Miksi rappaaminen on katoava ammattitaito?
PORTLANDIN kaupungintalossa Oregonin osavaltiossa Yhdysvalloissa se on kuin marmoria. Trader Vicin ravintolassa New Yorkin kaupungissa se muistuttaa bambua. Ja Versailles’n palatsissa Ranskassa se kuvailee ihmishahmoja, amoriineja ja kukkia. Mitä se on?
Tämä merkittävä materiaali on rappauslaasti, joka on aluksi valuvassa muodossa ja ilman omaa muotoa. Ja puheena oleva ikivanha ammattitaito on rappaaminen, taito levittää laastia suojaamaan ja somistamaan seiniä ja kattoja.
Kun laastiin sekoitetaan vettä, sitä voidaan valaa ja muotoilla, värjätä ja pintakäsitellä, hiertää tasaiseksi ja kiillottaa. Kun laasti taas jäykistyy ja kovettuu, sitä voidaan veistää kuin kiveä. Ei ihme, että William Millar kirjoitti: ”Laasti on mitä elinvoimaisin, koska se on vanhin ilmaisuväline, joka on säilyttänyt taiteen mestariteoksia kautta sukupolvien!”
Hämmästyttävää on kuitenkin se, että rappauksen käyttö on vähentynyt. Vaikka taiderappaus eli stukkorappaus oli kerran hallitsevassa asemassa kautta maailman, sitä ei enää nykyään pidetä mitenkään merkittävänä. Nykyään rappaajat työskentelevät monissa maissa tiukkojen urakka-aikataulujen puitteissa, he käyttävät apunaan suuritehoisia koneita, joilla massa ruiskutetaan, ja tekevät yksinkertaisia, tasaisia seinäpintoja uudenaikaisiin rakennuksiimme.
Niin, rappauksen suosio on vähentynyt jopa tavanomaisten seinien katteena. Arvioidaan, että 1920-luvulla Yhdysvalloissa yli 95 prosenttia uusien rakennusten sisäverhouksista tehtiin rappaamalla. Tällä hetkellä määrä on kuitenkin laskenut noin 5 prosenttiin.
Mistä tämä johtuu? Tarkempi silmäys tähän ikivanhaan ammattiin antaa meille vastauksen.
Taitoa vaativa ammatti
Laastin kreikankielinen kantasana merkitsee kirjaimellisesti ’läiskiä pintaan’. Tuon suppean määritelmän ei kuitenkaan tulisi johtaa sinua ajattelemaan, että rappaaminen olisi ylimalkaista tai sattumanvaraista käsityötä. Ennen kuin ketään voidaan pitää rappaajan kisällinä, hänen tulee ”kesyttää” ja hallita suuri joukko erilaisia työkaluja, kuten rappauslastoja, linjalautoja, valumuotteja, hiertolautoja jne. Menneinä aikoina oli tapana, että oppipoika pantiin rappaajamestarin oppiin jopa seitsemäksi vuodeksi, jona aikana hänen palkkaukseensa kuului asunto, ruoka, vaatetus ja muut välttämättömyydet. Ei ihme, että monet rappaajat hallitsivatkin sitten kuvanveiston, valamisen, muotoilun ja taidokkaan pintakäsittelyn taitoja, sekä muita ammattialaan kuuluvia työvaiheita, joita ei nykyään käytetä juuri lainkaan.
Jopa laastin tekeminen raaka-aineista kuului rappaajan tehtäviin. Esimerkiksi Amerikan Yhdysvaltojen varhaisina vuosina olivat Pennsylvanian osavaltion alueella vuorenrinteisiin hakatut polttouunit yleinen näky. Näissä huolella hoidetuissa ja kuumennetuissa uuneissa poltettiin kalkkikiveä ja kipsiä, jotka ovat kalkki- ja kipsilaastin perusaineksia. Nykyään valmistusprosessi on kehittynyt niin, että se tapahtuu suurissa tuotantolaitoksissa. Menetelmä on kuitenkin säilynyt suunnilleen samanlaisena.
Polttouunin kuumuus hajottaa kipsin kemiallisen rakenteen. Sen jälkeen kalsinoitunut eli poltettu kipsi jauhetaan hienoksi valkoiseksi jauheeksi. Ja vihdoin, riippuen jauheen hienojakoisuudesta, kalsinointiasteesta ja muista ominaisuuksista, se voi soveltua hyvin kuvapatsaitten ja hienojen taideteosten valamiseen, tai siitä voidaan tehdä muuntyyppisiä laasteja sekoittamalla sitä hiekan ja muiden ainesten kanssa. Tunnetuimpia materiaaleja on pariisinkipsi, nopeasti jäykistyvä kipsilaasti, jota käytetään seinien oikaisemiseen ja paikkaamiseen.
Kalkkikivi puolestaan tarvitsee kalsinoinnin ja hienontamisen jälkeen joitakin lisätoimenpiteitä ennen kuin se on sopivaa käytettäväksi. Prosessissa, jota nimitetään kalkin sammuttamiseksi, siihen lisätään varovasti vettä. Näin saatu sammutettu kalkki on valmista yhdistettäväksi toisiin aineisiin työpaikalla. Kalkkilaastia, johon on lisätty jonkin verran kipsiä sopivan jäykkyyden saamiseksi, käytetään nykyään yleisimmin sisätiloissa olevien pintojen ohueen viimeistelyyn.
Vasta viime vuosisadalla näiden kahden laastin perustyypin käyttö lisääntyi melkoisesti varsinkin portlandsementin käyttöönoton jälkeen. Sen lähes täydellinen vedenpitävyys tekee siitä erinomaisen aineen ulkoseinien suojarappaukseen.
Käyttötapoja historiallisina aikoina
Ehkäpä et tunne niitä kunniakkaita mainintoja, joita laastista on historian sivuille kertynyt. Laastinhan tunsivat jo muinaiset heprealaiset ja babylonialaiset. (3. Moos. 14:42; Dan. 5:5) Jotkut sanovat, että kreikkalaiset olivat rappaamisen ikivanhan taidon varhaisia kehittäjiä. Heidän ”stukko durojensa” väitettiin olleen niin hyvin viimeisteltyjä, että katselijat voivat nähdä omat peilikuvansa seinillä. Kreikkalaisia kipsilevyjä käytettiin jopa pöytinä ja peileinä.
Mutta kun puhutaan ornamenttien teosta, niin italialaiset nostivat tämän stukkorappauksen sen loistokauteen renessanssin aikana. Kuvittelehan mielessäsi kiertomatkaa senaikaisessa palatsissa.
Kun tulet sisälle, avautuu ihailtavaksesi suunnaton valikoima rappaustöitä. Holvien ulkonevat ruoteet, jotka on somistettu lehvillä, viiniköynnöksillä ja muilla erilaisia kasvimuotoja jäljittelevillä, laastista muotoilluilla aistikkailla kuvioilla, jakavat korkealle kaartuvan katon suorakulmaisiin ja ympyränmuotoisiin osiin. Rakennus on tulvillaan laastista muotoiltuja paneeleita, vaakunakilpiä, palmikkoreunuksia, koristenauhoja, ruusukkeita ja kukkaseppeleitä. Kävellessäsi erilaisten huoneiden ja sisäpihojen läpi näet laastista valmistettuja taideteoksia, hienoja friisejä, valettuja patsaita, stukkotyönä tehtyjä suihkulähteitä – ja kaikki tämä tekee palatsista rappaustyön näyttelyhuoneen.
Italialaiset todella pitivät rakennustensa koristelemisesta. He säilyttivät kuitenkin visusti omana tietonaan ihmeteltävät reseptinsä ja menetelmänsä. Mutta salaisuudethan vuotavat! Luultavasti muuan Italiassa vuoden 1851 aikana matkustellut englantilainen arkkitehti sai sattumalta selville olennaisemman ja tärkeämmän yksityiskohdan kuin kukaan muu.
Rappauslaastin salaisuus
Tämä englantilainen mies oli erittäin kiinnostunut siitä hienosta kalkista, jota muuan iäkäs italialainen käytti korjatessaan erästä ornamenttia Camposantossa Pisassa. Mutta vasta viinipullon ääressä tapahtuneen suostuttelun jälkeen vanha mies lopulta paljasti kalkkinsa salaisen kokoomuksen.
Italialainen johdatti hänet erään vanhan palatsin raunioille, alas tunkkaiseen kellariin ja siellä puutynnyreiden rivin luokse. Taskusta ottamallaan avaimella vanhus alkoi koputella ensimmäistä tynnyriä ylhäältä alas. Se antoi onton äänen, kunnes avain melkein saavutti tynnyrin pohjan. ”Tuossa, signore!” hän sanoi. ”Tuossa on isoisäni! Hän on melkein lopussa.” Seuraavaa tynnyriä hän koputteli samalla tavoin. ”Tuossa, signore! Tuossa on isäni! Hänestä on puolet jäljellä.” Kolmas tynnyri oli melkein täynnä. ”Tuossa olen minä!” hän sanoi ylpeänä, kun hän pyörähti ympäri osoittaen sormella itseään. Ja viimeisen tynnyrin luona tuo iäkäs italialainen ei voinut pidättää naurunhykerrystään havaitessaan sen olevan enemmän kuin puolillaan. ”Tuo on lapsille, signore!”
Kaikesta tästä hämmentyneenä arkkitehti tiukkasi selitystä. Nämä tynnyrit, selitti italialainen, sisälsivät vanhaa valkoisesta marmorista, puhtaimmasta mahdollisesta kalkkikivestä, valmistettujen veistosten sirpaleista polttamalla tehtyä kalkkia. Kalkki sammuu hitaasti kosteassa kellari-ilmassa. Se oli perhekalleus: miehen esi-isiltä saatua kalkkia, joka oli edelleen siirtymässä hänen pojilleen.
Englantilainen arkkitehti oli ihastuksissaan saamastaan tiedosta, koska rappaajat muualla Euroopassa eivät vanhettaneet kalkkiaan tällä tavalla. Mutta jokin teki vielä suuremman vaikutuksen englantilaiseen. Italialaisille rappaaminen oli enemmän kuin vain ammatti. Se oli perheen perintökalleus. Parhaat reseptit ja menetelmät olivat siirtyneet huolellisesti varjeltuina isältä pojalle.
Tämänkaltainen oli se ilmapiiri, jossa rappaamisen taito kukoisti. Mutta mikä sai aikaan sen lakastumisen?
Taloudelliset tekijät
Luultavasti kukaan ei todella tajunnut, kuinka kauaskantoisia olisivat Englannissa 1600-luvulla alkaneen ja lopulta melkeinpä kaikkialle maailmaan tunkeutuneen teollisen vallankumouksen vaikutukset. Kuka olisi uskonut, että työt tehtaiden liukuhihnojen ääressä tulisivat syrjäyttämään perheiden tarkoin vaalimat perinteet kuten rappaamisen taidon. Näin kuitenkin tapahtui, sillä tehtaat tarjosivat mahdollisuuden ansaita rahaa nopeammin ja vähemmällä harjoittelulla.
Sitten tuli ensimmäinen maailmansota. Teollisuus kietoutui aseiden ja koneiden tuottamiseen ja korosti voimakkaasti standardisoinnin ja massatuotannon taloudellisuutta. Pula ammattimiehistä, palkkojen kohoaminen, inflaatio, tehtaiden tuotantomenetelmien kehittyminen ja muut näihin liittyvät syyt johtivat siihen, että rakentamisen menetelmät muuttuivat. Rakennustekniikassa alettiin arvostaa paremminkin aikaa säästäviä kokoonpanomenetelmiä kuin taiteellisesti korkeata ammattitaitoa. Tämä kaikki johti osaltaan siihen, että muotoilussa pyrittiin äärimmäiseen yksinkertaisuuteen. Koristeelliset laipiot, reunuslistat ja somistukset kuuluivat menneisyyteen.
Taiteilijoita ja kyvykkäitä ammattimiehiäkään ei yleensä enää tarvittu. Aikaa myöten vaihtoehtoiset seinäkatteet, kuten paneelit ja kipsoniittilevyt (pahvipäällysteiset kipsilevyt) syrjäyttivät suurelta osalta laastin, koska niiden asentaminen oli halvempaa ja vaivattomampaa. Eräs aikanaan laastiteollisuutta tukenut julkaisu viittasi vuonna 1969 päättyneeseen kymmenvuotiskauteen sanomalla: ”Eräs ala, kipsoniitin käyttö väliseinissä, on lisääntynyt viisitoistakertaisesti omaan tuotteeseemme verraten siitä huolimatta, että meidän tuotteemme mainontaan on käytetty rahaa miljoonia dollareita.” – Walls & Ceilings.
Mistä johtuu tämänkaltaisten teollisesti valmistettujen rakennuslevyjen käytön huikea lisäys? Erään rakennusalan urakoitsijoiden kansainvälisen yhdistyksen varapresidentti Robert L. Whittle vastaa: ”Korkeat palkat ja perinteisen laastin vähäinen käyttö ovat melkeinpä tuhonneet tämän teollisuuden. Käsin levitettävän laastin hinta yhdistettynä kohtuuttoman suureen 80 dollarin [lähes 350 markan] päiväpalkkaan useimmissa Yhdysvaltain osavaltioissa on saanut aikaan sen, että pinnoitusmenetelmä, joka aikaisemmin oli yksi halvimmista, on muuttunut ylellisyydeksi, johon vain harvoilla on varaa.
Kustannuksia on kuitenkin pyritty alentamaan. Perinteinen menetelmä, jossa laasti levitetään käsin, on korvattu laajoja tasoitetöitä tehtäessä ilmanpaineella toimivilla ruiskuilla, joilla massa sumutetaan jäljessä kulkevien tasoitemiesten oiottavaksi ja siloitettavaksi. Lisäksi on kehitetty keveitä laasteja sekä erityisiä akustisia laasteja. Muunkinlaista merkittävää edistystä on tapahtunut. Keveiden kipsilevyjen pintaan yhdeksi ohueksi kerrokseksi levitettävän erittäin tiiviin ja kiiltäväpintaisen massan käyttö lisääntyi vuonna 1975 Yhdysvalloissa 30 prosenttia edellisestä vuodesta, ja yleensäkin tämänkaltaisten laastien käyttö näyttää vuosi vuodelta lisääntyvän. Monet näkevätkin tämän rappaajien ammattikunnan pelastuksena.
Etuja ja haittoja
Eräs seikka hämmästyttää kuitenkin joitakuita. Tutkittaessa erilaisia seinänpäällystysmateriaaleja on tavanomaisen laastin havaittu olevan vaihtoehtoisia seinänkatteita taloudellisempi, kun otetaan huomioon kattamisesta muodostuva peruskustannus, kunnossapitokustannukset ja käyttöiän pituus.
Jos näin on, niin miksi laastia ei käytetä vielä useammin? Syy on yksinkertainen. Vaihtoehtoiset katteet maksavat aluksi vähemmän. Niiden asentaminen on nopeampaa. Korkeiden kerrostalojen rakentajat havaitsevat usein säästävänsä rakenneteräksissä, kun he käyttävät uudempia, kevyempiä rakennusmateriaaleja. Ja nämä materiaalit suovat suuremman liikkumavaran vuokratilojen käytön suhteen, koska seiniä voidaan muuttaa ja järjestellä uudelleen helpommin kuin silloin, jos ne olisi rapattu. Epäilemättä uudenaikaiset menetelmät tarjoavat merkittäviä etuja.
Mutta uusien rakennusmateriaalien käytöllä on myös huonot puolensa. Monet ovat valittaneet, että uudenaikaiset rakennukset ovat laadultaan huonompia ja ilmentävät ammattitaidon puutetta. Missään tämä ei ole niin ilmeistä kuin julkisissa rakennuksissa. Vanhemmat rakennukset, joiden viimeistelyyn käytettiin koristerappauksia, korvataan suuremmilla rakennuksilla, joissa ei ole siinä määrin arkkitehtonista viehättävyyttä.
Huomionarvoisena esimerkkinä tästä on vuonna 1910 valmistunut Hudsonin piirikunnan oikeustalo New Jerseyn osavaltiossa Yhdysvalloissa. Kun tämä kauttaaltaan pyörörakentein ja taideteoksin koristeltu rakennus korvattiin suurella virastotyyppisellä rakennuksella vuonna 1966, niin eräs sanomalehti mainitsi asiasta näin: ”Uusi rakennus maksoi 14 miljoonaa dollaria [lähes 60 miljoonaa markkaa], kun taas entinen rakennettiin 3 miljoonalla dollarilla, ja se kertoo paljon kustannusten kohoamisesta. Tuolla 3 miljoonalla dollarilla hankittiin vihreää ja helmenharmaata italialaista marmoria [jonka pintaa somisti koristeellinen taiderappaus]; puoli vuosisataa myöhemmin saatiin 14 miljoonalla dollarilla paperinohuita viiluja, muoveja ja alumiinia, joka näyttää tinalta.” Tämän kaltaisia esimerkkejä löytyy kymmenittäin. – New York Times Magazine.
Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että uudenaikaiset rakennukset – vaikka niissä onkin käytetty usein keveitä nykyaikaisia rakennusmateriaaleja – olisivat aina laadultaan heikompia kuin aikaisemmat rakennukset. Monet pitävät enemmän uusista arkkitehtonisista tyyleistä ja näkevät ne edistyksenä verratessaan niitä joihinkin vanhempiin tyyleihin, joita he pitävät teennäisenä koristeellisuutena, ”leivoskoreutena”. Lisäksi monet hyötyvät siitä, että nykyään voidaan tuottaa halvempia asuntoja kuin entisaikojen rakentamistyylein.
Mutta olkoonpa näkemyksemme uudenaikaisista rakennuksista millainen tahansa, voimme katsella arvostaen menneitten aikojen korkealaatuisia rappaustöitä tietäen, että niitä ei tulla milloinkaan tämän taloudellisen järjestelmän aikana jäljittelemään missään laajassa mitassa. Vaikka rappaamisen ammattitaito onkin katoamassa, se on yhä olemassa yhtenä arvostetuimmista rakentamisen taidoista.