Tulisiko lapsia kastaa?

Pienokainen tuskin näyttää syntiseltä. Tässä ikivanhassa toimituksessa on kuitenkin kysymys nimenomaan syntien poispyyhkimisestä. Kummi-isä sanoo kolmesti luopuvansa Saatanasta ja hänen teoistaan. Pappi ottaa sitten pienen astian ja kaataa hellävaroen vettä lapsen otsalle kolme kertaa ja sanoo: ”Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”

LÄHES kahden vuosituhannen ajan lapsia on kastettu edellä kerrotun kaltaisin seremonioin. Vanhemmat saattavat kuvailla sitä syvästi liikuttavaksi kokemukseksi. Perustuuko tämä tapa kuitenkaan Jumalan sanaan? Katoliset teologit myöntävät, ettei se perustu. – Ks. New Catholic Encyclopedia, 2. osa, s. 69.

Kun luet Raamatusta Apostolien teot, havaitset nopeasti, että varhaiskristittyjen keskuudessa kaste oli niitä varten, jotka kykenivät ’kuulemaan ja ottamaan sanan vastaan’ ymmärtäen ja ’tekemään parannuksen’. (Apostolien teot 2:14, 22, 38, 41, Kirkkoraamattu) Lapsi tuskin pystyisi tähän! On totta, että Raamattu puhuu kokonaisista huonekunnistaa, jotka kastettiin. Sellainen oli esimerkiksi Korneliuksen huonekunta. Mutta tuolloinkin kaste oli niitä varten, jotka ”kuulivat sanan” – ei lapsia varten. – Apostolien teot 10:44–47.

Jumalasta vai ihmisistä lähtöisin oleva tapa?

Koska roomalaiskatolinen kirkko ei pysty osoittamaan Raamatusta mitään ennakkotapausta, se sanoo: ”Tapaa kastaa lapsia pidetään ikivanhana traditiona.” Mutta paniko Jeesus Kristus tämän tradition alulle? Ei pannut, sillä lapsikaste yleistyi vasta paljon apostolien kuoleman jälkeen. Toisen vuosisadan lopussa kirkkoisä Tertullianus esitti: ”Tulkoon [lapsista] kristittyjä vasta sitten, kun he kykenevät tuntemaan Kristuksen”.

Apostoli Paavali varoitti kuitenkin, että lopulta tulisi aika ”jolloin he eivät kestä terveellistä opetusta”. (2. Timoteukselle 4:3) Sen jälkeen kun apostolit kuolivat eivätkä enää voineet toimia sinä joka ’pidättää’, epäraamatulliset tavat alkoivat vähitellen tulla kristilliseen palvontaan. (2. Tessalonikalaisille 2:6) Näihin tapoihin kuului lapsikaste. Lapsikasteesta tuli käytäntö kuitenkin vasta 400-luvulla. Tuolloin käytiin kiivas väittely, jolla oli kristikuntaan pysyvä vaikutus.

Kiista sai alkunsa Pelagius-nimisen brittiläisen munkin matkustettua Roomaan. Hän kauhistui siellä niin kutsuttujen kristittyjen keskuudessa näkemäänsä turmelusta ja ryhtyi kannustamaan ihmisiä suurempaan moraaliseen ryhdikkyyteen. Ihminen ei voi syyttää heikkouksistaan ’perisyntiä’, sanoi Pelagius. ”Kaikki hyvä ja kaikki paha – – on meidän tekemäämme, ei meille synnynnäistä.” Pelagiuksen opetuksesta tuli nopeasti kristikunnan puheenaihe.

Mutta ei kovin pitkäksi aikaa. Kirkon johtajat pitivät tätä ’perisynnin’ hylkäämistä harhaoppisuutena. Ja Pelagius antoi tietämättään heille aihetta tähän suosimalla tapaa, joka oli tuolloin suosittu, nimittäin lapsikastetta. Augustinus-niminen piispa piti tätä räikeän epäjohdonmukaisena. ’Jos lapset täytyy kastaa’, perusteli Augustinus, ’niin miten käy kastamattomille?’ Näennäisen johdonmukainen johtopäätös oli, että sellaiset kärsisivät helvetin tulessa, koska heitä ei ollut kastettu. Tehtyään tämän ilmeisen selväksi Augustinus antoi lopullisen iskun: jos kastamattomat lapset tosiaankin joutuvat kadotukseen, niin mistä muusta se voisi johtua, kuin ’perisynnistä’?

Pelagiuksen oppi romahti. Karthagon kirkolliskokous julisti myöhemmin Pelagiuksen opetukset kerettiläisiksi. ’Perisynnistä’ tuli yhtä olennainen osa katolisuutta kuin ripittäytymisestä. Kirkko suuntautuikin nyt tekemään joukkokäännytyksiä, jotka tapahtuivat usein pakon edessä, pelastaakseen ihmisiä joutumasta ’helvetin tuleen’. Lapsikasteen suositusta tavasta tuli virallinen pelastuskeino, jonka myös protestanttinen kirkko myöhemmin omaksui.

’Helvetin rajamailla’

Augustinuksen oppi herätti joitakin kiusallisen vaikeita kysymyksiä: Miten rakkauden Jumala voisi sallia viattomien lasten kärsiä helvetissä? Saisivatko kastamattomat lapset saman rangaistuksen kuin paatuneet synnintekijät? Vastausten löytäminen ei ole ollut teologeille helppoa. Katolinen pappi Vincent Wilkin sanoi: ”Jotkut ovat passittaneet kastamattomat lapset helvetin kaikkein kuumimpiin liekkeihin, toiset uskovat, etteivät liekit kuluta heitä vaan että heitä pelkästään kuumennetaan todella epämiellyttävässä lämmössä; toiset uskovat vaivan olevan pienin mahdollinen helvetin vaiva – –. Jotkut sijoittaisivat heidät maalliseen paratiisiin.”b

Mutta kaikkein yleisimmän teorian mukaan kastamattomien lasten sielut ovat limbuksessa. Tämä sana tarkoittaa kirjaimellisesti ”reunusta” (kuten vaatteen lieve tai päärme) ja tarkoittaa aluetta, jonka oletetaan sijaitsevan helvetin rajamailla. Teologeille limbusta koskeva uskomus sopii erittäin hyvin, sillä se ainakin lieventää kauhistuttavaa näkyä kärsivistä pienokaisista.

Mutta kuten mihin tahansa ihmistekoiseen teoriaan myös limbukseen liittyy ongelmia. Miksi sitä ei mainita Raamatussa? Voivatko vauvat päästä pois limbuksesta? Ja miksi viattomien vauvojen täytyisi lainkaan joutua sinne? Kirkko pitää siis aivan ymmärrettävästä syystä tärkeänä sanoa, että limbus ”ei ole virallinen katolinen opetus”.c – New Catholic Encyclopedia.

Kiista kiihtyy uudelleen

Vuosisatojen ajan katolilaiset pitivät pohjimmiltaan kiinni Augustinuksen näkökannasta ja kastoivat lapsensa, jotteivät nämä joutuisi limbukseen. 1950-luvulta lähtien kiista lapsikasteesta on kuitenkin virinnyt jälleen dramaattisesti käyntiin. Katoliset oppineet ovat alkaneet ilmaista vakavia epäilyksiä siitä, onko tämä menettely raamatullinen. Toiset myöntävät, etteivät he voi hyväksyä Augustinuksen ajatusta helvetintulesta sen enempää kuin limbustakaan koskevaa käsitystä.

Aluksi kirkon konservatiiviset johtajat kieltäytyivät kuitenkin muuttamasta mieltään. Vuonna 1951 paavi Pius XII piti puheen joukolle kätilöitä. Hän vahvisti uudelleen uskomuksen siitä, että ”armon tila kuoleman hetkellä on pelastuksen saamiseksi ehdottoman välttämätön”, ja kannusti kätilöitä suorittamaan kastemenot itse, jos näyttäisi siltä, että vastasyntynyt lapsi tulisi todennäköisesti kuolemaan. ”Älkää siksi jättäkö suorittamatta tätä armeliasta palvelusta”, hän kehotti. Vuonna 1958 Vatikaani julkaisi samoin vakavan varoituksen, jonka mukaan ”pienokaiset tulee kastaa niin pian kuin mahdollista”.

Siitä huolimatta kiista puhkesi jälleen Vatikaanin kuuluisan toisen kirkolliskokouksen jälkeen. Kirkko yllätti ja yritti olla ottamatta kantaa sen enempää konservatiivisten kuin vapaamielistenkään käsitysten puolesta. ’Kaste on pelastuksen saamiseksi ehdottoman välttämätön’, sanoi kokous. Merkillistä kyllä pelastus oli mahdollinen myös niille, ”jotka ilman omaa syytään eivät tunne Kristuksen evankeliumia”.d

Seurauksena oli, että kirkko sitten tarkisti lasten kastekaavaa. Muiden seikkojen lisäksi papeilla oli nyt vapaa mahdollisuus kieltäytyä kasteesta, jos lapsen vanhemmat eivät luvanneet kasvattaa lasta katolilaiseksi. Oliko kirkko vihdoinkin hylännyt Augustinuksen opin? Jotkut ajattelivat niin ja alkoivat asettaa lapsikasteen tarpeellisuuden kyseenalaiseksi.

Sitten Vatikaani julkaisi ”Ohjeita lapsikasteesta”, jossa sanottiin: ”Kirkko – – ei tiedä kasteen lisäksi mitään muuta tapaa, joka voi varmistaa lasten pääsyn ikuiseen onneen.” Piispoja käskettiin ”palauttamaan perinteinen tapa niille, jotka – – olivat vieraantuneet siitä”. Mutta entä lapset, jotka kuolevat kastamattomina? ”Kirkko voi jättää heidät vain Jumalan armon varaan.”

Lapsikaste ja sinun lapsesi

Monet vilpittömät katolilaiset ovat epäilemättä todella ymmällään kaikesta tästä. Joistakuista saattaa kuitenkin tuntua, että riippumatta siitä, millainen katolinen oppi virallisesti on, kaste ainakin antaa lapselle hyvän hengellisen alun. Mutta antaako se? Eräs katolinen äiti sanoi: ”Minulla on kaksi hyvin nuorta lasta, jotka kumpikin on kastettu, mutta en näe heissä jälkeäkään armosta, tosiaankin aivan päinvastaista.”

Pienen lapsen kastaminen ei auta häntä kehittämään uskoa. Itse asiassa se on ristiriidassa Jeesuksen käskyn kanssa: ”Menkää sen tähden ja tehkää opetuslapsia [tai ”tehkää oppilaita”] – – kastakaa heidät.” (Matteus 28:19) Kaste on tarkoitukseton, ellei kastettava ole tarpeeksi vanha ollakseen opetuslapsi. On totta, että lapsikaste on ”ikivanha traditio”. Mutta eikö Jeesus tuominnutkin ne, jotka ’tekivät Jumalan sanan pätemättömäksi perinteensä takia’? – Matteus 15:6.

Raamattu kannustaa vanhempia niin muodoin valmentamaan lapsia hengellisissä asioissa ’pienokaisesta asti’. (2. Timoteukselle 3:14–17) Jehovan todistajat suhtautuvat siksi vakavasti Raamatun kehotukseen kasvattaa lapsensa ”Jehovan kurissa ja mielenohjauksessa”. (Efesolaisille 6:4) Tämä tehdään usein siten, että perheet tutkivat säännöllisesti Raamattua yhdessä. Sellaiset vanhemmat opettavat lapsiaan olemaan läsnä kristillisissä kokouksissa ja osallistumaan niihin. (Heprealaisille 10:24, 25) He kannustavat nuoria antamaan ”julkisen julistuksen” uskostaan. (Roomalaisille 10:10) Aikanaan heidän lapsensa saattavat haluta itse vihkiytyä Jehova Jumalalle ja vertauskuvata sen vesikasteella. Tämä kaste on raamatullinen ja paljon merkityksellisempi ja tuottaa paljon enemmän tyydytystä kuin vain sen katseleminen, kun ymmärtämättömälle pienokaiselle suoritetaan muotomeno.

Jos jonkun kristityn lapsi kuolisi ennen kastamista, vanhempien ei tarvitse pelätä, että hän palaa helvetissä tai joutuu limbukseen. Raamattu opettaa, että kuolleet ovat tiedottomia. (Saarnaaja 9:5, 10) Vanhemmat voivat siksi saada lohtua siitä Jeesuksen lupauksesta, että ”tulee hetki, jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin” odotteenaan elämä ennallistetussa paratiisissa. (Johannes 5:28, 29; Luukas 23:43) Tämä Raamattuun perustuva toivo lohduttaa paljon enemmän kuin ihmisten muuttuvat, hämmentävät traditiot.

[Alaviitteet]

[Taulukko s. 7]

Lapsikasteen historian pääkohtia

Vuosiluku (ya) Tapahtuma

n. 193 ․ Tertullianus puolustaa aikuiskastetta