Paavin vierailu saattaa Filippiinien kirkon valokeilaan
Herätkää!-lehden Filippiinien-kirjeenvaihtajalta
KUN paavi Paavali VI 27. marraskuuta 1970 astui ulos suihkukoneestaan punaiselle matolle Manilassa, missä Filippiinien presidentti johti vastaanottotilaisuutta, tehtiin historiaa. Ensimmäisen kerran paavi vieraili kauko-idässä ja Filippiineillä, joka on ollut valtaosaltaan katolinen maa yli 400 vuoden ajan.
Paavin vierailu saattoi Filippiinien katolisen kirkon sellaisen julkisuuden valokeilaan, jossa se ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Filippiinien katolisten piispojen kokouksen julkaiseman paimenkirjeen mukaan se oli ”tilaisuus tutkia katolista elämää” ja ”itsetutkistelun hetki”. Eräs kirjoittaja sanoi, että paavi tuli ”käymistilassa olevaan kirkkoon”, kun taas Manila Times -lehti kirjoitti 13. kesäkuuta 1970, että kirkko ”on ehkä vakavimman sitä kohdanneen haasteen edessä 400 vuotenaan Filippiineillä”.
Mistä johtuu käymistila, haaste ja tarve itsetutkisteluun? Katsaus siihen, mitä erityisesti Filippiinien katolilaiset ovat itse sanoneet julkisuudessa, on erittäin paljastava.
Monet uskonnollisesti tietämättömiä
Jo 9. kesäkuuta 1970 Vatikaanin uskonlevittämiskongregaation tiedonantolehti Fides ylistäessään Filippiineillä olevaa roomalaiskatolista henkeä myönsi kuitenkin, että ”monet Filippiinien katolilaiset ovat yhä suuressa määrin tietämättömiä”. Se sanoi, että ”uskonnolla on toisinaan taipumus muuttua taikauskoksi”. Tämän vahvisti Manilan arkkipiispa, kardinaali Rufino J. Santos, jonka mainittiin sanoneen: ”Suurin kirkon edessä oleva ongelma on kuitenkin uskollisten tietämättömyys uskontomme perusperiaatteista.”
Mutta miksi näin on? Miksi jopa kirkon ”uskollisina” pitämät ovat uskonnollisesti tietämättömiä? Quetzon Cityn Ateneo-yliopiston rehtori Pacifico Ortiz osoitti yhdeksi syyksi sen, että kirkolla ei ole riittävästi pappeja huolehtimaan nyt lähes 38 miljoonaa henkeä käsittävästä väestöstä.
Vatikaanin tiedonantolehti Fides on samaa mieltä ja sanoo, että Filippiineillä on keskimäärin yksi pappi 5865 katolilaista kohti, ”mutta vain puolet papeista on suoranaisesti mukana seurakuntatyössä ja pappien määrän lisääntyminen pyrkii jäämään jälkeen väestön lisäyksestä”. Tämän vuoksi 13.6.1970 ilmestyneen Manila Times -lehden mukaan suuri joukko kylissä asuvista katolilaisista näkee papin vain kerran vuodessa tai ei lainkaan. Mutta onko pappien puute ainoa asia, mikä liittyy tuohon laajalle levinneeseen uskonnolliseen tietämättömyyteen?
Samastetaan rikkaisiin
Yhdistäen hengellisten paimenten puutteen paavin vierailuun pappi Ben A. Carreonilla oli seuraavanlaista sanottavaa: ”Paavi voisi vuodattaa kyyneleitä takamailla olevien lukemattomien vailla pappia olevien yhdyskuntien vuoksi, kun siellä ilman paimenia olevat laumat huutavat turhaan papillisia virantoimituksia samalla kun sadat papit kerääntyvät uskonnollisiin yhteisöihin opettaakseen yläluokan lapsille, miten muodostaa lauseita, puhua virheetöntä englantia ja olla menestyksellinen virkamies.”
Toiset kirjoittajat viittaavat samalla tavoin siihen, että Filippiinien kirkko samastetaan kansan keskuudessa niihin harvoihin yläluokkaan kuuluviin, jotka hallitsevat suurta osaa maan rikkauksista.
Osoittaakseen, miksi ihmiset yleensä samastavat kirkon rikkaisiin, Sunday Times Magazine -lehti julkaisi 15. marraskuuta 1970 artikkelin nimeltä ”Kirkko ja sen omaisuudet”. Kirjoittaja väittää, että jos Filippiinien katolista kirkkoa verrattaisiin liikeyritykseen, se voitaisiin helposti lukea ”maan kymmenen suurimman yhtiön” joukkoon.
Lausuntonsa tueksi hän viittasi Manilan arkkihiippakuntaan, joka on maan rikkain. Artikkelissa sanotaan Filippiinien piispojen kokouksen pääsihteerin Mariano Gaviolan vahvistaneen, että kirkolla oli varoja Philippine Trust Bankissa 25–30 miljoonan peson verran (noin 27000000 – 32000000 markkaa) ja lisäksi se omistaa melkoisen määrän osakkeita kolmessa muussa pankissa, joiden nimet ovat Bank of the Philippine Islands, San Miguel Corporation ja Monte de Piedad & Savings Bank. Kirkolla on myös suuria osuuksia eräässä radioasemassa, sanomalehdessä, matkatoimistossa ja sairaalassa. Ja erään tytäryhtiön kautta se omistaa ja pitää yllä kouluja.
Filippiinien katolilaisten uskonnollinen tietämättömyys ei johdu pelkästään pappispulasta, vaan pikemminkin siitä, että käytettävissä olevat papit ovat usein kiinnostuneita muista asioista.
Eivät toimi sen mukaan mitä saarnaavat
Filippiinien katolilaiset tunnustavat, että kirkon edessä on toinenkin vakava ongelma. Sunday Times Magazine -lehden kirjoittaja Rodolfo G. Tupas on sitä mieltä, että ”suurin kirkkoa kohtaava tehtävä on haaste toimia sen mukaan mitä se saarnaa”.
Filippiinien piispat ovat kahdesti viime vuonna puhuneet suoraan turmeltuneita hallituksen virkamiehiä vastaan, mutta toiset tarkkaavaiset katolilaiset ovat sitä mieltä, että suurin osa vastuusta tämän ongelman syntymisestä tulisi panna kirkon harteille. Esimerkiksi piispa Gaviola myöntää, että ”kun piispat tuomitsevat lahjonnan ja turmeluksen hallituksessa tai puhuvat rikkauden väärinkäyttöä vastaan, jotkut ihmiset haluaisivat tietää, onko kysymys siitä, että pata kattilaa soimaa”.
Viitaten myös kirkkoon pakinoitsija Carmen Guerrero-Nakpil totesi palstallaan 15. marraskuuta 1970, että filippiiniläiset ovat sellaisia ihmisiä, jollaisiksi kirkko on tehnyt heidät. Kaksi viikkoa myöhemmin sama kirjoittaja mainitsi, että koska Filippiinien kirkko on kauan ollut osa kansan poliittisesta mahdista, sen täytyy nyt ottaa vastuu entisistä väärinteoista ja vääryyksistä yhteiskunnassa.
Myös Alfredo Roces sanoi palstallaan Manila Times -lehdessä 3. kesäkuuta 1970, että paavin vierailu saattaisi filippiiniläiset valokeilaan satoja vuosia vanhana katolisena kansana ja siksi kysytäänkin: mitä todisteita siitä ihmiset voivat esittää? Kardinaali Rufino J. Santos myönsi itse: ”Olipa maan tilanne poliittisesti tai muuten mikä tahansa, niin se heijastuu kirkkoon.”
Onko vain ”pelkkä yhteensattuma”, kuten eräs kirjoittaja esitti asian, että ”perinteellisesti katolisissa maissa sattuu olemaan enemmän köyhyyttä, enemmän sosiaalista epäsuhtaisuutta ja heikompi ja myöhäisempi suuntaus kohti modernismia”?
Nämä eivät ole ateistien syytöksiä vaan Filippiinien katolilaisten vilpittömiä kysymyksiä. Ne ovat olosuhteita, jotka saavat katolilaiset kaikkialla kysymään, tuottaako heidän uskontonsa todella hyvää hedelmää.
Vetoomus nuorille ja köyhille
Edellä kerrotut ongelmat mm. kohtasivat paavia hänen Manilaan tekemänsä kolmipäiväisen vierailun aikana 27.–29. marraskuuta 1970. Ei ole sen vuoksi hämmästyttävää, että sen lisäksi, että paavi piti kolme messua vierailunsa aikana, hän lähti tapaamaan niitä, jotka kirkko on laiminlyönyt tai joita se on vieroksunut, nimittäin nuoria ja köyhiä.
Kaikkialla kristikunnassa tiedetään laajalti, että nuoret ihmiset kääntävät selkänsä kirkoille, ja tämä pitää paikkansa Filippiineilläkin. Ollessaan täällä paavi esitti näin ollen vetoomuksen nuorille Santo Tomasin yliopistossa, missä hän puhui oppilaskokoukselle ja kiitti nykyisen nuorison dynaamisuutta.
Köyhät ovat toinen ryhmä, joka tarvitsee huomiota, ja siksi paavi vetosi myös heihin. Tondon slummialueella hän vieraili erään köyhän kymmenhenkisen perheen kodissa, ja siellä hän sanoi: ”Tunnen velvollisuudekseni julistaa tässä teidän edessänne, että kirkko rakastaa teitä, rakastaa teitä, jotka olette köyhiä.” Hän jatkoi myöntäen sanattomasti kirkon menneen laiminlyönnin: ”Ja niin minun täytyy sanoa myös, että kirkon täytyy osoittaa teille rakkautta, antaa teille apua ja auttaa teitä myös käytännöllisellä tavalla ja anteliaalla palveluksellaan.”
Paavi kohtasi näin todellisuuden, johon piispa Gaviola oli viitannut useita kuukausia aikaisemmin: ”Jos menetämme työväenluokan ja nuorison, niin kirkko hajoaa väistämättä.” Voisiko kuitenkin olla niin, että nuo ryhmät on jo menetetty, että ikään kuin tallin ovi on suljettu hevosten lähdettyä?
Paavin saapuessa Aasian piispojen kokous, jonka osanottajina oli piispoja viidestätoista Aasian maasta, oli käynnissä ja pohti paljon samoja asioita, kuten todistivat sen teemat ”Aasian kansojen kehitys” ja ”yliopisto-opiskelijoiden sielunhoito”.
Yliopisto-opiskelijoiden sielunhoidosta huolehtiva piispojen komitea pani merkille, että ”60 prosenttia Aasian väestöstä on alle 25-vuotiaita”. Se sanoi, että tämä seikka ”lisää kiireellisyyden sävyn Aasian opiskelijoiden kasvavaan aktivismiin”. Piispat päättivät myös, että katolinen kirkko on oleva ”köyhien kirkko”. Saako tuollainen päätös köyhiä kuitenkaan vakuuttuneiksi ja voittaako se heidät kirkon puolelle, joka on kauan samastettu rikkaisiin?
Onko se Kristuksen hyväksymä tapa?
Tarkkailijat eivät voineet olla huomaamatta painon panemista aineelliseen sosiaaliseen työhön pikemminkin kuin kansan hengellisiin tarpeisiin. Niinpä eräs kirjoittaja sanoi Daily Mirror -lehdessä 30.11.1970: ”Paavali on nykyaikainen. Sopusoinnussa lisääntyvästi agnostisen ellei suorastaan ateistisen maailman kanssa, joka pitää Jumalan nimen mainitsemista hullutuksena, Paavali VI viittasi puheissaan harvoin vanhanaikaisiin katolisiin lunastuksen, pyhityksen ja pelastuksen sananparsiin. Niiden sijasta hän lausui sanoja, joissa oli sosiologinen kaiku: veljeys, sopusointu, yhteistoiminta, dynaamisuus, sosiaalinen oikeus ja rauha.”
Kysymys on kuitenkin yhä, onko se Kristuksen hyväksymä tapa? Jeesus viittasi Jumalan taivaalliseen valtakuntaan keinona saada aikaan ihmiskunnan tarvitsemat uudistukset. Manilan kaupunginyliopiston (Pamantasan ng Lungsod ng Maynila) rehtori tri Benito F. Reyes, joka itse on katolilainen, sanoi kuitenkin hiljattain katolisesta kirkosta: ”Sen tavoitteena ei enää näytä olevan taivas; sen päämäärä näyttää nyt olevan pääasiassa maa. Sillä on suuret temppelit ja komeat alttarit; kuitenkin sillä on heikko usko ja hyvin vähän rakkautta.”
Eikö Raamattu kuitenkin osoita, että kristittyjen on tarpeellista huolehtia aineellisesti puutteenalaisista? Kyllä, mutta pane merkille, mitä Raamattu myös sanoo: ”Puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.” (Jaak. 1:27) Itsensä varjeleminen siten, ”ettei maailma saastuta”, on siis myös tärkeä kristillinen vaatimus. On kuitenkin ilmeistä, että katolinen kirkko on suuressa määrin osa tästä maailmasta.
Sitä paitsi tekivätkö varhaiskristityt leskien tarpeista huolehtimisesta tärkeimmän asian? Voit lukea Raamatusta, että vaikka Jeesus Kristus ja hänen apostolinsa eivät jättäneet lähimmäistensä aineellisia tarpeita huomioon ottamatta, niin he eivät samanaikaisesti siirtäneet pääasiallista korostusta Jumalan sanan opetuksesta pöytäpalvelukseen. Apostolit sanoivat, että heidän pitäisi pikemminkin antautua ”sanan palvelukseen”. Mikä oli tulos? ”Jumalan sana menestyi.” – Apt. 6:4, 7.
Onko paavin kannattama uskonto Kristuksen hyväksymä? Ei Filippiinien katolilaisten mielestä, kuten esimerkiksi tri Benito Reyes, jonka sanoja edellä lainasimme, huomautti surullisena: ”Tunnustamamme kristillisyys on rappeutunut muoto uskonnollisuudesta, joka on täysin erilainen kuin kristillisyyden jumalallisen perustajan opettama yksinkertainen, ystävällinen ja rakkaudellinen kristillisyys.” ”Se on väärää ja keinotekoista kristillisyyttä ilman Kristusta. Se ei voi pelastaa meitä, sillä se on kadottanut pelastusvoimansa. Se ei voi antaa meille Kristusta, sillä se on kadottanut hänet.” Haluatko sinä tuollaisen uskonnon?
Paavin vierailu saattoi tosiaan Filippiinien katolisen kirkon valokeilaan. Tuon Filippiinien katolilaisten itsetutkistelun johdosta on herätetty vakavia kysymyksiä, joita katolilaisten kaikkialla maailmassa on tarpeellista kysyä itseltään. Sillä jos katolisen kirkon käyttämä tapa ja sen tuottamat hedelmät eivät ole Kristuksen hyväksymiä, niin johdattaako se todella jäsenensä Jumalan luo? – Matt. 7:18–20.