”Valtakunnan julistajat” kulkevat pitkin monia vesiä Guyanassa

GUYANA.a Tämä intiaanikielinen sana merkitsee ’vesien maata’. Se kuvaa erittäin sopivasti sitä, millaista aluetta tämä Etelä-Amerikan ainoa englanninkielinen maa on. Maassa kulkee ristiin rastiin jokia sivuhaaroineen, jotka kiemurtelevat Guayanan ylängöltä halki trooppisten sademetsien Atlantin valtamereen. Nämä vesiväylät ovat elintärkeitä monille kylille ja maatiloille, joita on siellä täällä jokien varsilla.

Guyanan Jehovan todistajat ymmärtävät, että Jeesuksen ennustuksen mukaan ”tämä valtakunnan hyvä uutinen [tultaisiin] saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansoille” ja siksi myös näiden jokien varsilla asuville ihmisille saarnattaisiin hyvää uutista (Matteus 24:14). Niinpä todistajaryhmät, joihin kuuluvista monet ovat tienraivaajia, ovat kulkeneet niin suurilla kuin pienilläkin veneillä pitkin Guyanan vesiä viemässä hyvää uutista noille ihmisille.

Tämän työn helpottamiseksi on Guyanassa toimiva Vartiotorni-seura käyttänyt tähän mennessä viittä puuvenettä, joita kutsutaan järjestyksessä ”Valtakunnan julistaja I:stä” ”Valtakunnan julistaja V:een”. Nämä seitsemän metriä pitkät, puiset avoveneet, joiden pohja on v:n mallinen ja joita kutsutaan nimellä balahoo, ovat erään todistajaperheen rakentamia, ja se myös huolehtii niistä. Kaksi ensimmäistä venettä, joista paikalliset todistajat käyttävät lempinimeä ”Julistajat”, on vuosikymmenten palveluksen jälkeen siirretty eläkkeelle. Veneet ”III”, ”IV” ja ”V” ovat edelleen käytössä Pomeroon-, Mahaica- ja Demerarajoella.

Demerarajoella

Englannissa ja joissakin muissa Euroopan osissa sana ”demerara” saattaa tuoda mieleen kullanruskean kidesokerin, joka on peräisin nimenomaan tämän samean ja lietteisen joen varsilla olevilta viljelmiltä. Rannikolta tuleva tie päättyy joen länsirannalla samaan paikkaan kuin sokeriruokoviljelmät. Mennessään siitä eteenpäin todistajat ovat riippuvaisia ”Valtakunnan julistaja” -aluksista, kun he vievät Jehovan valtakunnan miellyttävää sanomaa joenvarren asukkaille: hinduille, muslimeille ja nimikristityille.

Demerarajoelle suuntautuvat saarnaamisrynnistykset voivat kestää joko yhden päivän tai useita viikkoja. Näitä rynnistyksiä tehtäessä noustaan maihin paikassa toisensa jälkeen ja ollaan palveluksessa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Silloin kun matka kestää yli yön, tienraivaajat eivät ainoastaan laita ruokaa ja syö veneessä vaan myös nukkuvat siinä. Illan pimetessä ”Julistaja” sidotaan mangrovepuuhun tai kiinnitetään laituriin, mikäli alueella on sellainen. Kaksi kahden ja puolen metrin mittaista seivästä pystytetään veneen keulaan ja perään. Näiden seipäiden päiden väliin vedetään tiukkaan köysi, jonka varaan levitetään iso suojapeite katoksi. Laudat palvelevat vuoteena ja huopa ja lakana patjana. Uni tulee kaikesta huolimatta helposti pitkän päivän jälkeen.

”Peseydyttekö te tuossa sameassa vedessä?” tienraivaajilta kysytään.

”Emme, jos vain voimme välttää sitä!” he vastaavat. ”Aina kun kohdallemme sattuu raikas puro, täytämme vesisäiliömme, jotta meillä olisi vettä juomista, ruoanlaittoa ja peseytymistä varten.”

Heidän kestävyytensä palkitaan monilla hienoilla kokemuksilla. Kerran eräs mies tuli maihinnousupaikkaamme, seisoi jalat harallaan, kädet puuskassa ja katseli meitä hyvin kiinnostuneena. ”’Valtakunnan julistaja V’!” hän luki ääneen veneen nimen sen keulasta. ”Teidän täytyy olla Jehovan todistajia. Vain te käytätte sanaa ’valtakunta’ tällä tavalla. Teillä on valtakunnansalinne ja nyt ’Valtakunnan julistaja’.”

Gileadista Pomerooniin

Pomeroonjoen varrella tehtävä työ on hieman omalaatuista, niin kuin Frederick McAlman muistelee. Vuoden kuluttua siitä, kun hän oli valmistunut Vartiotornin raamattukoulusta Gileadista vuonna 1970, hän tuli Charityn maalaiskylään, joka sijaitsee 34 kilometriä Pomeroonin itärannalta sisämaahan päin ja jossa oli viisihenkinen ryhmä Valtakunnan julistajia.

”Meillä oli ’ilo’ soudella viisi pitkää vuotta ’Julistaja II:lla’ edestakaisin Pomeroonjokea, ennen kuin saimme käytetyn, kuuden hevosvoiman perämoottorin”, kertoo veli McAlman. ”Meloimme virran mukana ja saarnasimme itärannalla, kunnes saavuimme 11 kilometrin päässä joensuusta sijaitsevaan Hackneyhyn. Siellä saimme nukkua hyvin tuon alueen silloisen kätilön, sisar DeCambran, kodissa. Varhain seuraavana aamuna jatkoimme matkaa joensuuhun, jossa ylitimme joen päästäksemme sen länsirannalle. Sitten soudimme 34 kilometriä takaisin Charityyn.”

Tuo kuuden hevosvoiman moottori palveli heitä hyvin kymmenen vuotta. Sitten vuonna 1986 se korvattiin uudella, 15-hevosvoimaisella moottorilla. Palveltuaan Pomeroonissa uskollisesti yli 21 vuotta veli McAlman voi katsella tyytyväisenä Charityyn vasta rakennettua valtakunnansalia, jota käyttää nyt 43 julistajan seurakunta, ja sen jäsenet tulevat joen ylä- ja alajuoksulta. Kokouksissa käy keskimäärin yli 60 henkeä, ja vuonna 1992 oli Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistojuhlassa läsnä 190 henkeä!

”Vartiotornin miehen” etsintä

Maanantaisin Charityssa on markkinat. Silloin on erinomainen tilaisuus saarnata hyvää uutista, ja todistajat ovatkin siellä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtineen. Eräänä päivänä 1970-luvun alkupuolella Warimurista Morukasta kotoisin oleva Monica Fitzallen tuli markkinoille ja sai veli McAlmanilta kaksi lehteä. Mutta päästyään kotiin hän työnsi lehdet vaatearkkunsa pohjalle.

”Ne lojuivat siellä kaksi vuotta lukemattomina”, muistelee Monica. ”Sitten sairastuin ja jouduin vuoteenomaksi joksikin aikaa. Kuntoni kohetessa aloin aikani kuluksi tutkia kaikkea kotonani olevaa lukemista. Lopulta muistin kaksi vaatearkussani lojuvaa lehteä ja aloin tutkia niitä.” Hän tunnisti niistä heti totuuden soinnin.

Kun Monica toipui, hän pyysi aviomiestään Eugenea etsimään töitä Pomeroonin varrelta, jotta hän löytäisi lehdet antaneen miehen. Eugene suostui siihen mutta onnistui saamaan Pomeroonissa sijaitsevalta maatilalta töitä ainoastaan viikoksi, maanantaista lauantaihin puolipäivään.

Tuohon lauantaihin mennessä Monica ei ollut vielä löytänyt miestä, jolta hän oli saanut lehdet. Puolipäivän aikaan hän kysyi aviomieheltään, oliko virta sellainen, että he voisivat meloa Charityyn etsimään ”Vartiotornin miestä”. Juuri kun hän lopetti puhumisen, he kuulivat askeleita polulta ja näkivät erään hymyilevän sisaren tulevan tarjoamaan heille uusimpia lehtiä. ”Oletteko te Vartiotornin ihmisiä?” kysyi Monica. Lisää kysymyksiä sateli niin paljon, että sisaren oli mentävä hakemaan veneeltä apujoukkoja. Kukahan sieltä mahtoi tulla? Kukapa muu kuin veli McAlman!

Sovittiin raamatuntutkistelun aloittamisesta kirjeitse. Vähän ajan kuluttua Monica lähetti eronpyyntönsä anglikaaniseen kirkkoon. Vastaukseksi hän sai papilta kirjelappusen: ”Älä kuuntele JT:ia. He ymmärtävät Raamattua vain pinnallisesti. Tulen keskustelemaan kanssasi tästä asiasta.” Pappia ei ole näkynyt tähän päivään mennessä. Monica sen sijaan kastettiin vuonna 1975. Vuotta myöhemmin hänen aviomiehensäkin, jota veljet kutsuvat nykyään lämpimästi Eugene-sedäksi, kastettiin hänen tutkittuaan huolellisesti Raamattua (Apostolien teot 17:10, 11). Vaikka he asuvatkin 12 tunnin kanoottimatkan päässä lähimmästä Charityn seurakunnasta, he ovat olleet aktiivisia Valtakunnan julistajia tähän päivään saakka.

Lähetysmatkoja sisämaahan

Viime vuosina Vartiotorni-seura on kustantanut säännöllisesti syvälle sisämaahan ulottuvia lähetysmatkoja. Halukkaat vapaaehtoiset ovat saaneet kokea, miten jännittävää on viedä hyvää uutista perämoottoriveneillä intiaanireservaattien ja metsänhakkuu- ja maanviljelysyhdyskuntien asukkaille joidenkin syrjäseuduilla kulkevien vesireittien varsille. Niillä, jotka ovat sanan täydessä merkityksessä tienraivaajia, on etu kertoa pelastavasta ”Jehovan nimestä” noilla syrjäseuduilla aivan ensimmäistä kertaa (Roomalaisille 10:13–15). Näiden veljien täytyy kestää monia vaikeuksia: joskus heidän on kuljettava veneellä kokonaista kolme päivää, ennen kuin he pääsevät perille joihinkin näistä paikoista. Se on kuitenkin vaivan arvoista.

Erääseen nuoreen helluntailaismieheen, joka asuu lähellä Wainijoen varrella sijaitsevaa Kwebannan metsänhakkuuyhdyskuntaa, saatiin kosketus ensimmäisellä tuolle alueelle tehdyllä lähetysmatkalla heinäkuussa 1991. Lokakuussa, jolloin todistajat tulivat kylään seuraavan kerran, aloitettiin raamatuntutkistelu. Ensimmäisen kerran hän näki omasta Raamatustaan, että Jumalan nimi on Jehova, että Jeesus ei ole Kaikkivaltias ja että kolminaisuusoppi on epäraamatullinen (Psalmit 83:19 [”Herra”, KR-38; ”Jehova”, UM]; 1. Korinttolaisille 11:3). Hän oli niin innostunut, että kun veljet lähtivät, hän kutsui koolle joitakin helluntailaisystäviään ja alkoi kertoa heille heidän omia Raamattujaan käyttäen totuutta Jehova Jumalasta ja Jeesuksesta Kristuksesta. Kun suurin osa käänsi selkänsä totuudelle, hän päätti, että oli aika erota ja lähteä ulos ”Suuresta Babylonista” (Ilmestys 18:2, 4). Kun veljet palasivat hänen luokseen helmikuussa 1992, hän kertoi heille tapahtuneesta ja lisäsi: ”Haluan liittyä teihin. Haluan tulla Jehovan todistajaksi. Haluan opettaa ihmisille totuutta!”

Tämänkaltaiset kokemukset auttavat veljiä jatkamaan tätä haastavaa työtä. Näille lähetysmatkoille lähtevien täytyy uhrata kodin mukavuudet, antautua vaaraan sairastua esimerkiksi malariaan ja uskaltautua elämään metsissä. Mutta kotiin jäävätkin tekevät uhrauksia. Perheenjäsenet ovat erossa toisistaan joskus jopa viikkoja yhteen menoon. Seurakuntien on tultava toimeen ilman vanhimpiaan ja nuoria miehiään, sillä joissakin tapauksissa vain yksi veli jää huolehtimaan seurakunnan tarpeista. Mutta miten iloisia ja rohkaistuneita seurakuntalaiset ovatkaan, kun he kuulevat veljien kannustavia kokemuksia heidän palattuaan! Uhraukset kalpenevat tämän ilon rinnalla.

Ne Valtakunnan julistajat, jotka kulkevat pitkin monia Guyanan vesiä viemässä hyvää uutista, kokevat jotakin todella ainutlaatuista. Yhdessä eri puolilla maailmaa työskentelevien tovereittensa kanssa he uhraavat rohkeasti ja halukkaasti ”Jumalalle ylistysuhria, se on niiden huulten hedelmää, jotka julistavat julkisesti hänen nimeään” (Heprealaisille 13:15).

[Alaviitteet]

[Kartat s. 24]

(Ks. painettu julkaisu)

HONDURAS

NICARAGUA

COSTA RICA

PANAMA

VENEZUELA

KOLUMBIA

GUYANA

SURINAM

RANSKAN GUAYANA

BRASILIA

BOLIVIA

ATLANTIN VALTAMERI

[Kuvat s. 26, 27]

Vasemmalla: Markkinaväelle todistetaan

Ylhäällä: Hyvästä uutisesta keskustellaan Demerarajoella

Ylhäällä oikealla: Lähetystyöntekijöiden ryhmä meloo takaisin leiriin