Yhteistoimintaa elossa säilymiseksi

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN PERUN-KIRJEENVAIHTAJALTA

DARWININ evoluutioteoria väittää kaikkien elämänmuotojen käyvän veristä olemassaolotaistelua. Monet biologit ja muut tiedemiehet näkevät eri elämänmuotojen välisen yhteistoiminnan, yhteenliittymisen ja sopusoinnun elossa säilymisen avaimena. Tarkastellessaan New Yorkissa sijaitsevan Sloan-Kettering-syöpäkeskuksen biologin ja esimiehen tri Levis Thomasin äskettäin ilmestynyttä kirjaa Time-aikakauslehti sanoo: ”Thomas väittää, että luonnolla on ylenpalttinen taipumus kohti symbioosia, yhteen liittymistä ja sopusointua. Darwinin jälkeinen käsitys elämästä jatkuvana murhaavana kamppailuna . . . ei sovi yhteen Thomasin näkemien tosiasioiden kanssa.”

Nykyisten ravintolähteittemme huolellinen tarkastelu saa meidät vakuuttuneiksi siitä, että olemassaolo turvataan yhteistoiminnalla eikä kilpailulla. Vain 30 tärkeää viljelyskasvia ja seitsemän lihaa tuottavaa eläintä tyydyttävät lähes koko ravinnontarpeemme. Jokaisessa tapauksessa domestikoidut kasvit ja eläimet, joista saadaan satoja miljoonia tonneja ravintoa, ovat ainutlaatuisessa ristiriidattomassa suhteessa ihmisen kanssa. Ilman näitä uskollisia avustajia nykyinen yli neljän miljardin väestö ei voisi säilyä elossa. Voidaan sanoa käänteisesti, että domestikoitujen kasvien ja eläinten enemmistö häviäisi samalla tavalla ilman ihmisen jatkuvaa huolenpitoa ja huomiota.

Kasvien ja eläinten domestikaatio

Ihmisen historian alusta lähtien ihminen saattoi nähdä tiettyjen kasvien ja eläinten ominaisuudet ja mahdollisuudet ravintolähteiksi. Itse asiassa Raamattu sanoo, että Luoja antoi ihmiselle esimerkin rupeamalla ensimmäiseksi Maanviljelijäksi. Hän istutti kauniin puutarhan, joka oli riittävän monipuolinen antaakseen ensimmäiselle ihmisparille heidän ravintonsa. (1. Moos. 2:8, 9) Lisäksi Raamatun alussa puhutaan ihmisen käyttöön tarkoitetuista kotieläimistä. Luojan tahto oli, että ihminen vallitsisi alempia elämänmuotoja ja käyttäisi niitä viisaasti tarpeittensa tyydyttämiseen. Ihmisellä oli taitoa käyttää hyväkseen kaikkia muita maallisen elämän muotoja ja olla niiden kanssa yhteistoiminnassa turvatakseen sekä oman olemassaolonsa että loputtoman monenlaisten kasvien ja eläinten olemassaolon.

Ihmisen suhdetta alempiin elämänmuotoihin voidaan verrata siihen, mikä on savenvalajan suhde saveensa. Taitava savenvalaja käyttää raaka-aineitaan muovatakseen loputtoman monenlaisia saviastioita, joilla on rajattomasti käyttötarkoituksia. Valitsemalla ja risteyttämällä ihminen muovaa elävien organismien suuresta joukosta sellaisia kasveja ja eläimiä, jotka tyydyttävät hänen tarpeitaan. Tietenkin näillä organismeilla on sisäinen kyky mukautua tähän ihmisen suorittamaan jalostukseen.

Sana ”domestikoida” paljastaa jotakin tästä menetelmästä. ”Domestikoida” juontuu latinan ’taloa’ tarkoittavasta sanasta. Domestikaatio merkitsee siis kasvin tai eläimen tuomista talouteen ihmisen suoranaiseen valvontaan ja hoitoon. Syntyy keskinäinen riippuvuussuhde. Ihminen tulee riippuvaiseksi domestikoiduista kasveistaan ja eläimistään elossa säilymisen vuoksi, ja ne vuorostaan tulevat riippuvaisiksi hänestä. Kyseessä on luonnonvaraisten muotojen uudelleenjärjestely ihmisen etujen mukaisesti. Tieteellinen kasvinjalostus on sitten jatkanut domestikaation aikaansaannoksista.

Saadaksemme lisävalaisua tähän tapahtumasarjaan katsokaamme, miten esimerkiksi sellainen viljakasvi kuin vehnä mahdollisesti domestikoitiin. Vehnä on vanhimpia domestikoituja kasveja. Epäilemättä ihminen saattoi nähdä vehnän luonnonvaraisten esi-isien syötävien siementen arvon. Hän korjasi niitä talteen ja päätti sen jälkeen kylvää ja viljellä niitä helpottaakseen sadonkorjuuta ja lisätäkseen tuottoa. Tästä ensi askeleesta alkoi domestikaatioon johtanut valikointi.

Uusien lajikkeiden säilyminen tuli riippuvaiseksi sen viljelijöistä. Viljeltävät kasvit eivät kuitenkaan ole täysin erillään luonnonvaraisista lajikkeista, ja silloin tällöin tapahtuu risteytymistä, joka joskus parantaa kasvin laatua. Ihminen, joka on jatkuvasti valpas parantamaan domestikoitua elättäjäänsä, valitsee parantuneet lajikkeet ja kylvää niitä. Ja tätä jatkuu niin että lakkaamatta ilmaantuu parempia lajikkeita.

Ne vehnälajikkeet, joista maailma saa nykyään lähes 400 miljoonan tonnin sadon vuodessa, eivät ole samoja, joita kylvettiin raamatullisina aikoina.a

Nuo entisajan vehnät olivat niin sanottuja kuorellisia vehniä eli niissä oli sisäkuori, joka oli rikottava korjuun jälkeen. Jolloinkin ajan virrassa kaksijyväisvehnässä tapahtui mutaatio (perustava muutos sen geneettisessä koostumuksessa), niin että kuori rikkoutuu helposti tähkää korjattaessa. Samaan aikaan tähkä vahvistui ja tuli sellaiseksi, että siemenet pysyivät paikallaan sadonkorjuuseen asti. Tässä vehnälajikkeessa on 21 kromosomia, ja ylimääräiset kromosomit ovat ilmeisesti seurausta risteytymisestä erään Aegilops-sukuisen heinän kanssa. Nykyään suuri osa maailman vehnäsadosta saadaan tämän leipävehnän lajikkeista.

Geneettiset mahdollisuudet

Kasvien ja eläinten ihmeellinen kyky mukautua älykkääseen ohjailuun on osoitus kussakin elämänmuodossa itsessään piilevistä geneettisistä mahdollisuuksista. Valaisemme tätä: Luonnonvarainen kaali (Brassica oleracea) on tuottanut ihmisen ohjauksessa kuusi erilaista domestikoitua kasvia, jotka koristavat pöytiämme ja miellyttävät makuaistiamme. Kussakin tapauksessa domestikaatiossa valikoitiin ja korostettiin tiettyjä alkuperäisen kasvin osia. Alkuperäisestä kasvista on saatu keräkaali (kehittynyt päätenuppu), kukkakaali (kukkaosa), kyssäkaali (varsi), ruusukaali (varressa olevat nuput), parsakaali (varret ja kukat) ja lehtikaali (lehdet). Lehtikaali muistuttaa eniten alkuperäistä luonnonvaraista kaalia.

Sitä mukaa kuin biologian tuntemus kasvaa ihminen pystyy paremmin valitsemaan ja ohjailemaan erilaisten uusien vehnä-, riisi-, maissi- ja muiden lajikkeiden syntyä. Tämä on aikaansaanut ”vihreän vallankumouksen”. Uudet lajikkeet tuottavat kymmenen kertaa enemmän kuin edeltäjänsä. Silti on olemassa eräs vaara: se, että ollaan liian riippuvaisia vain muutamasta kasvilajikkeesta.

Perunat tarjoavat tästä esimerkin. Perunoita domestikoitiin yhdessä kahdeksasta domestikaation pääkeskuksesta eli maantieteellisestä alueesta. Niitä domestikoitiin noin 1800 vuotta sitten Etelä-Amerikan länsirannikolla Andien ylängöllä, jossa nykyään on yli 150 lajiketta. Etelä-Amerikan valloituksen yhteydessä espanjalaiset maahantunkeutujat veivät perunan mukanaan Eurooppaan, jossa se mukautui ilmanalaan. Aikaa myöten peruna vietiin Irlantiin, jossa se menestyi erittäin hyvin. Irlantilaiset tulivat riippuvaisiksi tästä yhdestä pääviljelyskasvista tärkeimpänä ravintolähteenään. Mikä oli seuraus? Nälänhätä, kun odottamaton kasvitauti, perunarutto, hävitti sadon vuosina 1845–1846 ja pakotti monet irlantilaisista muuttamaan muihin maihin.

Ihminen on domestikoinut monia kasveja ja eläimiä muihinkin tarkoituksiin kuin ravinnoksi. Katso vain hevosia, kissoja, koiria ja akvaariokaloja ynnä loputtoman monenlaisia kukkalajikkeita. Monia niistä on domestikoitu ihmisen kauneudentajun tyydyttämiseksi ja hänen työtaakkansa keventämiseksi. Tätä tapahtuu jatkuvasti, ja uusia lajikkeita ja rotuja ilmestyy vuosittain. Tänä vuonna on ilmestynyt uusi puutarhahernelajike, jonka palot ovat aivan yhtä maukkaita kuin kypsät herneet, niin että monille tavallisen herneen ravintoarvo on kaksinkertaistunut.

Kaikki domestikaation tuottamat monimuotoiset eläin-, kala-, lintu- ja kasvimuunnokset ovat mahdollisia, koska jokaisen elämänmuodon (lajin) geneettisessä rakenteessa on tiettyjä peittyviä eli resessiivisiä geenejä (perinnöllisiä ominaisuuksia), jotka voidaan saada esiin ja käyttää uusien muunnosten kehittämiseen. Vaikka onkin totta, että uusia muunnoksia voidaan kehittää, uusia eläviä lajeja ei voida tehdä. Kun jokin laji kuolee sukupuuttoon, sen geenivarasto menetetään, eikä ihmisillä ole keinoja sen takaisin saamiseksi. Korkeimpana maallisena elämänmuotona ihmisellä, jolle on uskottu alemmista elämänmuodoista huolehtiminen, on raskas vastuu, ei tuhota vaan säilyttää.

Elämää maapallolla ei siis ole suunniteltu murhaavaa kilpailua varten vaan pikemminkin särötöntä yhteistoimintaa varten. Nykyihminen on äskettäin alkanut tajuta tämän, ja jossakin määrin hän koettaa säilyttää maan ekologiaa. Mutta Jumalan uudessa järjestyksessä koko luomakunnan yhteistoiminta ja sopusointu tulevat ilmenemään parhaimmalla mahdollisella tavalla.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 22]

Luonnonvaraisesta kaalista on saatu

Parsakaali

Ruusukaali

Kyssäkaali

Lehtikaali

Keräkaali

Kukkakaali