Elämää valtameren kolmiulotteisessa maailmassa
MERI on todellinen elämän varastoaitta. Se ei peitä ainoastaan yli 70 prosenttia maapallon pinta-alasta, vaan sen tavaton syvyys, keskimäärin yli kolme kilometriä, tekee siitä suunnattoman kolmiulotteisen maailman, jonka koko alueella on monia eri elämäntasoja.
Elämää on valtameren joka osassa, kaikissa syvyyksissä. Rannikkoalueilla valtameri kuhisee äärimmäisen toimeliasta elämää. Hieman syvemmällä, mannerjalustalla, elämä on myös hyvin vilkasta. Kauempana avomerellä elämää on enimmäkseen ylemmissä kerroksissa lähellä pintaa. Mutta syvimmissäkin syvänteissä on elämää, jolla on osansa valtameren ekologisessa järjestelmässä.
Ravintoketju
Lukemattomat miljardit merieläimet tarvitsevat luonnollisesti valtavat määrät ruokaa. Vaikka meressä, erityisesti Sargassomeressä, on runsaasti merilevää ja -heinää, se ei ole suinkaan ensijainen ravinnonlähde. Merilevä on kuitenkin sangen vähämerkityksinen. Todellisuudessa yli 90 prosenttia orgaanisesta perusaineesta, jota kaikki meren eliöt käyttävät rakennus- ja energiaravintoaineena, on avomeren pintakerroksissa kelluvan monilajisen kasviplanktonin tuottamaa.
Kasviplankton muodostuu mikroskooppisen pienistä kasveista, jotka kelluvat lähellä pintaa, missä ne voivat käyttää hyväksi auringonvaloa. Kasviplankton valmistaa ravintoa fotosynteesin avulla, jossa se käyttää auringon energiaa muuttaakseen meren ravintomineraaleja ruoaksi. Tämä on elintärkeää eläimille, koska ne eivät voi valmistaa omaa ruokaansa.
Samoin kuin maakasvit ovat kaikkien maaeläinten perusruokaa, kasvit ovat myös meren asukkaitten ravinnon perustana. – 1. Moos. 1:29, 30.
Meressä ajelehtii valtavia kasviplanktonlauttoja, jotka ovat tavallisesti paksuimmat siellä, missä veden ylöspäinvirtaus tuo meren pohjasta pintaan ravintosuoloja tai missä merivirrat kuljettavat niitä. Kasviplanktonia syövät ensisijaisesti pienet eläimet, joita nimitetään eläinplanktoniksi. Nämä vajoavat pinnan alle 300–1200 metrin syvyyteen päivällä ja kohoavat jälleen yöllä pintaan ahmimaan ravintoa. Pikkukalat, jotka syövät kasvi- tai eläinplanktonia, liittyvät tähän ylös- ja alaspäin liikkuvaan joukkoon, ja näin muodostuu eräänlainen eliökerrostuma. Tämä kerrostuma on niin paksu, että kaikuluotainten varhaisia malleja käytettäessä tätä kerrostumaa luultiin usein merenpohjaksi, mikä aiheutti merenpohjakarttoihin epätäsmällisyyksiä. Sodan aikana sukellusveneet etsivät suojaa tämän eliökerrostuman alapuolelta, mistä vihollishävittäjien sonarlaite ei kyennyt paljastamaan niitä.
Eläinplanktonia käyttää ravinnokseen nekton (omin voimin uiva pintavesieläimistö). Näihin petokaloihin kuuluu tuhansia eri lajeja. ”Ravintopyramidissa” karkeasti arvioiden tuhat kiloa merikasveja (pyramidin pohjalla) ylläpitää sataa kiloa kasvinsyöjäeläimiä (pyramidin seuraava kerros). Tämä vuorostaan tuottaa kymmenen kiloa lihaa syöviä merieläimiä. Lopuksi kymmenen kiloa kalaa tuottaa yhden kilon ihmislihaa. Jotta siis myyntiin saataisiin kymmenen kiloa kalaa, meren tarvitsee tuottaa tuhat kiloa pienen pientä plankton-”rehua”.
Saamme jonkinlaisen käsityksen valtameren suunnattomasta kyvystä tuottaa ravintoa, kun ajattelemme, että yksistään pohjoinen turkishylje, joka lisääntyy Pribilofin saarilla Beringinmeressä, käyttää noin kolme ja puoli miljardia tonnia kalaa vuodessa. Miten runsas ravintoaitta meri, Luojan kätten työ, onkaan! Psalmista kirjoitti:
”Kuinka moninaiset ovat sinun tekosi, Herra!
Sinä olet ne kaikki viisaasti tehnyt,
maa on täynnä sinun luotujasi.
Merikin, suuri ja aava –
siinä vilisee lukemattomat laumat
pieniä ja suuria eläviä. . . .
Ne kaikki odottavat sinua,
että antaisit heille ruuan ajallansa.
Sinä annat niille, ja ne kokoavat,
sinä avaat kätesi, ja ne ravitaan hyvyydellä.”
”Punainen vesi”
Toisinaan dinoflagellateiksi eli panssarisiimaeliöiksi kutsutut merten pieneliöt kokevat ”väestöräjähdyksen” ja lisääntyvät tähtitieteellisiin määriin. Ne lisääntyvät niin suuresti, että niiden väriaine muuttaa laajat vesialueet punaisiksi, ruskeiksi tai kellanruskeiksi. Tätä ilmiötä sanotaan ”punaiseksi vedeksi”. Niiden määrä saattaa tulla niin suureksi, että se uhkaa niiden omaa elossa säilymistä, ja ne erittävät veteen erittäin myrkyllistä ainetta, joka tappaa kalat ja vesilinnut alueelta. Aaltojen vedestä ilmakehään vapauttama myrkky ärsyttää ihmisen hengityselimiä ja saa toisinaan aikaan sen, että rannikoitten lomanviettopaikkoja suljetaan väliaikaisesti. Saattaa muodostua runsaasti rikkivetyä, joka mustuttaa lyijyvalkoisella maalatut talot lähellä sijaitsevassa rannikkokaupungissa.
Suojautumiskeinot elossa säilymiseksi
Joku saattaa ihmetellä, miten yksikään meren eliö voi välttyä sukupuuttoon kuolemiselta kaikkien vihollistensa keskellä. Merten eri eliölajeilla on kuitenkin monia tapoja lajin elossa säilymiseksi. Yksi keino on suunnaton lisääntyminen. Esimerkiksi piilevä, joka on mikroskooppisista kasveista monilukuisin, saattaa lisääntyä miljardikertaisesti yhdessä kuukaudessa. Kolja kutee 9000000 mätimunaa kerrallaan. Osteri laskee 500000000 munaa vuodessa. Yhdysvaltain Cape Codin etelärannikon edustalla oleskelevat miljardi makrillia tuottavat kutuaikana arviolta 64 biljoonaa mätimunaa. Kaikenlaisten saalistajien armeija ahmii nopeasti suihinsa mätimunia ja kalojen ja muiden merieläinten poikasia. Makrillin tapauksessa on arvioitu, että miljoonasta mätimunasta vain 1–10 kalaa kehittyy täysi-ikäisiksi. Kuolleisuus on 99,98–99,99 prosenttia. Kuitenkin meressä on runsaasti makrillia, koljaa ja ostereita. Sama pitää paikkansa monista muista eläimistä, kuten simpukoista, katkaravuista ym. Ainoastaan ihmisvihollinen on taipuvainen järkyttämään tasapainoa ja uhkaa tuhota kokonaisia lajeja.
Toiset kalat eivät luota pelkästään suuriin määriin vaan suojelevat mätimuniaan tai poikasiaan. Esimerkiksi jotkin hait hautovat munansa ja vastasyntyneet elävät jonkin aikaa emon takaosissa. Jotkin kalat kiinnittävät mätimunansa kiviin, kasveihin tai muualle; jotkin suojelevat niitä vaahdolla ja kalvoilla. Joidenkin lajien uros kuljettaa munia suussaan tai ihopoimussa (esimerkiksi merihevonen), kunnes poikaset kuoriutuvat. Usein poikaset joutuvat kuoriuduttuaan kuitenkin oman onnensa nojaan, mutta delfiini, joka on nisäkäs, suojelee poikastaan jatkuvasti vihollisilta.
Koska käytännöllisesti katsoen kaikilla merieläimillä on vihollisensa, jotka metsästävät niitä, ne turvautuvat usein naamiointiin. Esimerkiksi täplikkäällä limakalalla on selkäevässään silmätäplä, joka suuntaa hyökkääjän huomion pois päästä. Avomeren kalojen selkä on vihertävä tai musta, koska meri on ylhäältä katsottuna juuri sen värinen. Mutta alhaalta katsottuna merenpinta vaikuttaa vaalealta tai hopeaiselta. Niinpä vastaavasti useimpien kalojen vatsapuoli sulautuu siihen väriin.
Merimakkaralla on ehkä omalaatuisin suojautumiskeino. Vaaratilanteessa se yksinkertaisesti työntää ulos sisälmyksensä. Nälkäinen saalistaja pitää ilmeisesti enemmän sisäelimistä kuin jäljelle jäävästä nahkamaisesta, mauttomasta pussista. Sitten ”tyhjä pussi” kasvattaa uudet sisälmykset. Polttiaissolut auttavat vähäliikkeisiä tai paikallaan pysyviä eläimiä, kuten portugalinsotalaivaa, pitämään vihollisen loitolla. Toiset luottavat nopeuteen, valppauteen, kokoon tai voimaan. Joillakin syvänmeren kalmareilla on ainutlaatuinen suojautumiskeino. Ne ruiskuttavat veteen loistavan pilven, jonka turvin ne pääsevät pakenemaan. Toiset kalat lähettävät kirkkaita valonvälähdyksiä hyökkääjien hämäämiseksi tai ”sokaisemiseksi” väliaikaisesti.
Meren kolmiulotteiseen maailmaan, missä näköetäisyys rajoittuu noin 30 metriin ja missä ympäröivä aine on paljon ilmaa raskaampaa, Luoja on tarkoittanut apukeinoja, joita maaeläimillä ei ole. Yksi niistä on useimmilla nopeasti uivilla kaloilla oleva ”kuudes aisti”. Sen elimenä on kalan päästä pyrstöön pitkittäissuunnassa kulkeva kanavajärjestelmä, jota sanotaan kylkiviivaksi. Sen avulla kala voi aistia ulkoisen paineen hyvin vähäisetkin muutokset. Tällä tavalla tuhannet saman parven kalat voivat pysyä yhdessä, liikkua täysin sopusointuisesti ja muuttaa suuntaansa kuin yksi ruumis. Lisäksi ne saavat pitkien matkojen päästä varoituksen lähestyvistä vihollisista. Tämän aistin avulla ne myös välttävät törmäämisen esteisiin, kuten akvaarion lasiseiniin.
Saalistuskeinot
Valtameren ekologisen järjestelmän hämmästyttävimpiä piirteitä on siellä esiintyvän elämän keskinäinen riippuvaisuus ja tasapaino, joka säilyy. Vaikka saaliseläimillä on suojakeinonsa, myös saalistajilla on mitä monimutkaisimmat keinot uhrin löytämiseksi ja sieppaamiseksi. Lisäksi vaikka nälkäiset petoeläimet saalistavat riittävästi kaloja ravinnoksi näistä jää kylliksi yksilöitä eloon, jotta kukin laji säilyy. Jos ei olisi petoeläimiä, jotka syövät osterinmunia tai kilpikonnanpoikasia, valtameri täyttyisi pian ostereista tai kilpikonnista. Mutta jos petoeläimet hävittäisivät kaikki osterit ja kilpikonnat, ne itsekin kuolisivat sukupuuttoon. Vain kaikkiviisas Luoja on voinut järjestää olosuhteet ja suunnitella saalistus- ja suojautumiskeinot sellaisiksi, että näin herkkä tasapaino säilyy.
”Ravintopyramidin” pohjalla asuvien eliöitten saalistuskeinoista mainitaan erään valtamerentutkijan Scientific American -lehdessä (syyskuu 1969) ilmestyneen kirjoituksen mukaan ”silmät kasveja syövillä pieneliöillä, äärimmäisen taidokkaat suodattimet, laitteet ja keinot paikallisten esiintymien löytämiseksi, monimutkaiset etsintälaitteet ja kyky kiinnittyä pohjaan, niin että veden liike auttaa suoriutumaan suodattamistehtävästä”. Joillakin nilviäisillä on suuria, usein tahmaisia, läpinäkyviä verkkoja, jotka saattavat olla halkaisijaltaan lähes kahden metrin mittaisia. Tällä keinoin ne pyydystävät pieneliöitä ruoaksi. Yksisoluiset amebat etsivät ruokaa kemiallisin keinoin.
Melko monet lähellä pintaa elävät eliöt ovat itsevalaisevia. Mutta valtameren syvemmissä kerroksissa, minne auringonvalo harvoin jos koskaan tunkeutuu, ainakin kaksi kolmasosaa merieläimistä pystyy tuottamaan valoa. Edellä mainittu tutkija sanoo: ”Joillakin kaloilla, kalmareilla ja äyriäisillä on valonheittimet, joissa on melkein yhtä täydellinen heijastin, linssi ja iiris kuin silmässä.” Hän kertoo, että jotkin valoa tuottavat eliöt jäljittelevät pientä itsevalaisevaa planktonryhmää, kun taas toiset ”kalastavat” lyhdyn avulla, joka heilahtelee niiden edessä. Varomattomasti ”syöttiä” lähestyvä kala nielaistaan nopeasti.
Mustekalalla on ihmisen silmän kaltaiset silmät, joilla se löytää ruokansa. Delfiineillä eli juoksiaisilla ja joillakin muilla valailla on pyydystämistä varten tehokas kaikuluotain. Ne päästävät ääniä, ja niiden erittäin herkkä kuulo tunnistaa kaiun. Kaskelotin uskotaan kykenevän paikantamaan saaliin hyvin pitkien matkojen, ehkä kilometrien, päästä. Hailla on erittäin herkkä hajuaisti, jonka avulla se vainuaa haavoittuneen kalan veren kaukaa.
Elämää valtameren syvänteissä
Valtameren pohjalla yli kolme kilometriä merenpinnan alapuolella, missä lämpötila on lähellä jäätymispistettä paine on suunnaton ja maisema yönmusta. Mutta sielläkin on elämää. Elämä on siellä kuitenkin verkkaisempaa ja asukkaita sangen vähän. Vajaan puolen metrin mittaiset merimakkarat matavat hitaasti mutaisessa pohjassa ja ”syövät” mutaa, se on, ottavat sitä sisäänsä ja erottavat siitä pieneliöitä, tai tonkivat lietettä, täysin hajaantunutta eloperäistä ainetta, joka on vajonnut sinne alas. Harvat eläimet ovat siellä hiirtä suurempia; useimmat ovat mehiläistä pienempiä. Verkoilla, joiden silmien läpimitta on noin 0,2 millimetriä, saadaan ylös pienen pieniä simpukoita, matoja ja äyriäisiä.
Jotkin syvällä pimeydessä olevat kalat ja muut eläimet ovat sokeita. Siellä marssii arvokkaasti luontokappaleita, joilla on hontelot, korsimaiset sääret ja untuvaiset jalkaterät, jotka estävät niitä vajoamasta mutaan. Meritähdelle sukua olevat käärmetähdet peittävät toisinaan merenpohjan. Jopa tuhannen metrin syvyydessä tai vielä syvemmällä uiskentelee silloin tällöin rausku etsimässä ruokaa pohjasta. Merenpohja on täynnään kaikenlaisia jälkiä ja uria. Kymmenentuhannen metrin syvyydestä Guamin lounaispuolella sijaitsevasta Challengerin syvänteestä otetuissa valokuvissa esiintyy joitakin outoja 2–5 senttimetrin mittaisia eläimiä. Jotkin niistä ovat pienten katkarapujen näköisiä. Sellaisten syvyyksien suunnattoman paineen tähden ihminen ei vieläkään kykene vastaamaan myöntävästi kysymykseen, jonka Jumala esitti Jobille: ”Oletko astunut alas meren lähdesuonille asti ja kulkenut syvyyden kuilut?” – Job 38:16.
Meren elämän tulevaisuus
Valtamerentutkijat ovat nykyään erittäin huolestuneita vaarasta, joka on aiheutunut meren elämälle siksi, että kaupalliset laivastot ahneudessaan käyttävät hyväkseen pitkälle kehitettyjä tieteellisiä laitteita etsiäkseen, pyydystääkseen ja tappaakseen saalista suuressa mitassa. Mutta sitäkin pelätympi on saastuminen, joka on myös ensisijaisesti ahneuden ja välinpitämättömyyden seurausta ja on lisääntynyt uskomattomassa määrin, niin että ennen niin tuottoisat kalavedet ovat nyt miltei kalattomia.
Sellainen on surullista. Mutta se, joka uskoo Jumalan sanaan, luottaa täysin siihen, että Jumala kykenee täyttämään meren kuhisevalla elämällä, aivan kuten hän alun perin tarkoitti käskiessään meren asujaimia: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää meren vedet.” (1. Moos. 1:22) Koska meren (sekä kasvi- että eläin-) elämän ja maalla olevan elämän välillä on sellainen keskinäinen riippuvaisuus, me voimme olla varmat siitä, että Jumala asuttaa sekä meren että maan luomuksilla, jotka ovat välttämättömiä ihmisen ikuiselle hyvinvoinnille ja onnelle. Sen hän toteuttaa Poikansa tuhatvuotisen hallituskauden aikana, jolloin ihminen on rauhassa maalla ja meressä olevien eläinten kanssa ja vallitsee niitä oikealla, rakkaudellisella tavalla. – 1. Moos. 1:27, 28; Ps. 8:5–9.
[Kuva s. 8]
Lihaa syövät merieläimet
Kasvinsyöjäeläimet
Merikasvit