohtako sitä tosiseikkaa, että monet uskonsotiin osallistuvista sotivat niin innokkaasti ja vakaumuksellisesti, että he saattavat sillä tavallisten sotien taistelijat häpeään.
”Pyhän” tai ”oikeudenmukaisen” sodan käsitteellä on kautta vuosisatojen ollut valtava vaikutus monien uskontojen kannattajiin. Kristikunnan ristiretket ja vastapuolen, islamin, ’pyhä sota’ ovat huomattavia esimerkkejä. Ristiretkien puoltajat ovat tavallisesti tukeneet väitteitään Raamatulla. Mutta historioitsijat myöntävät, että ”varhaiskirkossa vallitsi yleisesti se käsitys, että sota on järjestettyä pahuutta, minkä kanssa kirkolla ja Kristuksen seuraajilla ei voi olla mitään tekemistä”. – Hastingsin Encyclopaedia of Religion and Ethics.
Myöhemmin kuitenkin sellaiset huomattavat kirkonjohtajat kuin Augustinus ja Tuomas Akvinolainen puolustivat voimakkaasti ”oikeudenmukaisia” sotia. ”(400-luvun alkupuolella elänyt) Augustinus teki ensimmäisen merkittävän yhdistelmän kristinuskosta ja sodankäynnistä”, kirjoittaa teologian professori Robert Culver lehdessä Christianity Today. Siitä ”tuli malli kirkon kaikkien päähaarojen asenteelle, joka niillä on ollut tähän päivään saakka”.
”Oikeudenmukaisen” tai ”oikeutetun” sodan oppi lähtee siltä pohjalta, että hallitsijoilla on Jumalan antama velvollisuus ja valta ylläpitää lakia ja järjestystä epätäydellisessä yhteiskunnassa voimakeinoin – poliisin, tuomioistuinten, vankiloitten ja hirsipuun avulla – jos se on tarpeellista. Tällöin heillä on tarpeen mukaan myös oikeus käyttää armeijaa, laivastoa ja mitä tahansa muuta kansallisen rauhan ja turvallisuuden säilyttämiseksi.
On helppoa nähdä, miksi hallitseva luokka mieltyi suuresti tällaiseen oppiin. Mutta myös kansa hyväksyi sen, sillä se vapautti tavallisen ihmisen omantunnonratkaisujen teon taakasta. Hänen tulee vain tehdä niin kuin valtio häntä käskee. Olemalla yhteistoiminnassa sen kanssa hän voi jopa ajatella, että hän tekee Jumalan tahdon tai että Jumala on hänen puolellaan. Eivätkö käytännöllisesti katsoen kaikki sotilaat ajattele sodassa tällä tavalla?
Väärät käsitykset tuhatvuotisesta valtakunnasta
”Usein jonkin messiaanisen hahmon johdolla tapahtuva tuhatvuotisen valtakunnan etsintä on synnyttänyt lukuisia kumousliikkeitä, joista monet ovat saaneet aikaan merkittäviä poliittisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia”, kirjoittaa Gunter Lewy teoksessa Religion and Revolution.
Varsin kiintoisan ja valaisevan esimerkin tarjoaa Kiinassa vuosina 1850–64 koettu taiping-kapina, jonka aikana maa kärsi ulkovaltojen ahdistelusta ja sisäisestä turmeluksesta. Kultti oli merkillinen sekoitus konfutselaisuutta ja evankelista kristinuskoa. Liikkeen johtaja Hung Hsiu-ch’üan väitti, että hän on Jumalan poika ja Jeesuksen veli ja että Jumala oli lähettänyt hänet maan päälle perustamaan Taiping Tien-kuota, ’suuren rauhan taivaallista valtakuntaa’. Lopulta liike tunkeutui 16:een maan 18 maakunnasta, valtasi noin 600 suurempaa kaupunkia ja teki Nankingista maan päällä sijaitsevan ”taivaallisen pääkaupungin”. Sitä on sanottu ”historian suurimmaksi joukkoliikkeeksi, joka on vaikuttanut ennen meidän aikaamme”, ja sen kukistuessa kuoli ehkä jopa 40 miljoonaa ihmistä.
Samantapaisia eri paikoissa ja eri aikoina vaikuttaneita kapinaliikkeitä olivat juutalaisuutta edustaneet makkabealaiset ja selootit; Burman ja Ceylonin poliittiset buddhalaiset munkit; puritaanivallankumouksen äärisuunta, ’viidennen monarkian miehet’, 1600-luvun Englannissa; islamilaisten mahdi-kapinan kannattajat Sudanissa, joiden toiminta johti Khartumin häpeälliseen piiritykseen – luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka.
Uskonnolliset johtajat vaativat jatkuvasti eri uskontojen yhteistoimintaa maailmanrauhan nimessä. Ilmeisesti he ajattelevat rauhan varmistuvan, jos he vain voivat ratkaista uskonnolliset erimielisyytensä. Mutta tosiasiat osoittavat, että harvoin sotien syynä ovat olleet oppiriidat. Pikemminkin niihin on paljolti liittynyt yhteiskunnallisia, taloudellisia, alueellisia, poliittisia ja monia muita kiistakysymyksiä. Mutta sen sijaan että uskonto olisi estänyt tällaisia sotia, se on sekaantunut näihin kiistakysymyksiin ja eräitten harhaan johdettujen pappien käsissä valanut lukemattomiin ’uskollisiin’ sellaisen innon, että nämä ovat tarttuneet aseisiin.
Uskonto on selvästikin epäonnistunut rauhaa edistävänä voimana. Mutta mitä on sanottava Jumalan sanasta, Raamatusta? Edistääkö se todella rauhaa?
[Tekstiruutu s. 6]
”Uskonsodat ovat helposti hyvin kiihkeitä. Kun ihmiset taistelevat jostakin alueesta taloudellisen edun vuoksi, he tulevat siihen vaiheeseen, jossa taisteleminen ei enää kannata, ja niinpä he etsivät sovitteluratkaisua. Mutta kun syy on uskonnollinen, sovitteluratkaisu ja sovinto näyttävät olevan syntiä.” – Yhteiskuntaetiikan professori Roger Shinn New Yorkissa USA:ssa toimivasta Union Theological Seminarysta