Miksi he hylkäävät kirkot?

LÄHES 450 vuoden ajan siitä lähtien, kun Fernão de Magalhães pystytti ensimmäisen ristin ja kävi ensimmäisessä messussa Cebúsaarella, Filippiinejä on usein sanottu ”ainoaksi kristityksi maaksi kaukoidässä”. Eikä nähtävästi syyttä, sillä 83 prosenttia filippiiniläisistä on nykyään katolilaisia, ja 10 prosenttia muista väittää myös omaavansa kristinuskon.

Koska filippiiniläiset ovat hyvin uskonnollista kansaa, niin heitä kokoontuu sunnuntaisin ja juhlapäivinä miljoonittain kirkkoihin, mikä antaa vaikutelman tarmokkaasta ja kukoistavasta kristillisyydestä. Toisin kuin Englannissa, missä kirkossa käyntiä kutsutaan Time-lehdessä ”häviäväksi elintavaksi”, Filippiinien kirkot ovat hyvin usein tupaten täynnä.

Mutta tästä Filippiinien kirkkojen näennäisen terveestä tilasta huolimatta on olemassa merkkejä siitä, että kaikki ei ole hyvin. Monet hylkäävät kirkot ja etsivät jotakin sellaista, mikä tyydyttää paremmin heidän tarpeensa. Esimerkiksi juuri viime vuonna Tayabasissa Quezonissa eräs 68-vuotias naishenkilö, joka oli viettänyt suurimman osan elämästään katolisena maallikkojohtajana, lähti kirkosta toiseen uskontoon. Eräs Caloocanin kaupungissa asuva mies, joka oli toiminut kirkossa teini-ikäisestä kuoropojasta lähtien ja joka palveli katolisen aktion presidenttinä Aranetan yliopistossa, muutti niin ikään uskontoaan vuonna 1969. Muuan toinen innokas palvoja, jonka tapana oli kulkea polvillaan kirkon ovelta alttarille kahdesti viikossa ja joka yhteen aikaan johti luostarielämää nunnaluostarissa, jätti katolilaisuuden viime vuonna.

Miksi tuollaiset hurskaat ihmiset lähtevät pois kirkosta? Onko kirkko jollain lailla syypää siihen? Sen, että näin saattaa olla, ilmaisee se, mitä Maximo Soliven sanoi jokapäiväisellä palstallaan ”Sivumennen” lehdessä Manila Times 27.3.1970: ”Kristillisyydestä on ikävä kyllä tullut Filippiineillä yhtä mukava ja kodikas kuin vanha kenkä.” Hän lisäsi: ”Kun kristillinen kirkko on tullut lihavaksi ja itsetyytyväiseksi ja olennaiseksi osaksi vakiintunutta järjestelmää, se alkaa näivettyä ja menettää voimaansa.” Verraten tätä ja Kristuksen asennetta toisiinsa hän selitti: ”Jeesus tuli maan päälle aikaansaamaan vallankumouksen ihmisten sydämessä; hän oli miehekäs ja voimakas Kristus, ei naismainen ja saamaton askeetti. Hän ei pyytänyt seuraajiaan vain rukoilemaan vaan myös TOIMIMAAN.”

Samanlaisen valituksen esitti eräs protestanttinen johtaja, Filippiinien evankelioimisseuran sihteeri, samassa lehdessä kaksi päivää myöhemmin: ”Vaikka me sanomme uskovamme ylösnousemukseen ja muuhun apostolisen uskontunnustuksen sisällykseen, niin me emme ole eläneet sen mukaisesti, mitä uskomme. . . . Aikamme kristillinen kirkko on epäonnistunut ihmisille ja yhteiskunnalle suorittamassaan tehtävässä. Kuitenkin minä huomautan, että pulma Jeesuksen elämäntavan suhteen ei ole siinä, että sitä olisi kokeiltu ja että se olisi havaittu köykäiseksi; pikemminkin se on siinä, ettei sitä ole kokeiltu perusteellisella ja täydellisellä tavalla.”

Nämä selitykset kristikunnan kirkoista eivät ole liioiteltuja, mikä voidaan nähdä siitä, että tavallinen filippiiniläinen katolilainen tietää hyvin vähän Raamatusta. Vain harvoilla on se kodissaan. Eräs mies Santa Cruzissa Manilassa sanoo: ”Olen nyt 60-vuotias. Vanhempani ja isovanhempani olivat kaikki katolilaisia. Kuitenkin minä hylkäsin tässä iässä katolisen uskonnon, koska opin vain vähän lukuun ottamatta sitä, miten käytetään rukouskirjaa ja -nauhaa, joita käytettiin aina samalla tavalla ilman mitään muutoksia.”

Monet papit ja maallikkojohtajat ovat tietoisia katolisen maallikon hengellisestä laiminlyönnistä. ”Sillä niin pitkälle kuin voimme muistaa”, sanoo maallikkojohtaja Jeremias Montimayor, ”piispojen ja pappien oletettiin puhuvan ja maallikon kuuntelevan. Piispojen ja pappien oletettiin päättävän ja maallikkojen seuraavan.” (Kurs. hänen.) Tätä tilannetta yritettiin muuttaa aloittamalla vuonna 1964 cursillo, kolmipäiväinen katolisen opin kurssi maallikoille. Kahdensadan cursillo-liikkeen johtajan äskettäin Manilassa pitämän kokouksen jälkeen pappi Ben A. Carreon selitti: ”Joidenkin johtajien, joiden joukossa on piispoja ja pappeja, on myönnettävä useitten cursillon suorittaneiden taipumus laskea saavutuksiaan käännytysten lukumäärillä eikä jo vakuuttuneen kristityn uskon syventämisellä.” Onko sinun mielestäsi kirkkosi enemmän kiinnostunut jäsenten hankkimisesta kuin ”uskon syventämisestä”?

Vuoden 1970 ”Pääsiäis”-sanomassaan sanoi Manilan arkkihiippakunnan kardinaali Rufino Santos, että ”vaikka äitikirkko painottaa hengen ensisijaisuutta, niin se on siitä huolimatta pyrkinyt vaalimaan ihmisen maallista hyvinvointia ja kehitystä”. Voisiko kuitenkin olla niin, että kirkko pyrkiessään ”vaalimaan ihmisen maallista hyvinvointia” on luopunut ’ensisijaisesta’ vastuustaan rakentaa uskoa ja hengellisyyttä? Eräs entinen katolisen aktion johtaja, joka tarkastelee elinaikaansa katolilaisena, ajattelee niin. Hän sanoo: ”Katolinen uskoni oli täysin tyhjä hengellisyydestä. Me olimme mestareita viihdyttämään toisia huviretkillä, ohjelmilla ja kutsuilla. Entinen kirkkoni on enemmänkin maaseutukerho kuin uskonnollinen seura.” Huomaatko sinä saman pitävän paikkansa omasta kirkostasi?

Toiset vilpittömät katolilaiset ovat huolestuneita siksi, että heidän kirkkonsa on sekaantumassa liiaksi maallisiin pyrkimyksiin. Eräskin kirjoitti: ”Henkilökohtaisesti en usko pappien sekaantuvan suoranaisesti kansallisuuskysymyksiin, erikoisimmin nykyiseen ylioppilasten toimintaan.” Ajatteletko sinä, että Kristus, joka sanoi: ”Minun kuninkuuteni [valtakuntani, Um] ei ole tästä maailmasta”, sekaantuisi sellaisiin toimiin, jos hän olisi nyt maan päällä? – Joh. 18:36.

Eivät niinkään harvat filippiiniläiset ole avoimesti ihmeissään sen suhteen miksi maassa, jota pidetään 93-prosenttisesti kristittynä, rikollisuus ja väkivalta ovat lisääntymässä, miksi vankilat ovat yhtä täynnä kuin kirkot, miksi aineellisille arvoille pannaan enemmän painoa kuin hengellisille. Monet katolilaiset valittavat ulkokultaisuutta kirkossa, ja lukemattomat tuhannet eivät käy enää kirkossa pettymyksensä takia. Kuitenkin he pysyvät katolilaisina ”nimeltä” ilmeisesti ajatellen, että olisivat uskottomia Jumalaa, kirkkoa ja vanhempiaan kohtaan, jos liittyisivät johonkin toiseen uskontoon. Onko se totta? Onko väärin muuttaa uskontoaan?