Olen palvellut Jehovan rakkaudellisen käden alla
KERTONUT LAMBROS ZOUMBOS
Edessäni oli ratkaisevan tärkeä päätös: joko hyväksyn rikkaan setäni pyynnön ja alan hoitaa hänen mittavaa kiinteää omaisuuttaan, mikä ratkaisisi perheeni taloudelliset ongelmat, tai ryhdyn Jehova Jumalan kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Jospa kuitenkin ensin kerron, mitkä seikat vaikuttivat lopulliseen ratkaisuuni.
OLEN syntynyt Volosin kaupungissa Kreikassa vuonna 1919. Isäni myi miesten vaatteita, ja menestyimme aineellisesti hyvin. Mutta 1920-luvun lopun lamakausi ajoi isäni konkurssiin, ja hän menetti liikkeensä. Tulin surulliseksi aina kun näin epätoivoisen ilmeen isäni kasvoilla.
Jonkin aikaa perheeni eli suoranaisessa köyhyydessä. Otin joka päivä tunnin vapaata koulusta jonottaakseni ruoka-annoksia. Köyhyydestämme huolimatta vietimme rauhallista perhe-elämää. Uneksin tulevani lääkäriksi, mutta teini-iässä minun täytyi lopettaa koulunkäynti ja alkaa käydä töissä auttaakseni perheeni elättämisessä.
Sitten toisen maailmansodan aikana saksalaiset ja italialaiset miehittivät Kreikan, ja maahan tuli paha nälänhätä. Näin usein ystävien ja tuttavien kuolevan nälkään kaduilla – hirveä näky, jota en unohda koskaan! Kerran perheemme oli 40 päivää ilman leipää, kreikkalaisten pääasiallista ruokaa. Jotta olisimme pysyneet hengissä, menin isoveljeni kanssa lähikyliin hankkimaan perunoita ystäviltä ja sukulaisilta.
Sairaus koituu siunaukseksi
Alkuvuodesta 1944 sairastuin vakavasti eräänlaiseen keuhkopussintulehdukseen. Kolme kuukautta kestäneen sairaalassaoloni aikana eräs sukulaiseni toi minulle kaksi kirjasta ja sanoi: ”Lue nämä. Pidät niistä varmasti.” Ne olivat Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran kirjasia, nimeltään Kuka on Jumala? ja Turva. Luettuani ne kerroin niissä olleista asioista muille potilaille.
Päästyäni sairaalasta aloin toimia Jehovan todistajien Volosin seurakunnan yhteydessä. Kuukauteen en kuitenkaan voinut lähteä kotoa minnekään, koska olin avohoidossa, ja kuudesta kahdeksaan tuntia päivässä luin Vartiotorni-lehden aiempia numeroita sekä muita Vartiotorni-seuran julkaisuja. Sen vuoksi hengellinen edistymiseni oli suhteellisen nopeaa.
Täpäriä pelastumisia
Eräänä päivänä vuoden 1944 keskivaiheilla istuskelin puistonpenkillä Volosissa. Äkkiä eräs puolisotilaallinen ryhmä, joka tuki Saksan miehitysarmeijaa, piiritti paikan ja pidätti kaikki siellä olleet ihmiset. Meitä oli reilut parikymmentä, ja meidät vietiin pitkin katuja Gestapon päämajaan, joka sijaitsi eräässä tupakkavarastossa.
Muutaman minuutin kuluttua kuulin jonkun huutavan minun nimeni ja sen henkilön nimen, jonka kanssa olin keskustellut puistossa. Eräs kreikkalainen upseeri kutsui meidät luokseen ja sanoi, että kun muuan sukulaiseni oli nähnyt sotilaiden vievän meidät, tämä oli kertonut hänelle, että me olimme Jehovan todistajia. Kreikkalainen upseeri antoi meille sitten luvan lähteä kotiin, ja hän antoi meille virkakorttinsa siltä varalta, että meidät pidätettäisiin uudelleen.
Seuraavana päivänä saimme tietää, että saksalaiset olivat teloittaneet useimmat pidätetyistä kostoksi siitä, että Kreikan vastarintaliikkeen taistelijat olivat tappaneet kaksi saksalaissotilasta. Sen lisäksi että olin mahdollisesti pelastunut kuolemasta, tuo tapaus opetti minulle, kuinka arvokas kristillinen puolueettomuus on.
Syksyllä 1944 kävin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteella. Seuraavana kesänä todistajat järjestivät niin, että muutin Sklithronin seurakuntaan, joka sijaitsee ylhäällä vuoristossa, missä terveyteni voisi jälleen palautua täysin ennalleen. Kreikassa riehui noihin aikoihin saksalaismiehityksen päättymistä seurannut sisällissota. Se kylä, jossa asuin, sattui olemaan jonkinlainen partisaanijoukkojen tukikohta. Paikallinen pappi ja eräs toinen häijy mies syyttivät minua vakoilusta hallituksen joukkojen laskuun ja veivät minut kuulusteltavaksi partisaanien itse perustamaan sotaoikeuteen.
Seudun partisaanijoukkojen johtaja oli läsnä tuossa pilaoikeudessa. Selitettyäni, miksi asuin kylässä, ja osoitettuani, että kristittynä olin täysin puolueeton sisällissodassa, partisaanijohtaja sanoi muille: ”Se joka koskee tähän kaveriin, joutuu tekemisiin minun kanssani!”
Kun myöhemmin palasin kotikaupunkiini Volosiin, uskoni oli jopa vahvempi kuin terveyteni.
Hengellistä edistymistä
Pian tämän jälkeen minut nimitettiin paikallisen seurakunnan tilienpalvelijaksi. Huolimatta sisällissodan aiheuttamista vaikeuksista – muun muassa lukuisista pidätyksistä, jotka johtuivat siitä, että papiston yllytyksestä meitä syytettiin käännyttämisestä – osallistuminen kristilliseen sananpalvelukseen toi minulle ja muille seurakuntaamme kuuluville suurta iloa.
Sitten alkuvuodesta 1947 meillä vieraili Jehovan todistajien matkavalvoja. Tämä oli ensimmäinen sellainen vierailu toisen maailmansodan jälkeen. Tuohon aikaan kukoistava Volosin seurakuntamme jaettiin kahtia ja minut nimitettiin toisen seurakunnan esivalvojaksi. Puolisotilaalliset ja nationalistiset järjestöt herättivät tuolloin pelkoa ihmisten keskuudessa. Papisto käytti tilannetta hyväkseen. He taivuttivat viranomaiset Jehovan todistajia vastaan levittämällä sellaista valheellista huhua, että olimme kommunisteja tai vasemmistoryhmien tukijoita.
Pidätyksiä ja vangitsemisia
Vuoden 1947 aikana minut vangittiin kymmenkunta kertaa ja jouduin kolmesti oikeuteen. Joka kerta minut julistettiin syyttömäksi. Keväällä 1948 sain neljä kuukautta vankeutta käännyttämisen vuoksi. Vietin sen ajan Volosin vankilassa. Samaan aikaan Valtakunnan julistajien määrä seurakunnassamme kaksinkertaistui ja veljien sydän oli tulvillaan iloa ja onnea.
Lokakuussa 1948, kun olimme pitämässä kokousta kuuden muun seurakuntaamme johtavan veljen kanssa, viisi poliisia ryntäsi taloon ja pidätti meidät aseella uhaten. He veivät meidät poliisiasemalle selittämättä, miksi meidät oli pidätetty, ja siellä meitä hakattiin. Minun kasvojani mukiloi eräs poliisi, joka oli entinen nyrkkeilijä. Sitten meidät heitettiin selliin.
Vastaava konstaapeli kutsui minut myöhemmin toimistoonsa. Kun avasin oven, hän heitti minua kohti mustepullon, joka meni ohi ja särkyi seinään. Hän yritti sillä pelotella minua. Sitten hän ojensi minulle paperin ja kynän ja käski: ”Kirjoita kaikkien Volosissa olevien Jehovan todistajien nimet ja tuo lista minulle aamulla. Jos et kirjoita, tiedät mikä sinua odottaa!”
En vastannut mitään, mutta palattuani selliin rukoilin muiden veljien kanssa Jehovaa. Kirjoitin paperille vain oman nimeni ja jäin odottamaan kutsua. Mutta konstaapelista ei kuulunut enää mitään. Yöllä oli saapunut vihollisjoukkoja, ja hän oli johtanut miehensä niitä vastaan. Seuranneessa kahakassa hän oli haavoittunut pahasti, ja hänen toinen jalkansa täytyi amputoida. Aikanaan juttumme tuli oikeuteen, ja meitä syytettiin laittoman kokouksen pitämisestä. Meidät kaikki seitsemän tuomittiin viideksi vuodeksi vankilaan.
Koska kieltäydyin osallistumasta sunnuntain messuun vankilassa, minut lähetettiin eristysselliin. Kolmantena päivänä pyysin saada puhua vankilan johtajan kanssa. ”Kaikella kunnioituksella”, sanoin hänelle, ”tuntuu järjettömältä rangaista jotakuta sellaista, joka on valmis viettämään viisi vuotta vankilassa uskonsa vuoksi.” Hän pohti sitä vakavasti ja sanoi lopulta: ”Huomisesta lähtien työskentelet täällä lähimpänä apulaisenani toimistossani.”
Ajan mittaan sain työtä vankilan lääkärin apulaisena. Sen ansiosta opin paljon terveydenhoitoon liittyviä asioita, mikä on osoittautunut erittäin hyödylliseksi myöhempinä vuosina. Vankilassa sain usein tilaisuuksia saarnata, ja kolmesta niistä, joille saarnasin, tuli Jehovan todistajia.
Oltuani miltei neljä vuotta vankilassa pääsin vihdoin ehdonalaiseen vapauteen vuonna 1952. Myöhemmin minun täytyi mennä tuomioistuimen eteen Korinttiin puolueettomuuskysymyksen takia (Jesaja 2:4). Siellä minua pidettiin hetken aikaa sotilasvankilassa, ja pahoinpitely alkoi jälleen. Jotkut upseerit osoittivat melkoista kekseliäisyyttä uhkailuissaan sanoen: ”Kiskon sinun sydämesi palasina irti tikarilla” tai: ”Älä laske sen varaan, että saisit nopean kuoleman vain kuudella luodilla”.
Toisenlainen koetus
Pian olin kuitenkin taas kotona, palvelin jälleen Volosin seurakunnassa ja kävin osa-aikatyössä. Eräänä päivänä sain Vartiotorni-seuran haaratoimistosta Ateenasta kirjeen, jossa minut kutsuttiin sinne kahdeksi viikoksi saamaan valmennusta, minkä jälkeen alkaisin vierailla Jehovan todistajien seurakunnissa kierrosvalvojana. Samaan aikaan setäni, jolla ei ollut lapsia ja jolla oli huomattava määrä kiinteää omaisuutta, pyysi minua hoitamaan omaisuuttaan. Perheeni eli edelleen köyhyydessä, ja tämä työ olisi ratkaissut heidän taloudelliset ongelmansa.
Menin setäni luokse kiittääkseni häntä hänen tarjouksestaan, mutta ilmoitin hänelle, että olin päättänyt ottaa vastaan erikoistehtävän kristillisessä sananpalveluksessa. Sanottuani sen hän nousi, katsoi minuun totisena ja poistui äkkiä huoneesta. Hän palasi mukanaan huomattava rahalahja, jonka avulla perheeni eläisi muutaman kuukauden. Hän sanoi: ”Ota tämä ja tee sillä, mitä haluat.” En vieläkään kykene kuvailemaan, miltä minusta tuona hetkenä tuntui. Oli aivan kuin olisin kuullut Jehovan äänen sanovan minulle: ”Teit oikean ratkaisun. Minä olen kanssasi.”
Lähdin Ateenaan joulukuussa 1953, ja perheeni antoi sille hyväksymyksensä. Vaikka vain äidistäni tuli Jehovan todistaja, muut perheemme jäsenet eivät vastustaneet kristillistä toimintaani. Kun saavuin Ateenassa sijaitsevaan haaratoimistoon, minua odotti uusi yllätys. Sisareltani oli tullut sähke, jossa kerrottiin, että isän kaksivuotinen taistelu eläkkeen saamiseksi oli tuona päivänä päättynyt voittoon. Mitä muuta olisin voinut pyytää? Minusta tuntui kuin minulla olisi ollut siivet ja olisin ollut valmis lentämään korkealle Jehovan palveluksessa!
Olemme varuillamme
Ensimmäisinä vuosinani kierrostyössä minun täytyi olla hyvin varovainen, koska uskonnolliset ja poliittiset vallanpitäjät vainosivat Jehovan todistajia katkerasti. Jotta olisin päässyt kristittyjen veljiemme luokse, kävelin tuntikausia pimeyden suojissa, varsinkin käydessäni pienissä kaupungeissa ja kylissä. Uhmaten vaaraa joutua pidätetyksi veljet kokoontuivat johonkin taloon odottamaan kärsivällisesti saapumistani. Nuo vierailut antoivat meille kaikille suurenmoista keskinäistä rohkaisua! (Roomalaisille 1:11, 12.)
Välttääkseni paljastumasta käytin toisinaan valepukua. Kerran pukeuduin paimeneksi päästäkseni tiesulun läpi tapaamaan yhteenkokoontuneita veljiä, jotka kaipasivat kipeästi hengellistä paimennusta. Erään toisen kerran, vuonna 1955, teeskentelimme erään toisen todistajan kanssa olevamme valkosipulinmyyjiä, jotta emme olisi herättäneet poliisin epäilyksiä. Meidän oli määrä ottaa yhteyttä muutamiin Argos Orestikonin pikkukaupungissa asuviin kristittyihin veljiin, jotka olivat tulleet toimettomiksi.
Asetimme myyntiartikkelimme esille kaupungin torilla. Muuan nuori poliisi, joka partioi alueella, tuli kuitenkin epäluuloiseksi, ja joka kerran, kun hän ohitti meidät, hän tuijotti meitä tutkivasti. Lopulta hän sanoi minulle: ”Sinä et näytä valkosipulinmyyjältä.” Samalla hetkellä kolme nuorta naista tuli paikalle kiinnostuneina ostamaan vähän valkosipulia. Osoitin tuotteitani ja huudahdin: ”Tämä nuori poliisimies syö tällaista valkosipulia, ja katsokaa, kuinka vahva ja komea hän on!” Naiset katsoivat poliisia ja nauroivat. Poliisikin hymyili ja poistui sitten paikalta.
Hänen lähdettyään käytin tilaisuutta hyväkseni mennäkseni liikkeeseen, jossa hengelliset veljemme tekivät räätälintöitä. Pyysin yhtä heistä ompelemaan napin, jonka olin repäissyt takistani. Sillä välin kun hän ompeli sitä, kumarruin häntä kohti ja kuiskasin: ”Olen tullut haaratoimistosta tapaamaan teitä.” Aluksi veljet pelkäsivät, sillä he eivät olleet vuosikausiin olleet yhteydessä toisiin todistajiin. Kannustin heitä parhaani mukaan ja sovin tapaavani heidät myöhemmin kaupungin hautausmaalla voidakseni puhua heidän kanssaan lisää. Onneksi vierailu oli rohkaiseva, ja he alkoivat jälleen suorittaa kristillistä palvelusta innokkaasti.
Saan uskollisen toverin
Vuonna 1956, kolme vuotta siitä kun olin aloittanut matkatyön, tapasin Nikin, nuoren kristityn naisen, joka rakasti saarnaamistyötä suuresti ja halusi käyttää elämänsä kokoaikaiseen palvelukseen. Rakastuimme, ja kesäkuussa 1957 menimme naimisiin. Mietin, pystyisikö Niki vaativaan matkatyöhön noissa vihamielisissä oloissa, joissa Jehovan todistajat tuolloin elivät Kreikassa. Jehovan avulla hän pystyi, ja hänestä tuli ensimmäinen nainen, joka kulki miehensä mukana kierrostyössä Kreikassa.
Jatkoimme matkatyötä yhdessä kymmenen vuotta ja palvelimme useimpia Kreikan seurakuntia. Monesti käytimme valepukua ja kävelimme matkalaukku kädessä yön suojissa tunti toisensa perään päästäksemme johonkin seurakuntaan. Huolimatta ankarasta vastustuksesta, jota usein kohtasimme, meistä oli jännittävää saada seurata hyvin läheltä todistajien määrän tavatonta kasvua.
Betel-palvelus
Tammikuussa 1967 Nikiä ja minua pyydettiin palvelemaan Beteliin, jolla nimellä Jehovan todistajien haaratoimistoa kutsutaan. Kutsu tuli meille molemmille yllätyksenä, mutta otimme sen vastaan luottaen siihen, että Jehova ohjaa tapahtumia. Ajan mittaan opimme ymmärtämään, miten suuri etuoikeus on palvella tässä teokraattisen toiminnan keskuksessa.
Kolme kuukautta sen jälkeen kun olimme tulleet Beteliin, sotilasjuntta kaappasi vallan, ja Jehovan todistajien täytyi jatkaa työtään näkymättömämmin. Aloimme kokoontua pienissä ryhmissä, pitää konventtimme metsissä, saarnata hienovaraisesti sekä painaa ja levittää raamatullista kirjallisuutta salaa. Ei ollut vaikeaa mukautua näihin olosuhteisiin, sillä ryhdyimme vain suorittamaan työtämme samoin menetelmin, joita olimme käyttäneet menneinä vuosina. Rajoituksista huolimatta todistajien määrä kasvoi vuosina 1967–74 alle 11 000:sta yli 17 000:een.
Palveltuamme lähes 30 vuotta Betelissä Niki ja minä nautimme edelleen hengellisistä siunauksistamme huolimatta terveyden ja iän asettamista rajoituksista. Yli kymmenen vuoden ajan asuimme haaratoimiston tiloissa, jotka sijaitsivat Kartalikadulla Ateenassa. Vuonna 1979 vihittiin uusi haaratoimisto Marousissa, joka on Ateenan esikaupunkeja. Mutta vuodesta 1991 lähtien meillä on ollut laajat uudet haaratoimistotilat Ateenasta pohjoiseen sijaitsevassa Eleonassa. Täällä palvelen Betelin sairasosastolla, missä vankilan lääkärin apulaisena saamani valmennus on osoittautunut hyvin hyödylliseksi.
Näinä runsaasti yli 40 vuotena, jotka olen ollut kokoaikaisessa palveluksessa, olen tullut Jeremian tavoin tajuamaan, kuinka totta tämä Jehovan lupaus on: ”He tulevat varmasti taistelemaan sinua vastaan, mutta eivät voita sinua, sillä ’minä olen sinun kanssasi’, lausuu Jehova, ’vapauttaakseni sinut’.” (Jeremia 1:19.) Jehova on tosiaan ojentanut Nikille ja minulle maljan, joka on ollut tulvillaan siunauksia. Iloitsemme jatkuvasti hänen runsaasta, rakkaudellisesta huolenpidostaan ja ansaitsemattomasta hyvyydestään.
Kannustan Jehovan järjestössä olevia nuoria tavoittelemaan kokoaikaista palvelusta. Siten he voivat noudattaa Jehovan kehotusta koetella, pitääkö hän lupauksensa ’avata taivaiden sulkuportit ja todella vuodattaa siunauksen, kunnes puutetta ei enää ole’ (Malakia 3:10). Omasta kokemuksestani voin vakuuttaa teille, nuoret, että Jehova todella siunaa kaikkia teitä, jotka siten luotatte täysin häneen.
[Kuva s. 26]
Lambros Zoumbos ja hänen vaimonsa Niki