Suurin etu jonka olen kokenut antamisessa
Eräälle toimituskunnan jäsenelle kertonut Vicki Johnson
On usein vaikea saada ihmisiä, joilla on terveet korvat ja silmät, kuuntelemaan ja näkemään Jumalan valtakuntaa koskevia totuuksia. Nyt sain haasteen opettaa niitä kuurona ja sokeana syntyneelle nuorelle naiselle!
MIEHENI ja minä asumme Sands Pointissa Long Islandilla New Yorkissa Helen Kellerin kansallisen kuurosokeainkeskuksen vieressä sijaitsevassa kiinteistössä. Seuratessamme rakennuksen valmistumisen viime hetkiä ajattelimme uteliaina niitä ihmisiä, jotka ovat sokeita ja kuuroja, jotkut jopa syntymästään saakka. He eivät ole koskaan nähneet maan kauneutta tai kuulleet siellä raikuvia iloisia ääniä! Sen pelkkä ajatteleminen oli musertavaa; meidän oli mahdotonta edes kuvitella sellaista täydellisessä pimeydessä ja äänettömyydessä vietettävää elämää! Tiedämme, että Jehova lupaa ennallistaa näön ja kuulon sokeille ja kuuroille ihmisille paratiisimaassa Valtakuntansa hallinnon alaisuudessa, mutta miten me voisimme välittää tämän toivon niille, joista pian tulisi naapureitamme? Rukoilimme, että meille avautuisi tie sen toteuttamiseksi.
Tie avautui syyskuussa 1977. Seatlessa Washingtonin osavaltiossa asuva Georgine Dilts lähetti kirjeen Jehovan todistajien seurakunnallemme. Hän oli johtanut raamatuntutkistelua sokeainkirjoituksella 25-vuotiaalle Debbie Currylle, syntymästään sokealle ja kuurolle nuorelle naiselle. Dallas Talley -niminen sokea Jehovan todistaja lähestyi ensimmäisenä Debbietä. Dallas tutki hänen kanssaan ja vei hänet kokouksiin, mutta lopulta hän siirsi hänet Georgine Diltsin hoiviin, joka tunsi kuurojen merkkikielen. Ja nyt Georgine ilmoitti meille, että Debbie lähetettäisiin Helen Keller -keskukseen kotimme viereen. Pyydettiin, että seurakuntamme järjestäisi jonkun jatkamaan raamatuntutkistelua hänen kanssaan. Minua pyydettiin jatkamaan sitä! Miten minä osaisin? Näköhavainnot ja äänet täyttivät maailmani. Pidin näköä ja kuuloa itsestään selvinä. Miten voisin olla yhteydessä pimeässä ja äänettömässä maailmassaan asuvan Debbien kanssa? Miten voisin vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan? En osannut sormikieltä – ja vaikka olisin osannut, hän ei olisi voinut nähdä sitä!
Kun tapasin Debbien laitoksella, pelkoni väheni, ellei tyystin kaikonnut. Minun ei tarvinnut osata sormikieltä puhuakseni hänelle. Puhuin normaalisti, ja hän käytti kättään korvina. Puhuessani hänen peukalonsa lepäsi huulillani ja hänen sormensa leuallani ja kurkullani. Aistimalla huulteni ja leukani liikkeet ja kurkkuni värähtelyt hän tiesi, mitä sanoin! Sitä kutsutaan tadomamenetelmäksi. Tätä sanaa ei ole vielä sanakirjoissa. Se on saatu yhdistämällä kahden kuurosokean, veljen ja sisaren, etunimet Tad ja Oma. He olivat ensimmäisiä, jotka valmennettiin käyttämään sitä. Debbie puhui minulle omalla äänellään, vaikka minun oli aluksi vaikea ymmärtää kaikkea, mitä hän sanoi. Hänen kykynsä puhua suusanallisesti on hämmästyttävää, sillä hän ei ole koskaan kuullut puhuttuja sanoja!
Ensimmäiseksi hän kysyi: ”Milloin voin mennä valtakunnansaliin?” Samalla viikolla hän tuli mukanani yhteen seurakunnan kirjantutkisteluun, ja sovin raamatuntutkistelun johtamisesta hänelle. Hän alkoi myös käydä eräissä valtakunnansalissa pidettävissä viikoittaisissa kokouksissa. Ensimmäinen kokous on koulu, jossa meitä valmennetaan saarnaamaan, ja toinen kokous auttaa meitä tekemään saarnaamistyön järjestelmälliseksi.
Debbietä ryhdytään auttamaan
Aluksi otin mukaan sokeainkirjoituksella tehtyjä julkaisuja, joita hän voi lukea kokousten aikana, mutta se oli vain tilapäistä. Minä ja muuan toinen nainen seurakunnastamme osallistuimme sormi- ja viittomakielen kurssille, ja muutaman viikon kuluttua me tulkitsimme vuorotellen kokouksia Debbielle. Hänellä oli tapana pitää kättämme kevyesti omassa kädessään, kun me esitimme sormi- tai viittomakielellä sen, mitä sanottiin. Hän oli onnellinen tuntiessaan osallistuvansa kaikkeen siihen, mitä tapahtui. Myöhemmin minulla oli harjoituspuhe valmennuskoulussa. Debbie halusi olla mukana siinä. Suunnittelin esitykseni siten, että hän saattoi sanoa siinä muutaman sanan, ja hänelle se oli valtavan sykähdyttävä kokemus. Hän esittää ajatuksiaan myös seurakunnan kirjantutkistelussa.
Vartiotorni-seura on selvillä vammaisten tarpeista. Se on tehnyt raamatullisia kirjoja sokeainkirjoituksella, ja monia niistä on lainattu Debbielle. Seuran sokeainkirjoitusosastossa Brooklynissa valmistetaan kohokirjoitusta käyttäen monia Seuran julkaisuja sokeita lukijoita varten. Debbien henkilökohtaisessa raamatuntutkistelussa me käytämme kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Hänen kirjansa on painettu sokeainkirjoituksella, ja hän lukee kappaleen ja siinä olevan kysymyksen ääneen ja esittää sen jälkeen vastauksen. Joka toisen Vartiotorni-lehden numeron tutkittavat kirjoitukset julkaistaan sokeainkirjoituksella. Se sai Debbien innokkaaksi tulemaan sellaisiin valtakunnansalissa sunnuntaisin pidettäviin kokouksiin, joissa tällaista lehteä tutkitaan.
Tällaiseen täytyy saada lupa Helen Keller -keskuksesta, jossa Debbie asuu. Tämä keskus ei vastusta Jehovan todistajia, mutta se suojelee erittäin hyvin asukkaitaan. Jack; eräs vapaaehtoisista työntekijöistä, oli vienyt Debbietä katoliseen kirkkoon sunnuntaiaamuisin. Jack oli hyvin ystävällinen hänelle, vei häntä uimaan, ravintoloihin ja muihin paikkoihin. Keskuksessa tätä pidettiin hyvänä järjestelynä, jota ei haluttu muuttaa. Niinpä keskus kannatti sitä, että me jakaisimme Debbien ajan kahtia – viikolla hän olisi kanssani valtakunnansalissa ja sunnuntaina Jackin kanssa katolisessa kirkossa.
Mutta Debbie pyysi jatkuvasti saada mennä valtakunnansaliin sunnuntaina. Hänen sosiaalihoitajansa suostui lopulta tällaiseen muutokseen sillä ehdolla, että Debbie kertoisi Jackille haluavansa tehdä niin. Se oli vaikeaa hänelle. Hän piti Jackista. Jack oli ollut erittäin hyvä hänelle. Lisäksi Debbie halusi hänen hankkivan tietoa elämästä Jehovan maallisessa paratiisissa.
Debbie kutsui Jackin henkilökohtaiseen raamatuntutkisteluunsa. Jack on vakaa katolilainen, mutta hän ei voinut vastata kieltävästi Debbielle. Niinpä hän huomasi olevansa mukana tilaisuudessa, jonka hän oli luullut olevan jonkinlainen Ku Klux Klanin kokous. Keskuksessa oli puhuttu ’noista ihmisistä, jotka kiikuttavat Debbietä moniin uskonnollisiin kokouksiin viikossa’, ja oli sanottu, että ’yksi kokous viikossa on jo äärimmäisen uskonnollista’, joten ’noiden ihmisten täytyy olla todella omituisia’. Jack kertoi tämän meille mutta jatkoi: ”Te olette aivan normaaleja ja vieraanvaraisia ihmisiä, ja te todella välitätte Debbiestä.” Hän palasi keskukseen ja suositteli, että Debbien sallittaisiin viettää aikaa kanssamme aina silloin kun me haluaisimme saada hänet mukaamme. Debbie alkoi heti käydä sunnuntaisin Vartiotornin tutkistelussa.
”Minulla ei ole ongelmia”
Vartiotorni-lehdessä käsiteltiin kerran aihetta ’murheiden heittämisestä Herran huomaan’. Jälkeenpäin kertasin muutamia kohtia Debbien kanssa.
Sanoin: ”Kun meillä on ongelmia, me voimme aina lähestyä Jehova Jumalaa rukouksessa ja puhua hänelle niistä. Meidän ei pitäisi milloinkaan epäröidä lähestyä häntä minkä tahansa elämässä tulevan ongelman vuoksi.”
Tämä nuori nainen, joka on viettänyt kaikki 26 elinvuottaan täydellisessä pimeydessä ja täydellisessä äänettömyydessä, vastasi: ”Minulla ei ole ongelmia.” Häneen verrattuna minä olen se, jolla ei ole ongelmia!
Erään kerran tosin syntyi pienoinen ongelma. Johdan raamatuntutkistelua Deniselle, teini-ikäiselle tytölle, joka myös käy kokouksissa valtakunnansalissa. Hänen oli määrä pitää harjoituspuhe, ja me kävimme yhdessä läpi hänen muistiinpanojaan. Debbie pani kätensä muistiinpanojen päälle. Nostin sen pois, mutta hän peitti ne jälleen. Kun näin tapahtui kolmannen kerran, siirsin hänen kätensä pois ja pidin sitä hetken. Debbie käänsi selkänsä minulle. Lopetettuani Denisen kanssa käännyin Debbien puoleen. Hän veti käsilaukustaan vanhan, isoäitinsä lähettämän kirjeen ja ojensi sen minulle luettavaksi – olin lukenut sen hänelle jo useita kertoja. Päästyäni siihen kohtaan, jossa hänen isoäitinsä kertoi hänelle, ettei häntä tarvitse kastaa uudelleen, koska hänet oli kastettu Betania-helluntaiseurakunnassa hänen ollessaan pikkutyttö, Debbie otti minulta kirjeen pois. Hän halusi sanoa minulle jotakin.
Kysyin: ”Sinä et siis halua tulla kastetuksi Jehovan todistajana?”
”En.”
”Sanoit aiemmin, että haluat. Etkö nyt halua sitä?”
”En halua.”
”Milloin muutit mielesi?” Hän ei vastannut.
”Haluatko olla helluntailainen vai Jehovan todistaja?”
”Helluntailainen.”
”Haluatko yhä tutkia Raamattua kanssani?”
”En halua.”
”Haluatko, että noudan sinut torstaina mennäksemme valtakunnansaliin?”
Hän epäröi, mutta sanoi viimein: ”Haluan.”
Tajusin, mistä kenkä puristi. Hän oli mustasukkainen, koska olin käyttänyt aikaa Denisen kanssa. Hän halusi loukata minua hyljeksimällä Jehovan todistajia. Annoin asian jäädä sikseen, mutta otin sen esille tavatessamme seuraavan kerran. Hän ei halunnut puhua siitä.
Sanoin: ”Meillä oli viime kerralla puhetta siitä, että sinä et halua tulla Jehovan todistajaksi. Tarkoititko todella sitä?”
”En.”
”Olit vihainen.”
”En ollut!” Hän oli järkkymätön. Hän ei halunnut minun uskovan, että hän oli ollut vihainen.
Sanoin: ”Kyllä sinä olit vihainen. Se on ymmärrettävää. Halusit minun huomiotani. Mutta silloin oli Denisen vuoro. Se, että kiinnitän huomiota Deniseen, ei merkitse sitä, että en rakastaisi sinua. Ymmärrätkö?”
Hän ei vastannut, ja minä jatkoin:
”Se on samanlaista kuin äidillä, jolla on enemmän kuin yksi lapsi. Hän rakastaa kaikkia lapsiaan, mutta hän kiinnittää huomiota eri aikoina eri lapsiin. Sinä päivänä oli Denisen vuoro. Nyt on sinun vuorosi. Jos aiot olla vihainen, ole vihainen minulle, mutta älä ole koskaan vihainen Jehovalle tai hänen totuudelleen. Minä olen joskus vihainen. Se on inhimillinen heikkous, mutta me yritämme voittaa sen.”
Debbie ymmärsi asian ytimen. Sen jälkeen hän ei ole ollut koskaan mustasukkainen. Olen itse oppinut sen, mistä hänen Washingtonin osavaltiossa asuva isoäitinsä kertoi minulle kirjeessä: ”Olette varmasti huomannut, että hän on hyvin iloinen nuori nainen ja että hän suuttuu hyvin harvoin.” Debbien isoäiti kertoi muutakin mielenkiintoista seuraavasti:
”Kongressin kirjastossa on filmi ’Päivä Debbien seurassa’. Sitä käytettiin opetusfilminä toisten vammaisten auttamiseksi. Hän oli siihen aikaan 8–9-vuotias. Hän on esiintynyt televisio-ohjelmissa, yliopiston luennoilla ja monissa muissa ryhmäohjelmissa. Tarkoituksena oli juurruttaa vanhempiin se tosiasia, että vammaisella lapsella voi ja tulee olla mahdollisuus saada koulutusta ja saada osallistua myös yhteisiin toimintoihin.”
Isoäidin minulle lähettämä kirje päättyy seuraaviin hyvin suosiollisiin sanoihin: ”Haluan vielä kiittää Teitä, miestänne ja ystäviänne, jotka olette olleet niin ystävällisiä ja rakkaudellisia Debbietämme kohtaan.” Arvostin suuresti hänen kirjettään. Hän on kiinnostunut Debbien hyvinvoinnista. Kun aloin tutkia Debbien kanssa, hänen isoäitinsä lähetti sen johdosta keskukseen tiedustelun. Sosiaalityöntekijä vakuutti hänelle, että se oli hyödyksi Debbielle ja että Jehovan todistajat ovat ”tiiviisti yhteen liittynyt ryhmä ihmisiä, jotka todella huolehtivat niistä, joiden kanssa he tutkivat”.
Debbien kanssa koettuja iloja
Halusin Debbieen tutustuttuani, että hän tuntisi olonsa levolliseksi seurassani. Sanoin hänelle: ”Haluan sinun tuntevan olosi vapautuneeksi kanssani. Älä epäröi kysyä minulta, mitä tahansa haluat.” Hän vastasi heti huvikseni ja ilokseni: ”Voimmeko mennä ulos syömään pizzaa?” Hän syö mielellään ravintoloissa, ja jos hän ei ota pizzaa, hän haluaa hampurilaisia ja ranskalaisia perunoita. Hän on pyytänyt minua viemään häntä uimaan. Hän esittää pyyntönsä somasti. Sen sijaan että hän kysyisi suoraan, hän sanoo tavallisesti: ”Mitä aiot tehdä lauantaiaamuna? Iltapäivällä? Lauantai-iltana? Sunnuntaina iltapäivällä?” Hän käy tanssimassa, ja hänellä on värähtelyt poimiva laite käsivarressaan, ja tällä tavalla hän nauttii musiikista.
Me saamme iloa myös kertomalla toisille Jehovan valtakunnasta. Tutkittuaan Raamattua muutaman kuukauden hän halusi lähteä kanssani todistamaan ovelta-ovelle. Valmistin lyhyen kirjoitetun esityksen, jonka hän esittää ovenavaajalle. Siinä kerrotaan heille, että hän ei näe eikä kuule, mutta haluaisi heidän miettivän seuraavaa raamatunkohtaa – sitten minä luen Raamatusta jakeen, ja sen jälkeen keskustellaan. Debbie tietää, että on tärkeää kertoa tätä tietoa toisille, ja hän haluaa tehdä oman osansa. Oltuaan ensimmäisen kerran kanssani ovelta-ovelle-työssä hän sanoi: ”Milloin voin pitää raamatuntutkistelua jollekulle? Haluan opettaa ihmisille Raamattua.” Debbien ja hänen sosiaalihoitajansa välityksellä kaikki Helen Kellerin kansallisessa keskuksessa olevat tietävät Jehovan todistajien työstä.
Kun mieheni ja minä veimme hänet Brooklynissa sijaitsevaan Vartiotorniseuran maailmankeskukseen, hän oli kiinnostunut koskettamaan kaikkea. Yleensä olimme koettaneet saada hänet tunnustelemaan esineitä ja ajatelleet sen auttavan häntä saamaan tietoa niistä, mutta kummallista kyllä, hän tekee sen vastahakoisesti. Mutta kiertäessään painotalossa hän halusi koskettaa kaikkea – paperia, kangasta, notkeaa liimaa, ja koneita. Huolellisen valvonnan alaisena hän tunnusteli jopa valtavien rotaatiopainokoneiden värinää niiden syöstessä ulos tuhansia kirjoja tai lehtiä.
Koimme suurimman ilomme Debbien kanssa heinäkuussa 1978 Shea-stadionilla New Yorkissa pidetyssä ”Voittoisan uskon” kansainvälisessä konventissa. Siellä Debbie vertauskuvasi Jehova Jumalalle antautumisessa vesikasteella 486 muun ohella 55000 konventtivieraan edessä! Tapahtuma näytettiin saman illan televisiouutisissa.
Edessäpäin oleva suurin ilo
Debbie odottaa innokkaana sitä Jehovan paratiisimaassa koettavaa aikaa, jolloin hän näkee ja kuulee kuten muutkin. Kuvittele, miten sykähdyttävä kokemus se onkaan hänelle, kun hän ensi kerran avaa silmänsä ja näkee vuoria, metsiä, vuolaasti virtaavia jokia ja kuohuavia valtameriä, kukkia ja lintuja ja viehättäviä eläimiä, miehiä ja naisia – ja itsensä! Toivon, että minulla on etu olla siellä näkemässä tämä ja se, kun hän ihmettelee ja hämmästelee kuullessaan lintujen laulua, tuulen huminaa, hyönteisten surinaa, vesiputouksen kohinaa ja ihmisten ääniä – ja oman äänensä! Meillä on taipumus pitää kaikkea tätä itsestään selvänä. Debbie Curry ei pidä sitä itsestään selvänä. Arvostammeko me todella silmiämme ja korviamme? Debbie Curry tulee arvostamaan niitä.
Toisinaan on rasittavaa työskennellä tuntikausia Debbien hyväksi, mutta se on kaiken vaivannäön arvoista, kun hän sanoo: ”Rukoilin Jehovalta voimaa viime yönä” tai kun jokin pieni asia saa hänet hymyilemään ja kirjaimellisesti värisemään onnesta tai kun hän pysähtyy kesken raamatuntutkistelun halaamaan minua ja sanoo: ”Rakastan raamatuntutkisteluani.” Olen ollut 40 vuotta Jehovan todistaja, mutta tämä on todella ollut suurin etu, jonka olen kokenut antamisessa!