Vatikaani puhaltaa helvetin taas liekkeihin

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN RANSKAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

”KOVA muistutus Vatikaanista.” ”Helvettiin uudestaan.” ”Eikö helvetti ota syttyäkseen?” ”Kirkon opetuksia tuonpuoleisesta täytyy varjella – kristityt ahdistuneita.”

Nämä ovat vain muutamia niistä sanoma- ja aikakauslehtien otsikoista, joilla tervehdittiin Vatikaanin uskonopin kongregaation viime vuonna julkaisemaa helvettiä koskenutta kirjettä. Paavi Johannes Paavali II hyväksyi sen asianmukaisesti.

Tämä virallinen kirje muistutti kaikkia katolisia pappeja ja teologeja siitä, että ”tulee olla täysin uskollinen uskon perustotuuksille”. Näihin se sisällytti esimerkiksi ”sielun” eloon jäännin kuoleman jälkeen, ”vanhurskasten autuuden” ja ”kadotettujen rangaistuksen” ”helvetistä” läpi ikuisuuden.

Pariisilainen päivälehti Le Monde sanoi tästä paavin hyväksymästä Vatikaanin asiakirjasta seuraavasti: ”Rooman kongregaatio muistuttaa, että helvetin rangaistus on todellinen ja että se kestää ’ikuisesti’. Epäilemättä tämä oppi herättää eniten ongelmia nykyihmisen mielessä. . . Se on masentavin ja epäilyttävin kaikista opeista. Inkvisition korvannut Rooman kongregaatio on raa’asti muistuttanut meitä siitä ilman kommentteja ja yrittämättä vähäisimmässäkään määrin selittää sitä.”

Viime vuosien ”viileä helvetti”

Tämä raaka muistutus ’helvetin todellisuudesta’ oli vielä yllättävämpi ja ahdistavampi vilpittömille katolilaisille. Miksi? Koska katolinen papisto on nyt joitakin vuosia puhunut hiljaa helvetintuliaiheesta. Ranskalainen uutisviikkolehti L’Express toi sen esille seuraavasti:

”Helvetti on tullut takaisin uutisiin oltuaan enemmän tai vähemmän tarkoituksellisesti unohdettuna monia vuosia. . . . se on käytännöllisesti katsoen koskematonta aineistoa. Kolmekymmentä vuotta on kulunut siitä kun helvettiä saarnattiin kirkoissa. Taivaalle ja kiirastulelle ei ole käynyt sen paremmin. Uusi katolilaisten sukupolvi on saanut vähän tai ei lainkaan opetusta ikuisesta elämästä.”

Katolinen papisto on myötäillyt muutoksen tuulia. Tieteen ja tekniikan edistys, vanhan ajan siirtomaapolitiikan päättyminen, ihmisoikeuksien kehitys ja kansan syvien rivien saama koulutus ovat kaikki aikaansaaneet sen, että pappien oli tarkoituksenmukaista saarnata enemmän tästä ajasta kuin tuonpuoleisesta ja varsinkaan helvetistä.

Esimerkiksi sellaisissa katolisissa maissa kuin Ranskassa pappien ja sivistyneiden katolilaisten oli muodikasta ”jäähdyttää helvettiä”. He selittivät sen vähäpätöiseksi sanomalla, ettei kukaan enää usko Jumalan kiduttavan ihmisiä ikuisesti kirjaimellisessa tulessa. Sen sijaan kadotettujen sanottiin aiheuttavan itselleen ikuisen kärsimyksen siten, että he riistävät itseltään ikuisiksi ajoiksi pääsyn Jumalan läsnäoloon.

Tämä ”viileän” helvetin käsite kuvastuu viime vuosina julkaistuista katolisista hakuteoksista esimerkiksi näin:

”Teologit jakavat kadotettujen rangaistukset menetyksen ja tunteen rangaistukseen. Ensimmäiseen näistä viitataan Herramme sanoissa: ’Menkää pois minun tyköäni, te kirotut’, mikä tarkoittaa sitä, että he eivät saa nähdä Jumalaa. . . . Turmioon joutuneitten kärsimys johtuu pääasiassa siitä, että he tietävät, millaisen autuuden ovat menettäneet.” – A Catholic Dictionary.

Kuitenkin paavi Paavali VI oli jo ruvennut lämmittämään tätä ”viileää” helvettiä vuonna 1968. Silloin hän ”Uskon julistuksessaan” väitti, että syntiset, jotka jatkuvasti hylkäävät Jumalan rakkauden ”joutuvat sammumattomaan tuleen”. Ja nyt tässä paavi Johannes Paavali II:n hyväksymässä uudemmassa kirjeessä muistutetaan edelleen katolilaisia siitä että helvetti on yhä erittäin pelättävä paikka.

Keskiajan linnunpelätin vai käypä oppi?

”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää” luki helvetin porttien päällä Danten Infernossa. Tässä 1300-luvulta olevassa runoelmassa helvetti kuvaillaan syväksi kuiluksi, joka oli jaettu yhdeksäksi piiriksi. Ne menivät alas maan keskustaan jossa Saatana asuu. Kukin piiri edusti suurempaa kärsimystä ja rangaistusta.

Tämä keskiajalla elänyt italialainen runoilija laati kuvitteellisen esityksen silloin käytössä olleesta katolisesta opista, joka juonsi juurensa Rooman kirkon alkuajoista asti. Myös taiteilijat ovat vuosisatojen kuluessa kuvanneet helvetin hirvittäviä kärsimyksiä. Viimeistä tuomiota kuvaavia maalauksia voidaan nähdä monissa katolisissa kirkoissa ja museoissa kautta maailman. Luultavasti kuuluisin on Vatikaanissa Sikstuksen kappelissa oleva Michelangelon maalaama suunnaton fresko, jonka sanotaan pelästyttäneen pahanpäiväisesti Paavali III:n, yhden niistä paaveista, jonka toimeksiannosta maalaus tehtiin.

Pelottavia ovat myös Euroopassa monien romaanisten ja goottilaisten tuomiokirkkojen veistoksilla koristellut portaalit. Esimerkiksi miljoonia Pariisissa käyviä matkailijoita puistattaa, kun he katselevat Notre Damen tuomiokirkon keskimmäisten ovien yläpuolelle kiveen veistettyjä ”viimeisen tuomion” kauhistavia näkymiä. Ei voida kieltää, että näissä erilaisissa taideteoksissa kuvaillaan kirjaimellista tuskallista ruumiillista kidutusta.

”Ei tietenkään voida”, vastaisi nykyajan sivistynyt katolilainen, ”mutta nämä taiteelliset esitykset osoittavat vain sen, että helvetintuliopilla haluttiin keskiajalla pelästyttää ’yksinkertaisia sieluja’ palvelemaan Jumalaa. Nykyään valistuneet katolilaiset tietävät näiden ’viimeistä tuomiota’ esittävien näkymien kuvaavan kadotettujen henkistä tuskaa, kun heiltä on riistetty pääsy Jumalan läsnäoloon.”

Mutta tämä porsaanreikä asettaa katolisen kirkon vaikean pulman eteen. Jos kaikki nämä taideteokset antaisivat helvetistä väärän kuvan, niin miksi kuuluisin niistä sijoitettiin juuri Vatikaaniin kahden paavin (Klemens VII:n ja Paavali III:n) toimesta? Jos ne toisaalta antavat oikean kuvan kirkon virallisesta opista, miksi sitten katolisten pappien on sallittu niin kauan vaimentaa näin tärkeätä oppia? Sitä vilpittömät katolilaiset miettivät.

Onko ”henkinen kidutus” jotakin parempaa?

Monet vilpittömät katolilaiset miettivät myös sitä, voidaanko Jumalan rakkauden kanssa saattaa sopusointuun edes helvetin ”viileää” versiota, joka rajoittaa kärsimyksen siitä johtuvaksi henkiseksi tuskaksi, että ihminen on ikuisesti erotettu Jumalasta. Niinpä ranskalainen uskonnollinen kirjailija Henri Fesquet kirjoitti Le Mondessa: ”Onko kristittyjen palvoma Jumala kiduttaja? . . . Onko Jumala sadisti, joka pitää tottelevaisuudesta saamaansa mielihyvää tärkeämpänä kuin itsepäisten luomustensa kärsimyksiä?”

L’Express sanoi kiinnostavasti näin: ”Kiehuvia patoja ei ole enää, mutta helvetti on yhä olemassa. Sitä sanotaan ’tilaksi, johon ihminen saattaa itsensä hylkäämällä Jumalan’. Helvetti on eristyspaikka. . . . Maallisissakin vankiloissa eristystä pidetään pahimman laatuisena kidutuksena.” ”Helvetti sellaisena kuin nykyajan teologit sen selittävät on aivan yhtä pelottava kuin keskiajan taiteilijoiden kuvaama helvetti.”

A Catholic Dictionary -teos mainitsee katolisen ”Pyhän” Augustinuksen sanoneen, että menetyksen tuska on ”niin suuri rangaistus, ettei mitään meidän tuntemaamme kidutusta voida verrata siihen”.

Onko siis parempi klassiseen ”tuli ja tulikivi” -helvettiin verrattuna sanoa, että katumattomia syntisiä rangaistaan ikuisesti loputtomalla henkisellä tuskalla? Monet vilpittömät katolilaiset myöntävät auliisti, että ihmisen henkinen kidutus on moraalisesti aivan yhtä pirullista kuin ruumiillinen kidutus. Kumpikaan rangaistusmuoto ei sovi yhteen sen kanssa, mitä Raamattu sanoo oikeudenmukaisesta ja rakkaudellisesta Jumalasta.

Edellä mainitussa L’Express-lehden artikkelissa kysyttiin: ”’Miten hyvä Jumala voisi antaa luomustensa kärsiä ikuisesti?’ Se on perustava ongelma. Teologit vastaavat helvetin olevan paradoksaalisesti ääriseuraus Jumalan rakkaudesta ihmisen vapautta kohtaan.” Kuulostaako se johdonmukaiselta?

Mitä Raamattu sanoo

On mielenkiintoista, että artikkelissaan ”Eikö helvetti ota syttyäkseen?”, jonka Le Monde julkaisi Vatikaanin annettua lisäpontta helvettiopille, H. Fesquet sanoi myös: ”Siihen uskominen, että helvetti on olemassa ja että se ei ole tyhjä, edellyttää monien esteiden voittamista, joista ensimmäinen on selvästikin eloon jäänti kuoleman jälkeen.” Jos ihmisen kuollessa ei jää eloon mitään aineetonta sielua, sellaiset ”tuonpuoleista” koskevat opit kuin limbo, kiirastuli ja helvetti romahtavat niissä oleskelevien sielujen puutteessa.

Mitä Raamattu sanoo? Antakaamme katolisten oppineitten vastata:

”Raamatussa ei missään tehdä selvää eroa ruumiin ja sielun välille.” – Dictionnaire de la Bible, toimittanut F. Vigouroux.

”Käsitettä ’sielu’, joka tarkoittaa ’ruumiista’ erillään olevaa puhtaasti hengellistä, aineetonta todellisuutta, . . . ei ole Raamatussa.” – Georges Auzou, joka opettaa Raamattua Rouenin pappisseminaarissa Ranskassa.

Raamattu sanoo selvästi: ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” (Hes. 18:4, 19) Tämä ei osoita ainoastaan sitä, että ihmisen sielu ei ole luontaisesti kuolematon, vaan myös sen, ettei hellittämättömästä synninteosta rangaista (joko ruumiillisella tai henkisellä) kidutuksella vaan kuolemalla. Edelleen Raamattu sanoo: ”Synnin maksama palkka on kuolema, mutta Jumalan antama lahja on ikuinen elämä.” (Room. 6:23) Ikuinen elämä tai ikuinen kuolema – niistä Jumala antaa luomustensa valita. – Joh. 3:16, 36; 5. Moos. 30:19, 20.

Ne heprealaiset ja kreikkalaiset sanat, jotka joissakin raamatunkäännöksissä on käännetty väärin ”helvetiksi”, tarkoittavat joko kuolleen ihmiskunnan yhteistä hautaa (hepreaksi šeol; kreikaksi hades), josta on ylösnousemus, tai ikuista tuhoa (kreikaksi ge’enna).a Huolellinen Raamatun lukeminen saa rehellisen ihmisen vakuuttuneeksi siitä, että Panettelijalle, hänen enkeleineen ja pahoille ihmisille valmistettu ”ikuinen tuli” (Matt. 25:41, 46) vertauskuvaa tuhoa, ”toista kuolemaa”, josta ei ole ylösnousemusta. – Ilm. 20:9, 10; 21:8.

”Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:8) Oppi ikuisesta kidutuksesta helvetissä on sen oikeudenmukaisen ja rakkaudellisen Jumalan törkeää vääristelyä, jota tosi kristityt palvovat. Motivoiva tekijä tosi palvonnassa on rakkaus, ei sairaalloinen pelko. (1. Joh. 4:16–19) Puhaltamalla ei-raamatullisen helvettiajatuksen taas liekkeihin Vatikaani varmasti häpäisee Jumalaa.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 17]

Osa Sikstuksen kappelissa olevasta Michelangelon maalaamasta Viimeisestä tuomiosta

[Kuva s. 18]

Veistokuva Viimeisestä tuomiosta Reimsin tuomiokirkossa Ranskassa