Kiinan halki Eurooppaan – junalla

Kerrottu Herätkää!-lehden Filippiinien-kirjeenvaihtajalle

MENIMME Hongkongin rautatieaseman laiturille kuumana kosteana aamuna. Meillä oli mukana kamerat, sanakirjat, kartat ja Kiinan viisumit. Matkatavaramme kannettiin vilauksessa pois, ja kaikkien muiden ulkomaalaisten kanssa meidät ohjattiin sankkojen kiinalaisjoukkojen ohi odottavaan junaan. Seuraavat kolme tuntia olivat täynnä odotusta, kun juna mutkitteli rajaseudun kukkuloiden ja maanviljelyskylien kautta ja lähestyi Kiinan rajaa.

Miksi me, amerikkalainen lähetystyöntekijäpariskunta Filippiineiltä, olimme matkustamassa junalla Kiinaan? Olimme aina olleet kiinnostuneita kiinalaisista, ja halusimme tietää, millaista elämä oli laajalla Aasian mantereella. Koska suunnittelimme loman viettämistä Amerikassa, päätimme matkan aluksi ylittää Aasian junalla.

Kiinan sisäosiin

Kun saavuimme Šumtšunin rajakaupunkiin, meillä oli vain hämärä aavistus siitä mitä oli edessä. Haettuamme matkatavaramme kävelimme puusillan yli, joka edusti porttia Kiinaan. Ympärillämme oli paljon kiinalaisia ja muutamia ulkomaalaisia, ja kaikki raahasivat laukkuja, laatikoita ja nyyttejä, kun he riensivät sillan yli. Kiinalaiset virkailijat ottivat meidät kohteliaasti vastaan, johdattivat meidät kaikkien maahantulomuodollisuuksien läpi, tarjosivat meille ensimmäisen kiinalaisen ateriamme ja johtivat meidät Kantoniin menevään junaan. Kahden tunnin matkalla – pehmustetuilla istuimilla ilmastoidussa junanvaunussa, jossa tarjoiltiin kuumaa teetä käsin maalatuista mukeista – tunsimme olevamme kunnioitettuja vieraita.

Kun poistuimme junasta Kantonissa, Chan, nuori mies, joka usein mainitsi meille, että hänen ”tehtävänsä oli palvella ihmisiä”, lausui meidät kohteliaasti tervetulleeksi. Hän oli meidän ”luottamusmiehemme”, joka oli määrätty meille yksityisoppaaksi, tulkiksi ja holhoojaksi. Chan otti meidät ja matkatavaramme nopeasti huostaansa ja saattoi meidät odottavaan autoon, jolla lähdimme monen tunnin kiertoajelulle. ”Tämän auton omistaa valtio”, Chan selitti. ”Kiinassa ei ole yksityisten omistamia autoja, koska ne saastuttavat ilmaa.”

Auton torvea töräyttelemällä pääsimme eteenpäin ihmisiä vilisevillä kaduilla ja työnnyimme väkijoukkojen läpi yhdestä turistikohteesta toiseen. Näköalapaikka, josta näkyy koko kaupunki, orkideapuutarha, yleiset puistot – kaikki täytyy nähdä. Kysymyksiimme vastattiin kärsivällisesti ja kohteliaasti. Ravintolaan järjestettyä ateriaa ei voitu peruuttaa, vaikka olimmekin lopen uupuneita. Lopuksi Chan saattoi meidät takaisin asemalle ja vei meidät Pekingiin menevään junaan.

Kiinan halki junalla

Juna lähti Kantonin asemalta klo 20.40 mukanaan kaksi väsynyttä amerikkalaista matkustajaa. Vihdoinkin aina läsnä olevat vartijat, oppaat ja tulkit olivat poissa. Vaununosastomme oli oikeastaan tarkoitettu neljälle, siinä oli mukavat vuoteet ja ikkunan viressa pieni pöytä, jolla oli pitsinen pöytäliina ja ruukkukukka. Meille annettiin kaksi posliinimukia teen juontia varten, useita pieniä teepaketteja ja suuri kirkasvärinen termospullo, jossa oli höyryävän kuumaa vettä. Pää pyörällä päivän nähtävyyksistä ja kokemuksista me kiipesimme vuoteisiimme ensimmäisenä iltana Kiinassa ja nukahdimme junan liikkeen tuudittaessa meitä, samalla kun matkasimme syvemmälle tuntemattomaan maahan.

24. elokuuta 1976: Heräsimme ennen auringonnousua innokkaina tutkimaan uutta ympäristöämme. Kun avasimme ovemme, huomasimme hämmästykseksemme, että olimme viimeisiä pitkässä ruokasaliin johtavassa jonossa. Kaikki matkakumppanimme olivat miehiä, ja useimmilla oli yllään aluspaita ja pussihousut, jotka muodostavat melkein kansallisen univormun Kiinassa. Jotkut hymyilivät ja mutisivat ystävällisen tervehdyksen, kun taas toiset hämillään katselivat muualle, kun me lähestyimme.

Ravintolavaunussa pyylevä, miellyttävä mies – tarjoilijan, kokin ja apulaisen yhdistelmä – viittoi meitä paikoillemme. Matkustajat ryystivät äänekkäästi makaroneja ja keittoa syömäpuikkojen kilistessä, kun tarjoilija ilmaantui keittiöstä. Leveästi hymyillen ja ilmeisen ylpeänä suorituksestaan hän tarjosi meille kahvia, paahtoleipää, hilloa ja voita. Emme olisi voineet olla enempää mielissämme.

Ulkona Hunanin maakunnan vehreät kukkulat vilahtelivat ohitsemme. Talot oli rakennettu savitiilistä, ja niissä oli olki- tai tiilikatto. Maaseudulla oli hajallaan pieniä kyliä ja maa oli hyvin viljeltyä; riisipellot saivat sen näyttämään rehevältä ja vihreältä. Ihmiset olivat vilkkaasti liikkeellä pelloilla ja teillä. Joka tunnin tai parin päästä juna pysähtyi ottamaan ja jättämään matkustajia. Nämä olivat pieniä, syrjäisiä paikkoja, joissa maanviljelijät ja kyläläiset kantoivat vähäisiä tavaroitaan puuvillakankaaseen käärityissä nyyteissä. Pikkulapset olivat äitinsä selässä tai taapersivat hänen perässään, ja heillä oli yllään erikoiset housut, joista oli jätetty haarojen välistä sauma ompelematta ilmeisesti kiireellisten tapausten varalta!

Useimmilla asemilla oli suuri metallinen vesisäiliö ja vesikauha janoisia matkustajia varten. Vähitellen huomasimme, että seuraamme alkoi liittyä perheitä, joissa oli naisia ja lapsia. Iloiset äänet, nauru ja äänekäs keskustelu kaikuivat läpi junan.

Iltapäivällä olimme ylittäneet leveän Jangtsekiangin. Lämpötila muuttui nopeasti, kun tropiikki jäi yhä kauemmaksi taaksemme. Ihmiset olivat pukeutuneet lämpimämpiin vaatteisiin, ja meillä oli paksut villahuovat peitteenä yöllä. Juuri tällaisena iltana kaipasi kuumaa teetä, mutta meidän teevarastomme alkoi huveta. Sanakirjassa luki, että teetä tarkoittava sana on kiinaksi cha, sama sana kuin Filippiineillä. Luottavaisesti pyysin tarjoilijalta lisää chaa. Säteilevän näköisenä hän nyökkäsi, että hän oli ymmärtänyt, ja melkein juoksi varastohuoneeseensa, josta hän hetken päästä tuli mukanaan saippuaa ja WC-paperia yleistä käymälää varten! Menimme sinä iltana nukkumaan saamatta teetä.

25. elokuuta: Kello viisi aamulla ryömimme vuoteesta ja pukeuduimme verkkaisesti. Saavuimme Pekingin laidoille juuri kun aurinko kurkisti horisontin takaa. Kaduilla hyöri jo siellä täällä ihmisiä ahkerina uuden päivän tehtävissä. Valtion ohjelmaan kuuluu ruumiillisen kunnon edistäminen, ja niinpä kaduilla ja yleisissä puistoissa oli niin nuoria kuin vanhojakin harjoittelemassa itämaisia voimisteluliikkeitä.

Turisteina Pekingissä

Täsmälleen kello 6.18 junamme pysähtyi Pekingin asemalle. Jätimme jo tutuksi tulleen ympäristön junassa ja kuljimme epävarmoina aseman suurien hallien läpi. Ulkopuolella oli suuri aukio, jossa väkijoukot tungeksivat tai ihmiset istuivat kiveyksillä pidellen tavaroitaan ja odottaen kärsivällisesti. ”Luottamusmiehemme” loisti poissaolollaan. Myöhemmin saimme tietää, että hän oli saanut uuden määräyksen mennä auttamaan maanjäristyksen tuhojen korjaamisessa. Olisimme olleet mielissämme ”epäluottamusmiehestäkin”, jos hän olisi osannut ohjata meidät hotelliimme.

Marssittuamme kaksi tuntia Pekingin vilkkailla kaduilla matkatavaroita hinaten löysimme Amerikan yhdysviraston. Sieltä saimme yhteyden Kiinan matkapalveluun. Anteeksipyydellen sieltä ilmoitettiin meille, että juna, jolla meidän oli määrä mennä Moskovaan Mantšurian kautta, ei kulkenut, koska tuhoisa maanjäristys oli rikkonut radan. Ainoa toinen reitti oli mennä Ulko-Mongolian kautta junalla seuraavalla viikolla. Koska olisimme Pekingissä seitsemän päivää alun perin suunnitellun kahden asemesta, hotellivarauksemme muutettiin huomaavaisesti paljon halvemmaksi. Hsin Chiao osoittautui miellyttäväksi vanhaksi hotelliksi, jossa oli mukava olla, vaikka eteisaula ja hallit olivatkin täynnä sementtisäkkejä ja bambutelineitä, jotka muistuttivat lisää maanjäristyksestä.

Kävelimme Pekingissä joka päivä kilometrikaupalla. Aluksi ihmiset olivat hämmästyneitä nähdessään meidät, sitten he olivat uteliaita ja joskus hieman pelästyneitä, mutta tavallisesti he olivat valmiita hymyilemään takaisin. Yksi varma keino vähäpuheisuuden voittamiseen oli vauvan ihaileminen. Vanhemmat lämpenivät heti, hymyilivät leveästi ja antoivat usein meidän pidellä vauvaa. Saapumispäivänämme kävelimme ensiksi Taivaallisen rauhan aukiolle. Tätä suunnatonta aukiota ympäröi neljä suurta hallirakennusta. Mao Tse-tung katseli joka suunnasta ihmisjoukkoja jättiläiskokoisena muotokuvasuurennoksena. Olimme ainoat ulkomaalaiset väkijoukossa, mutta emme ainoat turistit. Täällä oli koululaisryhmiä, perheitä, jotka kävelivät käsi kädessä, vihreisiin univormuihin pukeutuneita sotilaita, joiden kauluksiin oli ommeltu punainen tähti – kaikki vierailemassa paikassa, josta he olivat kuulleet niin paljon. Monet antoivat valokuvaajan ottaa heistä mustavalkoisia kuvia, kun he poseerasivat totisina ja arvokkaina kuuluisan monumentin vieressä.

26.–31. elokuuta: Pekingissä viettämämme viikko oli vilkkaan toiminnan aikaa. Nähtävyyksien katselemisen lisäksi meillä oli tärkeänä tehtävänä hankkia viisumit Ulko-Mongoliaa, Neuvostoliittoa, Puolaa ja Itä-Saksaa varten. Ja niin alkoi pitkä vaellussarja lähetystöstä lähetystöön – Neuvostoliiton Intourist-matkatoimiston vantteran edustajan luota Mongolian unisen viranomaisen luo, jonka herätimme nokkaunilta joka kerta, kun tulimme hänen luokseen. Mutta kärsivällisyvs kannatti: me saimme kaikki viisumimme. Juhla-ateria oli paikallaan.

Valitsimme pienen ravintolan, jonka erikoisruokalajina oli pekinginankka. Sisällä oli vilkasta. Hyväntahtoisessa epäjärjestyksessä perheet ja toverit tungeksivat suurien pyöreitten pöytien ympärillä, jotka oli lastattu täyteen riisiä, olutta ja appelsiinilimonaatia, ja joskus oli jokin liha- ja vihannesruokalajikin. Uteliaitten tuijotusten ja epäluuloisten katseitten ristitulessa astelimme rohkeasti tyhjään pöytään. Hälinä vaihtui täydelliseksi hiljaisuudeksi. Tarjoilijattaret juoksivat ympäriinsä ja kokosivat kaikki irtoseinät, jotka jaksoivat kantaa, ja ympäröivät pöytämme niillä. Huoneessa vallitsi yhä hiljaisuus, ja me odotimme seinien sisällä, kunnes hermostunut tarjoilijatar saapui kynä ja lehtiö kädessään. Ruokalistaa ei ollut eikä meillä ollut aavistustakaan, mitä tilasimme, mutta hän kirjoitti jotakin lehtiöön ja poistui tyytyväisen näköisenä. Aika tuntui loputtoman pitkältä eikä ruokaa näkynyt. Tarjoilijattaret ahkeroivat innokkaasti muualla eivätkä oikein tienneet, mitä tehdä ”epätavallisille” asiakkailleen. Tappion kärsineenä me näytimme elein lähellä olevalle tarjoilijattarelle, että lähdemme pois. Säteilevin kasvoin hän ja muut ravintolan työntekijät saattoivat meidät ovelle, hymyilivät ja huiskuttivat, kun lähdimme. Sinne jäi pekinginankka.

Nähtävyyksien katseleminen Pekingissä oli miellyttävää. Kuljimme tavallisesti bussilla. Kun näytimme rahastajalle paperin, johon oli kirjoitettu kiinaksi, mihin halusimme mennä, hän otti meidät huolenpitoonsa.

Pekingin kadut ovat leveitä, puiden reunustamia puistokatuja, jotka tarjoavat nähtävää, kuultavaa ja elämyksiä. Esimerkiksi kun kuorma-auto, joka oli täynnä kenkälaatikoita, pysähtyi jalkakäytävälle, muodostui pitkä jono mahdollisista ostajista. Jokaiselle ojennettiin laatikko, jonka hän otti. Vasta käveltyään muutaman metrin katua pitkin asiakkaat pysähtyivät koettamaan vasta hankkimiaan muovisandaaleja.

Todisteita maanjäristyksen aiheuttamista murhenäytelmistä oli runsaasti. Monien kodit olivat tuhoutuneet tai pahoin vaurioituneet. Joko uusien järistysten pelosta tai ehkä siksi, että taloissa ei voinut asua, monet asuivat teltoissa tai vuoteen katteeksi rakennetuissa suojissa. Miehiä ja naisia mobilisoitiin korjaamaan vaurioita maanjäristysalueilla. Valtion omistamat autot partioivat kaduilla joka päivä ja jättivät tiilipinoja ja kalkkia väkijoukkojen käytettäväksi.

Bussilla ja jalan kuljimme yksinämme eri paikkoihin, muun muassa entisten keisarien palatseihin ja eläintarhaan, missä eläinten hoitajat kertovat eläinten oudosta käyttäytymisestä, joka on yksi keino ennustaa maanjäristyksiä. Vain silloin, kun menimme Kiinan muurille ja Ming-haudoille, meidän täytyi vuokrata auto. Monet näistä entisten keisareiden rakentamista kuuluisista muistomerkeistä ovat nyt huonossa kunnossa ja vandaaleitten turmelemia. Ainoa kirkko, jonka näimme, oli tyhjä ja laudoilla peitetty.

Sitten, aivan liian pian Pekingissä viettämämme viikko päättyi.

Ulko-Mongoliaan

1. syyskuuta: Juna, jolla lähdimme Pekingistä, oli samanlainen kuin se, jolla saavuimme, lukuun ottamatta matkustajia. He olivat melkein yksinomaan ulkomaalaisia: venäläisiä, mongoleja, puolalaisia, saksalaisia, afgaaneja ja vietnamilaisia. Vaununosastostamme tuli yleinen kokoontumispaikka, sillä kaikki, jotka osasivat vähänkin englantia, olivat innokkaita kokeilemaan sitä.

Junamme kiipesi ylös vuoristoon ohi Kiinan muurin. Auringon paisteessa kuivatuista tiilistä rakennetut talot olivat sikerminä lähellä loistavia kukkivia auringonkukkapeltoja. Sitten käännyimme pohjoiseen ja maisema alkoi muuttua. Pienten maatilojen sadot näyttivät niukoilta ja kitukasvuisilta, ja joen uomat olivat vain hieman kosteita. Illalla saavuimme karulle viljelemättömälle alueelle Gobin autiomaan laitaan.

Kello 20.50 äänekäs musiikki ja kovaäänisestä esitetyt selostukset ilmoittivat meille, että olimme saapuneet rajalle Erlianiin. Kaksi ja puoli tuntia joimme teetä asemalla, kun junamme tutkittiin, ja veturi ja ravintolavaunu vaihdettiin vastaaviin mongolialaisiin. Koko juna nostettiin noin 2,5 metriä ilmaan siksi aikaa, kun pyörät sovitettiin leveämpään mongolialaiseen ja neuvostoliittolaiseen raidejärjestelmään. Lyhyen ajon jälkeen saavuimme Dzamiin Uudeen, Mongolian rajalle, missä oli uusi tarkastus ja jälleen tunnin odotus. Kello 0.15, viisitoista minuuttia sen jälkeen kun Kiinan viisumimme olivat lakanneet olemasta voimassa, juna lähti asemalta ja me asetuimme yöpuulle.

2. syyskuuta: Heräsimme aivan ’uudessa maailmassa’, missä oli loputtomasti autiomaata sinisen pilvettömän taivaan alla. Hyvältä näköalapaikaltamme onnistuimme näkemään siellä täällä kaksikyttyräisten kamelien muodostamia laumoja. Kamelit kulkivat hitaasti eteenpäin kyttyrät keinuen. Näimme myös laumoittain villihevosia, ja siellä täällä oli rykelmissä valkoisia pyöreitä telttoja, paimentolaisten mukana kuljetettavia asuntoja.

Gobin autiomaassa juna pysähtyi harvoissa paikoissa, ja niissä paikalliset asukkaat odottivat innokkaasti junan tuloa. He nousivat junaan suurin joukoin ja myivät välipaloja matkustajille tai kokoontuivat ravintolavaunuun juomaan olutta ja täydentämään säilykevarastojaan. Kaikki olivat pukeutuneet tätä suurta tilaisuutta varten. Paikalliseen asuun kuului korkea päähine ja pitkät housut sekä kirkkaan värisellä vyöllä sidottu tunikamallinen pusero.

Pisin pysähdys oli pääkaupungissa Ulan Batorissa, missä riemuitseva hääväki oli niin mielissään, kun pyysimme saada valokuvata morsiamen ja sulhasen, että se vaati meitä maistamaan hieman paikallista väkijuomaa, jota tarjottiin anteliaasti kaikille samasta maljasta. Myöhemmin kun olimme syöneet kulhollisen kaalikeittoa ja tummaa leipää, palasimme vaununosastoomme odottamaan toista rajanylitystä keskiyöllä, tällä kertaa Neuvostoliittoon.

Siperiasta Eurooppaan

3.–8. syyskuuta: Aamuun mennessä edellisenä iltana näkemämme autiomaa oli muuttunut tiheän metsän peittämäksi vuoristoksi. Sataa tihuutti, oli harmaata ja kylmää. Kääriydyimme paksuihin villahuopiimme ja värisimme vilusta lämmittämättömässä junassa. Olimme Siperiassa!

Useita tunteja seurasimme suunnattoman suuren järven rantaviivaa ja katselimme, miten tyrskyt iskivät vasten kallioisia rantoja. Baikaljärvi on erittäin syvä, kylmä- ja makeavetinen järvi, jossa on melkein yhtä paljon vettä kuin kaikissa Amerikan Suurissa järvissä yhteensä.

Niin alkoi pitkä, vaivalloinen matkamme halki Siperian. Tunti tunnin jälkeen vuoristoa, joka muuttui vähitellen alavaksi tiheiden koivu- ja kuusimetsien peittämäksi tasangoksi, jonka vain harvoin katkaisi hirsitaloasutus tai jokin teollisuuskaupunki, jonka tehtaat tupruttivat mustaa savua. Joka asemalla juna tyhjeni, kun matkustajat hajaantuivat kaupunkiin tutkimaan lukuisia kioskeja, joissa babuškat (vanhat naiset) myivät leipää, kananmunia, juustoa ja kukkia.

Kello 16 syyskuun 6. päivänä saavuimme Moskovaan. Meillä oli vain muutama tunti aikaa käydä maanalaisella katsomassa hieman nähtävyyksiä ja etsiä hotelli, mistä ostimme viimeiset kaksi lippua samana iltana lähtevään junaan. Seuraavana aamuna ylitimme Puolan rajan, ja muutamaa tuntia myöhemmin olimme Saksassa ja pyyhälsimme mukavasti kohti Luxemburgia, mistä lentokoneemme lähti New Yorkiin.

Olimme viettäneet kaksi ja puoli viikkoa siinä laajassa maailmanosassa, joka ulottuu Hongkongista Itä-Eurooppaan. Se oli unohtumaton matka, joka soi meille tilaisuuden nähdä välähdyksiä maailmasta, joka eroaa niin monin tavoin omastamme. Tapasimme siellä kuitenkin aivan tavallisia ihmisiä, jotka kohtelivat meitä vieraanvaraisesti. Nyt odotamme entistä innokkaammin aikaa, jolloin ei enää ole kansallisia rajoja.

[Kartta s. 12]

(Ks. painettu julkaisu)

Luxemburg

Saksa

Puola

Moskova

NEUVOSTOLIITTO

Baikaljärvi

Irkutsk

Ulan Bator

MONGOLIA

Gobin autiomaa

Peking

KIINA

Kanton

Hongkong

[Kuva s. 14]

Naiset korjaavat maanjäristyksen tuhoja Pekingissä

[Kuva s. 15]

Julkisia liikennevälineitä Pekingin tyyliin: kolmipyörä ja bussi

[Kuva s. 16]

Sortuma hoitamattomassa osassa Kiinan muuria