Jumalan sana saa aikaan ”ihmeitä”
KERTONUT THÉRÈSE HÉON
Eräänä päivänä vuonna 1965 menin erääseen liikkeeseen tarjoamaan sen myyjille Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Kun käännyin lähteäkseni pois, kuulin laukauksen. Luoti iski lattiaan jalkojeni juuressa. ”Näin käsitellään Jehovan todistajia”, yksi myyjistä nälväisi.
TUO tapaus säikäytti minua – mutta ei niin paljon, että olisin luopunut kokoaikaisesta sananpalveluksesta. Oppimani Raamatun totuudet olivat liian arvokkaita, jotta olisin antanut minkään saada minut hylkäämään palvelustani. Annahan kun kerron, miksi sanon siten.
Kun olin syntynyt heinäkuussa 1918, vanhempani asettuivat Cap-de-la-Madeleineen, Québecissä Kanadassa sijaitsevaan pikkukylään, joka tunnetaan ”Ihmeiden paikkana”. Tänne virtasi ihmisiä osoittamaan kunnioitusta Neitsyt Marialle tämän pyhäkössä. Vaikkei ihmeitä, joita Marian väitetään tehneen, voida todistaa aidoiksi, Jumalan sanan voidaan sanoa saaneen aikaan ihmeitä lukuisten ihmisten elämässä, samalla kun kylä on kasvanut yli 30 000 asukkaan kaupungiksi.
Ollessani parissakymmenissä isäni huomasi, että olin kiinnostunut uskonnosta, joten hän antoi minulle Raamattunsa. Kun aloin lukea sitä, koin järkytyksen nähdessäni, että 2. Mooseksen kirjan 20. luvussa tuomitaan kuvien palvonta selvin sanoin. Luottamukseni katolisen kirkon opetuksiin luhistui hetkessä, ja lakkasin käymästä messussa. En halunnut palvoa patsaita. Voin yhä kuulla isäni kysyvän: ”Etkö aio mennä kirkkoon, Thérèse?” ”En”, vastasin, ”luen Raamattua.”
Raamatun lukeminen kuului elämääni senkin jälkeen, kun avioiduin syyskuussa 1938. Koska mieheni Rosaire kävi työssä usein iltaisin, otin tavakseni lukea Raamattua silloin, kun hän oli työssä. Päättelin pian, että Jumalalla täytyy olla kansa, ja aloin etsiä sitä.
Etsin Jumalan kansaa
Sen vuoksi, mitä olin pienenä oppinut kirkossa, minua hirvitti mennä nukkumaan, koska pelkäsin herääväni helvetissä. Hälventääkseni tuollaisen pelon hoin itselleni, että rakkauden Jumala ei sallisi mitään niin kauheaa. Jatkoin luottavaisena Raamatun lukemista ja totuuden etsimistä. Olin kuin se etiopialainen eunukki, joka luki muttei ymmärtänyt (Apostolien teot 8:26–39).
Veljeni André ja hänen vaimonsa, jotka asuivat kerrosta alempana, alkoivat tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa vuoden 1957 paikkeilla. Pyysin kälyäni varoittamaan minua koputtamalla kattoon, kun todistajat tulisivat saarnaamaan taloomme. Siten tietäisin olla avaamatta ovea heille. Kerran hän ei huomannutkaan antaa varoitusta.
Avasin tuona päivänä oven ja tapasin Kay Mundayn, tienraivaajan, jota nimitystä Jehovan todistajien kokoaikaisista sananpalvelijoista käytetään. Hän puhui minulle Jumalan nimestä ja kertoi, että Jumalalla on persoonanimi Jehova. Hänen lähdettyään tarkistin Raamatustani, että se mitä hän sanoi, perustui todella Raamattuun. Tutkimukseni tekivät minusta ikionnellisen. (2. Mooseksen kirja 6:3, Douay-käännös, alaviite; Matteus 6:9, 10; Johannes 17:6.)
Kun Kay tuli uudelleen, keskustelimme katolisen kirkon kolminaisuusopista, jonka mukaan Jumala on kolme persoonaa yhdessä Jumalassa. Myöhemmin tutkin huolellisesti omaa Raamattuani saadakseni varmuuden siitä, ettei siinä opeteta kolminaisuutta (Apostolien teot 17:11). Tutkimiseni vahvisti sen, ettei Jeesus ole yhtä suuri kuin Jumala. Hänet on luotu. Hänellä on alku, kun taas Jehovalla ei ole. (Psalmit 90:1, 2; Johannes 14:28; Kolossalaisille 1:15–17; Ilmestys 3:14.) Tyytyväisenä siihen, mitä sain selville, jatkoin ilomielin raamatullisia keskusteluja.
Eräänä päivänä vuonna 1958, marraskuisen lumipyryn tuiskutessa ulkona, Kay pyysi minua kierroskonventtiin, joka pidettiin samana iltana vuokrasalissa. Otin kutsun vastaan ja nautin ohjelmasta. Jälkeenpäin kysyin todistajalta, joka oli tullut keskustelemaan kanssani: ”Täytyykö tosi kristityn saarnata talosta taloon?”
”Kyllä”, hän sanoi, ”hyvä uutinen täytyy julistaa, ja Raamattu osoittaa, että käyminen ihmisten luona heidän kodeissaan on tärkeä saarnaamistapa.” (Apostolien teot 20:20.)
Hänen vastauksensa ilahdutti minua suuresti! Se sai minut vakuuttuneeksi siitä, että olin löytänyt Jumalan kansan. Jos hän ei olisi sanonut sen olevan välttämätöntä, olisin epäillyt, olinko löytänyt totuuden, sillä tiesin, mitä Raamattu sanoi saarnaamisesta talosta taloon. Siitä hetkestä lähtien hengellinen edistymiseni oli nopeaa.
Tuon kierroskonventin jälkeen aloin käydä Jehovan todistajien kokouksissa, joita pidettiin naapurikaupungissa Trois-Rivièresissa. Cap-de-la-Madeleinessa ei tuolloin asunut muita todistajia kuin Kay ja hänen toverinsa Florence Bowman. Kerran sanoin heille: ”Huomenna lähden teidän kanssanne saarnaamaan.” He olivat iloisia saadessaan minut seurakseen.
Saarnaan kotikaupungissani
Luulin, että kaikki ottaisivat Raamatun sanoman vastaan, mutta hyvin pian totesin asian olevan toisin. Kun Kay ja Florence saivat aluemääräyksen toisaalle, kaupungissa ei ollut minun lisäkseni ketään muuta, joka olisi saarnannut Raamatun totuuksia talosta taloon. Jatkoin saarnaamista yksin lannistumatta pari vuotta, ja kävin sitten kasteella 8. kesäkuuta 1963. Samana päivänä ilmoittauduin palvelukseen, jota siihen aikaan sanottiin lomatienraivaukseksi.
Jatkoin lomatienraivausta vuoden. Sitten Delvina Saint-Laurent lupasi, että hän tulisi Cap-de-la-Madeleineen kerran viikossa saarnaamaan kanssani, jos ryhtyisin vakituiseksi tienraivaajaksi. Täytin siksi tienraivausanomuksen. Surullista kyllä vain kaksi viikkoa ennen kuin minun oli määrä aloittaa kokoaikainen sananpalvelus, Delvina kuoli. Mitä tekisin? Olin jättänyt anomuksen enkä halunnut peruuttaa sitä. Niinpä lokakuussa 1964 aloitin urani kokoaikaisena sananpalvelijana. Seuraavat neljä vuotta kuljin talosta taloon yksin.
Cap-de-la-Madeleinen hartaat katolilaiset olivat usein vihaisia. Jotkut yrittivät estää minua saarnaamasta ja kutsuivat paikalle poliisin. Yhtenä päivänä muuan myyjä yritti pelotella minua ampumalla jalkoihini, kuten alussa kerroin. Sekös nosti kaupungissa melkoisen hälinän. Paikallinen televisioasema kutsui tapahtunutta ristiretkeksi Jehovan todistajia vastaan. Koko tapaus koitui suotuisaksi todistukseksi. Ohimennen sanoen minua ampuneen myyjän sukulaisesta tuli Jehovan todistaja kymmenen vuotta myöhemmin.
Jumalan sana saa aikaan ”ihmeitä”
Vuosien vieriessä olen nähnyt, kuinka Raamatun totuuksia vastaan rakennettu muuri on pikkuhiljaa murtunut Cap-de-la-Madeleinessa. Vuoden 1968 tietämissä tänne muutti lisää todistajia, ja paikallinen väki alkoi osoittaa vastakaikua Raamatun totuuksille. Raamatuntutkistelujen määrä kasvoi suorastaan räjähdysmäisesti 1970-luvun alkuvuosina. Tilanne tuli sellaiseksi, että minun täytyi pyytää toisia todistajia hoitamaan useita tutkisteluja, joita olin itse siihen asti johtanut, jotta olisin voinut edelleen osallistua jonkin verran talosta-taloon-palvelukseen.
Eräänä päivänä muuan nuori nainen otti minulta Raamatun tutkimisen apuvälineen Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Hänen poikaystävänään oli tuohon aikaan nuori mies nimeltä André, tappelupukarin näköinen rikollinen, joka liittyi keskusteluun. André kiinnostui kuulemastaan, ja raamatuntutkistelu aloitettiin. Pian sen jälkeen hän alkoi puhua ystävilleen oppimistaan asioista.
Yhteen aikaan tutkin Raamattua neljän gangsterin kanssa, joista yksi puhui vähän mutta kuunteli paljon. Hänen nimensä oli Pierre. Eräänä yönä kello kahden nurkilla mieheni ja minä kuulimme ovelta koputusta. Kuvittele, mikä näky: siellä seisoi neljä gangsteria, jotka halusivat tehdä minulle kysymyksiä! Onneksi Rosaire ei koskaan valittanut tuollaisista hankalaan aikaan tapahtuvista vierailuista.
Aluksi kaikki neljä miestä tulivat kokouksiin. Vain André ja Pierre kuitenkin jatkoivat kokouksissa käymistä. He saattoivat elämänsä sopusointuun Jumalan normien kanssa, ja heidät kastettiin. Tähän mennessä molemmat miehet ovat palvelleet Jehovaa uskollisesti yli 20 vuotta. Siihen aikaan kun he alkoivat tutkia, heidät tunnettiin rikollisista puuhistaan ja poliisi piti heitä silmällä. Joskus poliisi tuli etsimään heitä raamatuntutkistelumme jälkeen tai seurakunnankokouksen aikana. Olen iloinen, että saarnasin ”kaikenlaisille ihmisille”, ja pääsin siten näkemään omin silmin, miten Jumalan sana saa aikaan muutoksia, jotka todella näyttävät ihmeiltä (1. Timoteukselle 2:4).
Jos minulle olisi palvelusta aloittaessani kerrottu, että Cap-de-la-Madeleinessa olisi joskus valtakunnansali, joka olisi täynnä Jehovan kansaan kuuluvia, en olisi uskonut sitä. Riemukseni naapurikaupungin Trois-Rivièresin pieni seurakunta on kasvanut niin paljon, että siitä on muodostettu kuusi kukoistavaa seurakuntaa, jotka kokoontuvat kolmessa valtakunnansalissa – yksi niistä on Cap-de-la-Madeleinessa.
Minulla itselläni on ollut ilo auttaa noin 30:tä ihmistä vihkiytymiseen ja kasteeseen saakka. Olen nyt 78-vuotias, ja voin totisesti sanoa olevani onnellinen, että vihin elämäni Jehovalle. On kuitenkin pakko myöntää, että toisinaan olen ollut mieli maassa. Päästäkseni sellaisista kausista yli olen aina avannut Raamattuni ja lukenut siitä joitakin katkelmia, jotka ovat virkistäneet minua kovasti. Ei tulisi edes mieleeni antaa yhdenkään päivän kulua siten, etten lukisi Jumalan sanaa. Erityisen rohkaiseva on Johanneksen 15:7, jossa sanotaan: ”Jos pysytte minun yhteydessäni ja minun sanani pysyvät teissä, niin pyytäkää mitä hyvänsä tahdotte, ja se tapahtuu teille.”
Toivon näkeväni Rosairen uudessa maailmassa, joka on aivan käsillä (2. Pietarin kirje 3:13; Ilmestys 21:3, 4). Juuri ennen kuolemaansa vuonna 1975 hän oli edistymässä hyvää vauhtia kohti kastetta. Minä puolestani olen päättänyt jatkaa hellittämättä kokoaikaista palvelusta ja iloita edelleen Jehovan työssä.