Tosi rauha – tuleeko se koskaan?
USKONTOA pidetään usein rauhan tärkeimpänä puoltajana. Erityisesti joulun aikaan kirkot osoittavat kunnioitustaan Jeesus-lapselle, luvatulle ”Rauhanruhtinaalle”. Kautta maailman uskonnollisissa piireissä Raamatun kertomuksesta kerrotaan se, miten enkelit ilmestyivät paimenille ja sanoivat: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” – Luuk. 2:14, KR.
Miten hyviltä nämä sanat kuulostavatkaan tässä sodan uhkaamassa ja niin monin paikoin sodan repimässä maailmassa! Ihmiskunta todella kaipaa kiihkeästi aitoa rauhaa. Niinpä Raamatun lupaus siitä, että ihmiskunta ’ei enää opettele sotimaan’, saa myönteistä vastakaikua monien sydämissä. (Jes. 2:4) Mutta voidaanko maailman uskontojen luottaa edistävän tällaista kauan kaivattua rauhaa?
Mitä historia paljastaa
Niin, millainen maine maailman uskonnoilla on ollut? Ovatko ne olleet rauhaa edistävä voima, vai ovatko ne itse asiassa tukeneet sotia? Mikä oli tilanne muinaisina aikoina?
James Hastingsin toimittama The Encyclopædia of Religion and Ethics toteaa: ”Egyptin uskonto ei koskaan tuominnut sotaa. . . . Lyhyesti sanoen, kaikki sodat olivat moraalisia, ihanteellisia, yliluonnollisia ja jumalallisten ennakkotapausten pyhittämiä.” Kirjassaan Ancient Cities W. B. Wright sanoo Assyriasta: ”Sotiminen oli kansan tehtävä, ja papit lietsoivat alituisesti sotaa . . . tämä ryöväreitten rotu oli ylenmäärin uskonnollista.”
Mutta joku voi olla eri mieltä ja sanoa: ’Mutta sehän oli kauan ennen kuin Jeesus perusti kristillisyyden.’ Ja se on totta. Kristuksen varhaiset seuraajat eivät tukeneet kansojen sotia. W. W. Hyden kirjassa Paganism to Christianity in the Roman Empire huomautetaan: ”Kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana . . . kristityt vastustivat ammattitappajina palvelemista Rooman armeijoissa. Mutta tämä varhainen henki muuttui vähitellen.” Niin, ajan mukana kristikunnan kirkot lakkasivat pitämästä kiinni Kristuksen opetuksista. Katolinen historioitsija E. E. Watkin tunnustaa:
”Niin tuskallista kuin onkin tunnustaa, me emme voi väärän mielenylennyksen tai epärehellisen uskollisuuden takia kieltää tai jättää huomioon ottamatta sitä historiallista tosiseikkaa, että piispat ovat johdonmukaisesti kannattaneet kaikkia maansa hallituksen käymiä sotia. En tosiaankaan tiedä yhtään ainoaa tapausta, missä maan papisto olisi tuominnut sodan epäoikeudenmukaiseksi . . . Olkoon virallinen teoria mikä tahansa, käytännössä katoliset piispat ovat sodan aikana noudattaneet periaatetta ’minun maani on aina oikeassa’.” – ”Morals and Missiles”, toimittanut Charles S. Thompson, s. 57, 58.
Samoin edesmennyt Harry Emerson Fosdick, tunnettu protestanttinen pappi, myönsi: ”Olemme vieneet sotalippuja kirkkoihimmekin . . . Toisella suupielellämme me olemme ylistäneet Rauhanruhtinasta ja toisella ihannoineet sotaa.” Tämä piti varsin hyvin paikkansa toisen maailmansodan aikana, jolloin ”Ylistäkää Herraa ja antakaa ammuslaatikko edelleen” -niminen amerikkalainen laulu saavutti suuren suosion. Mutta mikä oli tilanne Saksassa?
Wienin yliopiston roomalaiskatolinen historian professori Friedrich Heer selitti:
”Saksan historian kylmät tosiasiat osoittavat, että risti ja hakaristi lähestyivät yhä enemmän toisiaan, kunnes hakaristi julisti voiton sanomaa Saksan tuomiokirkkojen torneista, hakaristiliput ilmaantuivat alttarien ympärille ja katoliset ja protestanttiset teologit, pastorit, kirkonmiehet ja valtiomiehet ottivat tervetulleena vastaan liiton Hitlerin kanssa.” – ”God’s First Love”, Friedrich Heer, s. 247.
Muutamia vuosia aiemmin ensimmäisessä maailmansodassa vallitsi sama tilanne: kummallakin puolella kirkot edistivät mitä tarmokkaimmin oman maansa sotaponnisteluja. Arvossa pidetty kirkkohistorioitsija Roland H. Bainton huomauttaa kirjassaan:
”Amerikan kaikkiin uskontokuntiin kuuluvat kirkonmiehet eivät ole koskaan olleet niin yksimielisiä keskenään ja maan virallisen tahon kanssa. Tämä oli pyhä sota. Jeesus puettiin sotilaspukuun, ja hänet kuvattiin tähtäämässä kiväärillä. Saksalaiset olivat hunneja. Heidän tappamisensa merkitsi maailman puhdistamista hirviöistä.” – ”Christian Attitudes Toward War and Peace.”
Todisteet ovat aivan liian ilmeisiä, jotta ne voitaisiin kiistää. Uskonto ei ole ollut rauhaa edistävä voima. Sen sijaan se on tukenut ja toisinaan jopa edistänyt sotaa. Tämä pitää yhä paikkansa. Time-aikakausilehden tuoreessa artikkelissa ”USKONSODAT – VERISTÄ INTOA” todetaan:
”Näkymät ovat kammottavia. Uskonnolliset kuvat koristavat kristittyjen sotilaiden ajoneuvoja ja aseita, ja joillakuilla heistä on risti kaulassa, kun he tekevät rynnäkköjä muslimien linnoituksiin. Muslimisotilaat vuorostaan riisuvat tai silpovat kuolleiden kristittyjen sotilaiden ruumiita, sitovat niitä autoihin ja vetävät niitä pitkin katuja. Uskonto on kouriintuntuvasti läsnä Libanonin ilkeämielisessä sodassa. . . .
”Taistelu ja kuoleminen uskonnollisten lippujen alla jatkuu väkivaltaisena ja itsepintaisena muualla ympäri maailman. Ulsterissa protestantit ja roomalaiskatolilaiset tappavat vuorotellen toisiaan eräänlaisena jatkuvana turhanpäiväisenä toimituksena. Arabit ja israelilaiset seisovat jännittyneinä alueellisten, sivistyksellisten ja uskonnollisten kiistojensa rajoilla. Filippiineillä muslimiseparatistit kapinoivat kristittyä enemmistöä vastaan. Kyproksen kreikkalaiset ortodoksikristityt ovat vastatusten Kyproksen turkkilaisten muslimien kanssa synkän aselepolinjan kahden puolen. Pakistan erosi Intiasta, koska muslimit pelkäsivät hindulaisen enemmistön hallintoa.” – 12.7.1976.
Mitä Kristuksen täytyy ajatella
Mitä luulet Rauhanruhtinaan, Jeesuksen Kristuksen, ajattelevan näistä uskonnoista ja erityisesti niistä, jotka väittävät edustavansa häntä? Varmastikaan hän ei ole mieltynyt niihin! Epäilemättä hänellä oli mielessään tällainen uskonnollinen tekopyhyys, kun hän sanoi: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, tule menemään taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaissa olevan Isäni tahdon.” – Matt. 7:21.
Esimerkiksi joulun aikaan kirkkokunnat esittävät paljon valheellisen kauniita sanoja Jeesuksesta, Rauhanruhtinaasta. He sanovat viettävänsä hänen syntymäpäiväänsä. Lauletaan kauniita lauluja, ja tapahtuman muistojuhlassa esitetään taiteellisesti suunniteltuja syntymään liittyviä kohtauksia. Mutta sen jälkeen juhlanviettäjät menevät tavallisesti ulos ja osallistuvat hillittömään mässäilyyn, juopotteluun ja moraalittomaan elämään. Mitä he todellisuudessa viettävät?
Encyclopædia Britannica selittää: ”Joulujuhla on kristillinen uudelleenmuovailu roomalaisesta talvipäivänseisauksen päivästä.” Roomalaisten joulukuun juhlat olivat kauhistavan hillittömiä eikä Kristuksen nimen liittäminen niihin muuttanut tilannetta. W. S. Walsh sanoo kirjassaan: ”Jouluajan hillittömät juhlat vanhoina aikoina olivat todella melkein uskomattoman tyrmistyttäviä. Säädyttömyys, juoppous, jumalanpilkka – mitään ei pidetty sopimattomana. Liian suurta vapautta käytettiin suurimpaan irstailuun.” – Curiosities of Popular Customs.
Kun kirkkokunnat liittävät Kristuksen nimen tällaisiin kevytmielisiin juhliin, niin kuvittele, miten sen täytyykään herättää suuttumusta Kristuksessa! Mutta mietipä, miten joulun vietto heikentää eräällä ovelammalla tavalla Kristuksen asemaa Rauhanruhtinaana.
Pikkulapsi vai hallitseva kuningas
Millaisiksi kirkkokunnat kuvailevat Jeesuksen jouluna? Seimessä makaavaksi pikkulapseksi, eikö niin? Sen vuoksi monet näyttävät ajattelevan Jeesusta ainoastaan tällaisissa puitteissa, toisten huolenpidosta riippuvaisena pikkulapsena. Mutta antaako se oikean kuvan Kristuksen asemasta?
Ei lainkaan! Kristus on ruhtinas ja Kaikkivaltiaan Kuninkaan, Jehova Jumalan, Poika. Hän on kuitenkin enemmän kuin ruhtinaan asemassa oleva pikkulapsi. Hänelle on annettu hallitus- ja määräysvalta. Vanhassa Raamatun profetiassa ennustettiin: ”Jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: . . . Rauhanruhtinas.” (Jes. 9:5) Tämän ennustuksen täyttymykseksi maan päällä tapahtuneen kuolemansa jälkeen Jeesus herätettiin taivaalliseen elämään, ja vihdoin hänet asetettiin valtaistuimelle Jumalan kuninkaana taivaissa.
Kristus ei siis enää muistuta millään tavalla seimessä makaavaa pikkulasta. Hän on Jumalan hallitseva kuningas! Miten sopimatonta onkaan silloin kiinnittää päähuomio häneen pikkulapsena! Siinä tapauksessa me emme ymmärrä, millainen asema hänellä todellisuudessa on nykyisen maailmantilanteen ja huutavan rauhankaipuun yhteydessä. Ja mikä on Kristuksen asema?
Hän on virkaan asetettu Hallitsija, jota Jumala käyttää rauhan aikaansaamiseksi maan päälle. Mutta se ei tapahdu tavalla, jota monet saattavat odottaa. Avaahan Raamattusi Ilmestyksen 19. luvun kohdalta ja lue jakeet 11–16. On tärkeää, että me saamme Kristuksen asemasta siinä esitetyn kaltaisen kuvan – Jumalan enkelivoimia johtavana mahtavana hallitsijana. Pane merkille Raamatun sanat, joiden mukaan Kristus, joka on ”Jumalan Sana”, ’lyö kansoja rautasauvalla’ ja poistaa ne tehdäkseen tilaa Jumalan rauhaisalle hallitukselle.
Tämä on siis se tapa, jolla tosi rauha toteutuu. Sitä ei saada ihmisten ponnistuksin, sillä he ovat täysin epäonnistuneet. Mutta Jumalan valtakunnan hallinnon avulla se toteutuu. Me elämme nykyään aikaa, jolloin seuraava Raamatun ennustus tulee täyttymään: ”Niiden kuningasten päivinä on taivaan Jumala pystyttävä valtakunnan, joka on kukistumaton iankaikkisesti . . . Se on musertava kaikki ne muut valtakunnat ja tekevä niistä lopun, mutta se itse on pysyvä iankaikkisesti.” – Dan. 2:44.
Ratkaisun aika
Kaikkien nykyisten hallitusten sekä niitä tukevien uskontojen ennustetun tuhon huomioon ottaen on tärkeää, että me tutkimme omaa asemaamme. Jeesus sanoi: ”Minun valtakuntani ei ole osa tästä maailmasta.” Lisäksi hän sanoi tosi seuraajistaan: ”He eivät ole osa maailmasta.” (Joh. 18:36; 17:16) Noudattaako uskontosi näitä Jeesuksen lausuntoja? On olemassa yksi uskonto, joka noudattaa niitä. Muuan roomalaiskatolinen julkaisu viittaa siihen seuraavissa havainnoissaan:
”Jehovan todistajat pysyvät ’vakiintuneen järjestelmän’ ulkopuolella, eivätkä he ota vastuuta minkäänlaisten maallisen hallituksen päättämien toimien siunaamisesta. Tuhannet kunnon ihmiset huomaavat tällaisen erillään pysymisen poliittisista ja taloudellisista eduista olevan lähempänä Uuden testamentin henkeä kuin ne toisinaan kodikkaat järjestelyt, jotka nykyään vallitsevat kirkon ja valtion välillä. Liian läheinen keskinäinen samastuminen vaientaa kirkon profeetallisen äänen ja muuttaa papit hengellisiksi huutosakin johtajiksi. Kristilliset kirkot antavat usein sen vaikutelman, että ne siunaavat minkä tahansa sodan tai uhkayrityksen, johon valtion johtajat päättävät ryhtyä.” – ”St. Anthony Messenger”, toukokuu 1973.
Jehovan todistajat eroavat selvästi maailman kirkkokunnista ja uskonnoista. Tosi rauhan saamiseksi he eivät ole panneet toivoaan ja luottamustaan ihmishallituksiin vaan Rauhanruhtinaan, Jeesuksen Kristuksen, hallintoon. Jos olet yhtä mieltä siitä, että väkivallassa ei ole mitään järkeä, ja jos haluaisit elää maan päällä yleismaailmallisen rauhan vallitessa, ota yhteyttä Jehovan todistajiin. He auttavat mielellään sinua hankkimaan lisää tietoa siitä, miten tosi rauha toteutuu pian Jumalan valtakunnan hallinnon alaisuudessa.
”Jumala, anna kuninkaan tuomita, niinkuin sinä tuomitset, anna vanhurskautesi kuninkaan pojalle. Hänen päivinänsä vanhurskas kukoistaa, ja rauha on oleva runsas siihen saakka, kunnes kuuta ei enää ole. Hallitkoon hän merestä mereen ja Eufrat-virrasta maan ääriin saakka.” – Ps. 72:1, 7, 8.
[Kuva s. 11]
Millaisena sinä pidät Jeesusta – hallitsevana kuninkaana vai pikkulapsena?