Pakanallisesta Roomasta kristikuntaan

MUINAISISTA maailmanvalloista yksikään ei ollut loistokkaampi ja voimakkaampi kuin Rooma. Valtansa huipulla se ulottui lännessä Espanjaan ja idässä Persianlahteen, etelässä Egyptiin ja pohjoisessa Britanniaan. Lopulta se kuitenkin rappeutui ja kukistui. Sen raunioista kohosi kristikunta.

Muinaisen Rooman historia voidaan hyvin jakaa kolmeen ajanjaksoon: yksinvalta vuodesta 753 vuoteen 509 eaa., niin sanottu tasavalta vuodesta 509 vuoteen 27 eaa. ja keisarikunta vuodesta 27 eaa. vuoteen 476 ya.

Romuluksesta Julius Caesariin

Roomalaisen perimätiedon mukaan Rooman ensimmäinen kuningas oli Romulus, joka alkoi hallita vuonna 753 eaa. Romuluksen jälkeen sanotaan kuuden muun kuninkaan hallinneen. Sitten vuonna 509 eaa. roomalaiset kukistivat etruskikuninkaansa, joka oli ulkopuolinen, ja perustivat ns. tasavallan.

Heti kun Rooma oli tullut kyllin vahvaksi torjuakseen vihollisten hyökkäykset, sen hallitsijat ryhtyivät käymään sotia laajentaakseen alueitaan. Vuoteen 133 eaa. mennessä Rooma oli alistanut valtaansa Kreikan, Makedonian, Karthagon (Pohjois-Afrikassa) ja Aasian provinssin.

Myöhemmin Julius Caesar kohosi valtaan jakelemalla rikkauksiaan avokätisesti, suorittamalla ulkomailla huomattavia sotilaallisia urotöitä ja kukistamalla kilpailijansa kotimaassa. Hän oli tasavallan viimeinen vahva mies ja käytti valtaa vuodesta 49 vuoteen 44 eaa.

Augustuksesta Claudiukseen

Epäluuloiset ja kateelliset ylimykset murhasivat Julius Caesarin. Hänen kuolemansa johti uusiin valtataisteluihin. Lopullinen voittaja oli Octavianus, Julius Caesarin sisaren tyttärenpoika ja Caesarin ottopoika. Vuonna 30 eaa. Octavianus alisti valtaansa Egyptin. Siitä alkoi Rooman asema Raamatun historian kuudentena maailmanvaltana. Maalliset historioitsijat laskevat kuitenkin yleensä Rooman keisarikunnan alun vuodesta 27 eaa. Tuona vuonna Octavianus sai arvonimen ”Caesar Augustus”, ja Augustus merkitsee ’ylevää, pyhää’. Augustus hallitsi noin 40 vuotta, vuodesta 27 eaa. vuoteen 14 ya. Hän oli vallassa, kun kuningas Herodes oli roomalaisten vallanpitäjänä Palestiinassa ja Jeesus syntyi Juudean kaupungissa Beetlehemissä. – Matt. 2:1; Luuk. 2:1.

Augustusta seurasi hänen ottopoikansa Tiberius Caesar, joka hallitsi vuodesta 14 vuoteen 37. Tähän hallituskauteen sisältyi Jeesuksen maallisen palveluksen kolme ja puoli vuotta. (Luuk. 3:1, 23) Tuohon aikaan maaherra Pontius Pilatus edusti Roomaa Juudeassa (ja Samariassa), ja neljännysruhtinas Herodes Antipas edusti Roomaa Galileassa ja Pereassa. Tiberiuksen hallituskauden viimeisinä vuosina tosi kristillisyys alkoi levitä kautta koko Rooman imperiumin uskovien juutalaisten ja juutalaisten käännynnäisten välityksellä, kun he palasivat koteihinsa vuoden 33 helluntaijuhlasta Jerusalemista. – Apt. 2:5–11, 41, 42.

Tiberius adoptoi pojakseen Gaiuksen, lisänimeltä Caligula. Tämä ottopoika tuli hulluksi, ja hänen palatsinsa vartiosto surmasi hänet neljän hallitusvuoden jälkeen. Häntä seurasi Claudius (41–54). Apt. 18:1, 2:ssa hänen mainitaan antaneen määräyksen karkottaa juutalaiset Roomasta. Hänen neljäs vaimonsa Agrippina, joka oli myös hänen veljentyttärensä, taivutti hänet nimittämään Agrippinan aikaisemmasta avioliitosta olevan pojan vallanperijäkseen oman poikansa Britannicuksen sijasta. Myöhemmin Agrippina myrkytti Claudiuksen ja sai näin nuoren poikansa Neron valtaistuimelle.

Nerosta Trajanukseen

Nero hallitsi vuodesta 54 vuoteen 68. Vaikka nykyään on joitakin epäilyksiä sen suhteen, sytyttikö hän Rooman tuleen, hän käytti kuitenkin tulipaloa tekosyynä kristittyjen vainoamiseksi. Neron käyttämistä menetelmistä kerrotaan mm., että kristittyjä kiedottiin piettyihin vaatteisiin, kiinnitettiin paaluihin ja sitten sytytettiin tuleen hänen puutarhojensa valaisemiseksi iltajuhlien aikana. On sangen todennäköistä, että apostoli Paavali koki marttyyrikuoleman Neron hallitusaikana, noin vuonna 66. Tuona vuonna myös kiihkomieliset selootit hävittivät Masadassa olleen roomalaisen varuskunnan. Siitä alkoi juutalaisten ja roomalaisten välinen sota, joka päättyi seitsemän vuotta myöhemmin samassa paikassa.

Seuraavat kolme keisaria (Galba, Otho, Vitellius) kohtasivat kukin vuorollaan väkivaltaisen kuoleman hallittuaan mainitussa järjestyksessä kuusi kuukautta, kolme kuukautta ja noin vuoden. Näiden jälkeen Vespasianus hallitsi kymmenen vuotta, vuodesta 69 vuoteen 79. Hän oli tullut Galluksen tilalle johtamaan Rooman legioonia sodassa juutalaisia vastaan. Kun hänet valittiin keisariksi, hän jätti sotajoukot aviottoman poikansa Tituksen johtoon. Titus tuli keisariksi Vespasianuksen jälkeen. Kuuluisa Colosseum valmistui hänen kaksivuotisen hallituskautensa aikana (79–81). Siihen aikaan myös Vesuvius purkautui ja tuhosi Pompeijin sekä muita kaupunkeja.

Domitianus, Tituksen veli, vehkeili toistuvasti häntä vastaan. Saattaa hyvinkin olla, että hän aiheutti Tituksen kuoleman. Domitianus hallitsi sitten vuodesta 81 vuoteen 96 ja saattoi kristittyjen virallisen vainon uudelleen voimaan. Hänen sanotaan olleen ensimmäinen keisari, joka määräsi, että häntä oli elinaikanaan palvottava arvonimellä Dominus et Deus (Herra ja Jumala). Perimätiedon mukaan apostoli Johannes karkotettiin Domitianuksen hallituskauden loppupuolella Patmoksen saarelle, missä hän sai Ilmestyskirjan näyt.

Domitianusta seurasi Nerva, joka hallitsi vain puolitoista vuotta. Hän oli Rooman hyviä keisareita ja sai osakseen monien vihan oikeudenmukaisten menettelytapojensa tähden. Hän kumosi Domitianuksen kristittyjä vastaan säätämän lain. Tämä ei kuitenkaan lopettanut kaikkea kristittyjen vainoa pakanauskontoa harjoittavien kristillistä evankeliumia kohtaan osoittaman vihamielisyyden tähden. Kristityt olivat epäsuosiossa myös siksi, että he olivat niin erilaisia. He kieltäytyivät palvomasta keisaria, sekaantumasta politiikkaan ja menemästä sotaan. Heidän elämäntapansa ja intonsa julistaa evankeliumia sai aikaan sen, että heitä pidettiin juutalaisuuden vastustajina ja uhkana kaikille, jotka hyötyivät pakanauskonnoista. – Apt. 8:1; 9:1, 2; 12:1–5; 18:12–17; 19:23–40.

Trajanus (98–117), joka seurasi Nervaa, jatkoi Nervan viisasta ja oikeudenmukaista politiikkaa, ja samoin teki hänen seuraajansa Hadrianus (117–138). Hadrianuksen kerrotaan olleen Rooman kyvykkäimpiä keisareita. Hän perusti ilmeisen oikeudenmukaisen verotusjärjestelmän ja paransi suuresti orjien osaa. Hän antoi käskykirjan, joka kielsi Rooman viranomaisia kiinnittämästä mitään huomiota kristittyjä vastaan kohdistettuihin yleisiin syytöksiin. Tässä käskykirjassaan hän ilmoitti haluavansa, ettei kristittyjä surmattaisi, paitsi siinä tapauksessa, että heitä vastaan on nostettu laillinen syyte ja että heidät on tuomittu jostakin rikoksesta.

On huomionarvoista, että ne Rooman keisarit, jotka olivat parhaita hallitsijoita, olivat yleensä myös suvaitsevimpia kristittyjä kohtaan.

Vainoojat Marcus Aurelius ja Diocletianus

Seuraava keisari oli Antoninus Pius (138–161), Hadrianuksen ottopoika, ja hänen hallituskautensa oli varsin todennäköisesti kaikkein rauhallisin. Marcus Aurelius hallitsi seuraavana (161–180).a Tuohon aikaan, toisella vuosisadalla, Rooma oli laajimmillaan – sen pinta-ala oli yli yhdeksän miljoonaa neliökilometriä, ja se kerskui siitä, että sen väkiluku oli noin 55 miljoonaa. Aureliuksen hallintoa synkensivät kuitenkin tulvat, tulipalot, maanjäristykset, hyönteisvitsaukset, kapinat, valloitussodat ja kristittyjen vaino. Hänen sotaretkiltään palaavat sotilaat toivat mukanaan kuolettavan ruton, joka surmasi monia kautta koko keisarikunnan.

Marcus Aurelius oli kiihkeä uskonnoitsija. Kulkiessaan Kreikan läpi hän perehtyi Eleusiin mysteereihin. Kahdeksan vuoden iässä hän oli pappi (salii). Viimeisissä hänen voittojaan esittävissä korkokuvissa hänet kuvattiin yhä uhrialttarin ääressä olevana pappina. Kun ottaa huomioon hänen uskonnollisen intonsa, voi käsittää, miksi hän oli kristittyjen vainooja koko hallituskautensa.

Aurelius oli myös sotataitoinen mies. Hän johti itse sotilaitaan taisteluun vuosia kestävillä sotaretkillään.

Hänen teoksensa ”Itsetutkisteluja” ajateltiin olleen hänen pojalleen Commodukselle tarkoitettu opas. Mutta Commodus, joka hallitsi vuodesta 180 vuoteen 192, osoittautui yhdeksi kaikkein arvottomimmista Rooman keisareista. Hän oli ylenkatseellinen, tyrannimainen, verenhimoinen, kohtuuton ja niin pöyhkeä fyysisestä miehuullisuudestaan, että hän määräsi, että häntä tuli palvoa Rooman Herkuleksena. Monet, joista hän aikoi tehdä uhrejaan, varmistuivat kuitenkin siitä, että hän kuoli ensin.

Commoduksen ajasta alkoi Rooman imperiumin rappeutumiskausi. Hänen murhansa ei päättänyt huonoa hallintoa, vaan sitä seurasi anarkian ja hämmennyksen vuosisata. Eräänä ajanjaksona 67 vuoden aikana 29 keisarista ja valtaistuimelle pyrkijästä kaikki neljää lukuun ottamatta kuolivat väkivaltaisesti. Myös näinä vuosina kristittyjä vainottiin katkerasti Deciuksen (249–251) ja Valerianuksen (253–260) toimesta. Nämä vainot päättyivät niiden keisarien kuolemaan, jotka panivat ne alulle.

Diocletianus (284–305) teki epätoivoisen yrityksen ennallistaa maailmanvalta itsevaltaisin keinoin entiseen kunniaansa ja voimaansa. Hän piti päässään kuninkaallista diadeemia ja lainasi idästä yksityiskohtaisia hovimenoja loihtiakseen ympärilleen salaperäistä pyhyyttä kansan silmissä. Hallituskautensa lopulla hän aloitti kauhistuttavat kristittyjen vainot, jotka kestivät noin kymmenen vuotta (303–313) ja joita hänen seuraajansa jatkoivat.

Konstantinus tekee Rooman imperiumista ”kristillisen”

Noin 20 vuoden ajan sen jälkeen Diocletianuksen kilpailevat seuraajat kahlasivat verivirtojen poikki valtataisteluissaan. Lopulta vuonna 324 Konstantinus ”Suuri” tullessaan kiistämättömäksi hallitsijaksi ryhtyi jälleen yhdistämään imperiumia. (Diocletianus oli jakanut sen siten, että hän hallitsi itää ja Maximianus länttä.) Saavuttaakseen päämääränsä Konstantinus heitti ”’barbaari’-kuninkaat pedoille yhdessä heidän tuhansien seuraajiensa kanssa” ja keksi syyn tappaa yhden vaimoistaan ja yhden pojistaan.

Legendan eli tarun mukaan Konstantinus, ollessaan sotimassa ylivallasta, sai näyn tai unen, jossa hän näki ristin ja sanat ”tässä merkissä olet voittava”. Tämän sanotaan innoittaneen hänet voittoon. Hän siirsi maailmanvallan pääkaupungin Roomasta Byzantioniin ja antoi sille uuden nimen Konstantinopoli (Konstantinuksen kaupunki). Hän väitti kääntyneensä kristillisyyteen, mutta hänet kastettiin vasta kuolinvuoteellaan.

Niin kutsuttu ”Milanon edikti”, jossa Konstantinuksen ja hänen hallitsijatoverinsa Liciniuksen otaksuttiin suoneen kristityille uskonnonvapauden, ei ollut mitään muuta kuin kirje, jonka Licinius osoitti ”jollekin hallituksen idässä olevalle virkamiehelle käskien häntä katsomaan, että Galeriuksen edikti pantiin täytäntöön perusteellisella tavalla”. Galerius oli ollut se, joka oli yllyttänyt Diocletianusta vainoamaan kristittyjä. Juuri ennen kuolemaansa Galerius kuitenkin näki joko vainon epäoikeudenmukaisuuden tai sen hyödyttömyyden, ja hän julkaisi uskonnonvapauden suovan käskykirjan.

Pettyneenä siitä, että nimikristityt olivat opillisesti jakautuneita, Konstantinus kutsui koolle Nikean kirkolliskokouksen toivoen yhdistävänsä heidät. Hän itse johti kokousta. Kun hän havaitsi, että enemmistö suosi Athanasiuksen tulkitsemaa kolminaisuusoppia, hän määräsi sen imperiumin lailliseksi opiksi. Sitten Konstantinus karkotti Areioksen ja ne, jotka uskoivat samoin kuin hän. (Areios oli sitä mieltä, että Jeesus Kristus ei ollut kolminaisuuden tasa-arvoinen osa, vaan Jumala oli luonut hänet ja hän oli alempiarvoinen kuin Jumala.)

Konstantinus teki roomalaiskatolisuudesta Rooman imperiumin uskonnon ja vainosi niitä, jotka olivat eri mieltä sen kanssa. Jesuiittateologi McKenzie sanoo vuonna 1969 ilmestyneessä kirjassaan The Roman Catholic Church (Roomalaiskatolinen kirkko): ”Käsitykseni mukaan roomalaiskatolisuus alkoi Konstantinuksen kääntymyksestä.” Kirkko muuttui vainotusta vainoojaksi. Tästä eräs nykyajan historioitsija kirjoittaa:

”Neljäs vuosisata oli kristillisessä kirkossa hämmästyttävän kasvun aikaa. Vuosisadan alussa pakanakeisari vainosi kristittyjä, jotka olivat yhä väestön pieni vähemmistö. Sen lopussa kristillisyys oli imperiumin ainoa virallinen uskonto, . . . ja sitä suojeli kristitty keisari, joka julkaisi lakeja kaikkien niiden vainoamiseksi, jotka jollakin tavalla erosivat valtionkirkon hyväksytyistä opeista.

”Mutta tämä nopea kasvu ei ollut kirkolle kokonaisuudessaan puhdasta voittoa. Kun välinpitämättömiä ja itsekkäitä ihmisiä tulvi suurin joukoin kirkkoon, se väistämättä madalsi kirkon moraalin ja uskonnollisen innon yleistä tasoa, samalla kun se toi ei-kristillisiä piirteitä sen oppeihin ja tapoihin.” – Ferguson & Bruun, A Survey ol European Civilization.

Konstantinuksen kuolemasta imperiumin loppuun

Konstantinuksen vuonna 337 tapahtuneen kuoleman jälkeen seurasi monien sisäisten kiistojen aika Rooman imperiumin rappeutuessa jatkuvasti. Rooman keisari Julianus (361–363) kääntyi sitä uskontoa vastaan, johon hänet oli pakotettu, ja yritti palauttaa pakanuuden valtionuskonnoksi. Ennen kuolemaansa hänen oli myönnettävä epäonnistuneensa. Mutta mitä tulee hänen periaatteisiinsa, ne näyttävät olleen parempia kuin monien sellaisten keisarien periaatteet, jotka väittivät olevansa kristittyjä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379–395) roomalaiskatolisuudesta tehtiin valtionuskonto ja kaikki muut uskonnot julistettiin laittomiksi.

Sitä mukaa kuin maallinen hallinto heikkeni moraalin rappeutumisen ja ”barbaarien” hyökkäysten vuoksi, Rooman piispat käyttivät jatkuvasti yhä enemmän valtaa. Niinpä sen jälkeen kun Alarik, goottien kuningas, ryösti Rooman vuonna 410, Rooman piispa Innocentius I otti johdon kaupungin uudelleen rakentamisessa. Samalla hän vaati, että kaikkien läntisen valtakunnan piispojen tuli tunnustaa hänet johtajaksi palvonta-asioissa.

Leo I meni vielä pitemmälle tähän suuntaan. Hänen voitaisiin sanoa olleen ensimmäinen todellinen paavi, sillä keisari Valentinianus III myönsi hänelle tuomiovallan Länsi-Rooman valtakunnan kaikkiin piispoihin nähden.

Vuonna 476 kuningas Odovakar, germaanista syntyperää oleva kenraali, syöksi Rooman keisarin Romulus Augustuluksen valtaistuimelta ja jätti sen tyhjäksi. Siten muinainen Rooman imperiumi tuli viidensadan vuoden kuluttua loppuunsa, ainakin mitä tulee sen läntiseen osaan.

Rooma oli muinaisista maailmanvalloista voimakkain. Se oli myös laajin. Raamatussa se kuvataan ”pedoksi, kauheaksi, hirmuiseksi ja ylen väkeväksi; sillä oli suuret rautaiset hampaat”. (Dan. 7:4–14; 2:36–44) Miksi se sitten heikkeni ja kukistui? Eräs historioitsija kuvailee sen rappeutumista ”historian suurimmaksi ongelmaksi”.

Rooman rappeutuminen ja luhistuminen ei ole kuitenkaan mikään ongelma Raamatun periaatteisiin perehtyneille henkilöille. Jeesus sanoi, ettei ”mikään . . . talo, joka riitautuu itsensä kanssa, pysy pystyssä”. (Matt. 12:25) Jakautuneisuus ja sisäiset kiistat jouduttivat varmasti tuon maailmanvallan rappeutumista ja kukistumista. Raamattu sanoo myös, että ”mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää”. – Gal. 6:7.

N. F. Cantorin Medieval History (Keskiajan historia) mainitsee: ”Roomalaisen maailman elämässä oli joitakin hyvin rumia puolia, jotka klassisen ajan tuntijat tavallisesti mieluummin unohtavat: suunnaton orjaväestö, hyvin laajat kaupunkislummit ja hirvittävä köyhyys, laajalle levinnyt homoseksuaalisuus.” Näihin on myös lisättävä törkeä irstaus ja ahneus, elosteleva juhliminen, vastuuton julmuus, kuvottavat uskonnolliset tavat ja räikeä poliittinen turmelus. Onko siis mikään ihme, että Rooma kukistui?

[Alaviitteet]