Usko Jehovaan saa aikaan kestävyyttä
Kertonut Carey W. Barber
KUN puhuja saapui Plainfieldissä New Jerseyssä Yhdysvalloissa sijaitsevaan teatteriin, hän havaitsi poliisien vallanneen näyttämölle johtavan käytävän. Astuessaan sitten lavalle hän näki poliisien asettaneen verhojen taakse kaksi konekivääriä siten, että hänen oli pakko puhua niiden edessä. Poliisit sanoivat saaneensa tietää, että oli odotettavissa mellakka, ja olevansa paikalla ylläpitämässä järjestystä. Mutta siitä huolimatta puhe ”Miksi tässä maassa harjoitetaan nykyään uskonnollista suvaitsemattomuutta?” pidettiin välikohtauksitta, ja kaikki läsnäolijat, joiden joukossa minäkin olin, kuuntelivat sitä innostuneesti.
Puhuja oli J. F. Rutherford, Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran silloinen presidentti. 1930-luvun alussa Plainfield oli Jehovan todistajien työn vastustuksen keskus. Siksi Rutherford päätti pitää tuon yleisökokouksen siellä 30. heinäkuuta 1933. Voin vakuuttaa teille, että ilmapiiri oli tuon ”suvaitsemattomuutta” käsittelevän puheen aikana hyvin jännittynyt!
Juuri tämänkaltaiset nuorena saamani kokemukset ovat vahvistaneet uskoani ja rohkaisseet minua kestämään Jehovan palveluksessa menneet kuusikymmentä vuotta.
Uusi hämmästyttävä hanke
Synnyin Trowbridgessa Wiltshiressä Englannissa 4. heinäkuuta 1905. Minut kastettiin 16-vuotiaana 18. huhtikuuta 1921 Winnipegissä Kanadassa pidetyn Kansainvälisten Raamatuntutkijain (Jehovan todistajien silloinen nimitys) pienen konventin aikana.
Suunnilleen noihin aikoihin Vartiotorni-seura ryhtyi uuteen, rohkeaan hankkeeseen. J. F. Rutherford ei teettänyt Seuran sidottuja kirjoja enää kaupallisissa kirjapainoissa, vaan hän päätti, että Jehovan avulla työn tekisivät nyt vihkiytyneet kristityt. Niinpä hankittiinkin kirjapainorakennus Concord Street 18:sta Brooklynista New Yorkista, ja Kanadassa ja Yhdysvalloissa asuvia veljiä kutsuttiin osallistumaan työhön.
Niinpä vuoden 1923 huhtikuussa kaksosveljeni Norman ja minä, jotka olimme silloin alle 18-vuotiaita, ilmoittauduimme palvelukseen Beetelissä, Seuran päätoimistossa Brooklynissa, valmiina aloittamaan työt tämän uuden hankkeen parissa.
Ensimmäinen tehtäväni oli syöttää kirjasta Kristuksen takaisintulo nitomakoneeseen. Valvoja selosti työmenetelmän ja sanoi suunnatonta kirjaspinoa osoittaen: ”Pidä kiirettä, että saat työn tehdyksi, sillä Harmagedon on tulossa!”
’Mutta siitä on kulunut jo monta vuotta’, saatat sanoa. ’Varmastikaan silloin ei ollut mitään syytä pitää kiirettä.’ On totta, ettei Jehovan vihan päivä ole vielä tullut. Mutta kun ajattelet edessämme ollutta haastetta – kirjojen painamista hyvän uutisen saarnaamiseksi ”koko asutussa maassa” – niin ymmärrät kiireellisyyden tunteemme. (Matteus 24:14) Kirjapainoalan asiantuntijat pudistivat päätään ja sanoivat: ”Siitä ei tule mitään.” Ja voin vakuuttaa teille, että toisinaan me aloittelijat jouduimme kokemaan monia pettymyksiä, ennen kuin opimme painamaan ja sitomaan kirjoja! Se koetteli todella uskoamme ja kestävyyttämme. Siksi ajattelinkin usein Heprealaiskirjeen 10:36:n sanoja: ”Te tarvitsette kestävyyttä, jotta Jumalan tahdon tehtyänne saisitte lupauksen täyttymyksen.”
Saarnaaminen vaati kestävyyttä
Ovelta ovelle suoritettava saarnaamistyö oli meille silloin aivan uutta, ja työllä oli uskonnollisia vastustajia.
Niinpä kun eräänä lauantai-iltapäivänä pian Beeteliin tuloni jälkeen veljeni Norman, minä ja muuan kolmas Beetelin veli olimme puhumassa ihmisille Jumalan sanasta, meidät pidätettiin. Meille sanottiin, että tuolla alueella oli lainvastaista levittää raamatullista kirjallisuutta talosta taloon, ja meitä sakotettiin. Tietämättä miten sellaisessa tilanteessa olisi meneteltävä suostuimme maksamaan sakot.
Olimme kaikki kolme jonkin verran järkyttyneitä siitä, että ”vapaassa” maassa saattoi tapahtua sellaista. Se ei kuitenkaan heikentänyt päättäväisyyttämme hyvän uutisen saarnaamisessa, vaan päinvastoin lisäsi intoamme. Meille sattunut tapaus oli vain pieni välikohtaus silloin käynnistyneessä ja vuosien mittaan kiihtyneessä kampanjassa. Mutta Jehovan todistajat eivät antaneet periksi taistelutta! Kerron siitä myöhemmin lisää.
Aineellinen huolenpito
Maksettuani sakon palasin Beeteliin rahattomana. Mutta voin vilpittömästi sanoa, ettei minulta siitä ajasta tähän saakka ole koskaan puuttunut tarpeellista ravintoa, vaatetusta eikä suojaa. Jotkut tuttavani eivät astuneet kokoajanpalvelukseen, koska he pelkäsivät, etteivät saisi päivittäisiä tarpeitaan tyydytetyiksi. Toiset lähtivät pois, koska määrärahat eivät heidän mielestään riittäneet heidän tarpeisiinsa. Tai he eivät luottaneet siihen, että heistä huolehdittaisiin heidän tultuaan vanhoiksi, ja siksi he hankkivat ansiotyön. Siitä huolimatta on uskoni Jehovan lupaukseen, että hän huolehtii elämän välttämättömyyksistä, auttanut minua pysymään kokoajanpalveluksessa. (Matteus 6:25–34) Luotan ehdottomasti siihen, että Jehova ei koskaan hylkää minua. – Heprealaisille 13:5, 6.
Vaikkei minulla olekaan ollut ylellisyyksiä, olen aina ollut tyytyväinen Jehovan huolenpitoon. Olen oppinut kokemuksesta, että jos ’etsii ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan’ (Matteus 6:33), niin Jumala antaa kaiken, mitä ihminen tarvitsee kestääkseen ja ollakseen onnellinen. Voin omasta kokemuksestani vahvistaa Sananlaskujen 10:22:n (UM) totuudellisuuden: ”Jehovan siunaus – se tekee rikkaaksi, eikä hän lisää siihen mitään tuskaa.”
Oikeustaisteluja
Aikanaan opin käyttämään lomakepainokonetta, ja minulle annettiin tehtäväksi muun muassa sellaisen aineiston painaminen, jota veli Rutherford ja muut käyttivät oikeustaisteluissa niitä vastaan, jotka ’tekivät väkivaltaa lain varjolla’. (Psalmit 94:20) Toisen maailmansodan riehuessa kiihkeimmillään 1940-luvun alussa näytti tosiaan siltä, että vastustajamme lopettaisivat työmme. Mutta rohkaistuin suuresti siitä, mitä tapahtui 3. toukokuuta 1943, jolloin Jehova antoi kansalleen merkittäviä voittoja. Yhdysvaltain korkein oikeus ratkaisi kaksitoista kolmestatoista jutusta meidän hyväksemme!
Muistan erityisesti erään huomattavan jutun, Murdock vastassaan Pennsylvania, joka oli lisenssiverojuttu. (Kysymys oli siitä, pitikö Jehovan todistajien hankkia lisenssi ja maksaa veroa voidakseen saarnata.) Oikeusistuin muutti entisen kantansa ja sanoi: ”Kuitenkin väitetään sen seikan, että lisenssivero voi estää tai hillitä tätä toimintaa, olevan merkityksetön, jollei se sitä tee. Mutta tällainen mielipide ei ota huomioon tämän veron luonnetta. Se on lisenssivero – ehdoton vero, joka määrätään kansalaisten perusoikeuksia koskevan lain myöntämän edun käyttämisestä. Osavaltio ei saa verottaa liittovaltion perustuslain suoman oikeuden nauttimisesta.” Se oli suuri voitto Jumalan kansalle.
Nämä tapaukset ja tapa, jolla Jehova ohjaili asioita, kannustivat minua osoittaessaan, että hän voi panna kaiken kääntymään niiden parhaaksi, jotka rakastavat häntä.
Jännittäviä konventteja!
Palatkaamme vielä vuoteen 1922. Siitä aina vuoteen 1928 saakka raamatuntutkijat pitivät seitsemän merkityksellistä konventtia. Itselläni oli etu joko olla mukana kaikissa näissä konventeissa tai osallistua niissä kussakin hyväksyttyjen sykähdyttävien päätösten painamiseen ja levittämiseen. Konventtilaisten joukossa ja tapahtumien keskellä oleminen rakensi uskoani, ja tiesin että voisin kestää Jehovan avulla.
Joskus vihaiset väkijoukot yrittivät hajottaa rauhalliset konventtimme. Olin läsnä esimerkiksi Madison Square Gardenissa New Yorkin kaupungissa sunnuntaina 25. kesäkuuta 1939, jolloin katolisen aktion ryhmät yrittivät estää J. F. Rutherfordia pitämästä esitelmää ”Hallitus ja rauha”. Mutta me olimme valmiina.
Useat meistä beeteliläisistä oli määrätty toisten veljien kanssa järjestysmiehiksi. Kello 16 katsomo oli melkein täynnä Jehovan todistajia lukuun ottamatta aivan puhujan takana olevaa parveketta. Pian kokouksen alettua noin 500 tunnetun roomalaiskatolisen 1930-luvun ”radiopapin” Charles E. Coughlinin kannattajaa tuli sisään ja täytti tuon parvekkeen osan. Vähän myöhemmin joku väläytti tuossa osastossa valoja antaakseen joukolle ennalta sovitun merkin ryhtyä toimintaan.
Tuosta osastosta kuului huutoja ”Heil Hitler!” ”Viva Franco!” jne. Mitä Rutherford tekisi?
’Huomatkaa, miten natsit ja katolilaiset haluaisivat tänä päivänä lopettaa tämän kokouksen, mutta Jumalan armosta he eivät pysty siihen’, julisti veli Rutherford puhujalavalta. Me puhkesimme suosionosoituksiin antaen hänelle tukemme. Sitten järjestysmiehet karkottivat tunkeilijat.
Se oli todella jännittävä konventti. Tällaiset kokemukset koettelivat antaumustamme ja uskoamme siihen, että Jehova todella tukee kansaansa. Sellaiset tapaukset pitivät uskoni Jehovaan elävänä ja kannustivat minua kestämään hänen palveluksessaan.
Kristillinen puolueettomuus
Toisen maailmansodan alussa kysymys kristillisestä puolueettomuudesta maailman selkkauksiin tuli polttavaksi, ja jouduin jälleen taistelun tuoksinaan!
Sotapalvelusikäiset joukostamme kutsuttiin paikallisen kutsuntalautakunnan eteen. Meille tehtiin lääkärintarkastuksia, ja anoimme lain mukaisesti vapautusta. Kutsuntalautakunta yritti kovasti evätä vapautuksemme. Mutta Jehova oli jälleen kerran kanssamme – ketään meistä ei viety pois Beetel-palveluksesta. Jos kaikki Beetelin nuoret veljet olisi kutsuttu asepalvelukseen, se olisi suuresti haitannut tärkeää kristillistä saarnaamistyötä.
Monissa maissa voimaan astuneiden rajoitusten vuoksi ja Beetel-perheen turvallisuuden varmistamiseksi oli rakennettu pakopaikka South Lansingiin New Yorkin osavaltioon. Sitä ei kuitenkaan koskaan tarvittu tuohon tarkoitukseen. Sen sijaan rakennuksesta tehtiin myöhemmin Jehovan ohjauksessa asuntola ja koulu, jonka nimeksi tuli Vartiotornin Raamattukoulu Gilead. Tämän tapahtuessa toinen maailmansota riehui yhä. Vuonna 1943 alkoi ensimmäinen 100 oppilaan kurssi. Koulua (josta minun oli määrä hyötyä myöhemmin) piti käyttää lähetystyöntekijöitten valmentamiseksi levittämään Jumalan valtakunnan hyvää uutista.
Muita tehtäviä
Minä olin nyt ollut Beetelissä kaksikymmentä vuotta, ja vaikka maailman tapahtumat saattoivat näyttää kiihtyvän äärimmilleen, maailmanlaajuinen saarnaamistyö oli todellisuudessa vasta alkamassa.
Muutamia vuosia myöhemmin, vuonna 1948, minut määrättiin toiseen tehtävään. Minut lähetettiin Seuran matkaedustajaksi, ja tämä oli työnäni seuraavat kolmekymmentä vuotta. Olisi mahdotonta yrittääkään kuvailla kaikkea, mitä tuona aikana tapahtui!
Ensimmäinen alueeni oli piiri nro 6, Yhdysvaltain länsiosa. Ja millainen piiri se olikaan! Se alkoi San Diegosta Kaliforniasta ja ulottui pohjoiseen aina Kanadan rajalle saakka, noin 2 400 kilometrin päähän. Se kulki länsirannikolta yli Kalliovuorten Washingtonin osavaltion itäosaan, Idahoon ja Montanaan. Sitten se ulottui etelään ja käsitti koko Wyomingin, Utahin, Nevadan, New Mexicon, kapean maakaistaleen Texasista ja Arizonan, ja kiertyi takaisin Kaliforniaan. Noihin aikoihin Jehovan todistajien viikoittaiset kierroskonventit olivat noin 1 600 kilometrin päässä toisistaan. Siksi minun täytyi tosiaan ajaa autollani kilometrikaupalla päästäkseni niihin.
Minusta oli kuitenkin suurenmoinen etu matkustaa joka puolella Yhdysvaltoja ja palvoa ja palvella Jehova Jumalaa uskollisten veljien ja sisarten kanssa. Heidän kanssaan työskenteleminen hyvän uutisen julistamisessa vahvisti totisesti uskoa.
Muistan erään rakkaan uskollisen sisaren, Emman, joka asui New Mexicossa. Vuosikausia Emma palveli hyvän uutisen kokoajanjulistajana. Hän matkusti jalkaisin tuon osavaltion suurella harvaan asutulla alueella. Hän todisti talosta taloon koko päivän, ja jos yö yllätti hänet, hän jäi jonkin vieraanvaraisen perheen luo tai pani maata minkä tahansa löytämänsä suojan alle. Hevosella ratsastavat karjapaimenet näkivät hänen toisinaan raahustavan eteenpäin ja huusivat: ”Mummo, haluatko kyytiin?” jolloin hän kiipesi heidän taakseen muutaman kilometrin matkalle. Hänen suuri rakkautensa Jehovaa kohtaan ja intonsa hänen puolestaan kannustivat minua kestämään Jumalan palveluksessa.
Kahdeksan vuoden kuluttua koin toisen suuren muutoksen. Minut kutsuttiin vuonna 1955 pidetylle Gileadin 26. kurssille. Samalla kurssilla oli kanadalainen tienraivaajasisar (kokoajanevankelista) nimeltä Sydney Lee Brewer. Koulun päätyttyä en lähtenytkään sieltä yksin, vaan Sydney ja minä menimme naimisiin matkallamme Gilead-koulusta seuraavaan tehtäväämme, joka oli Chicagon alueen seurakunnissa vieraileminen ja niiden kannustaminen. Se tapahtui 18. helmikuuta 1956. Itse asiassa vietimme kuherruskuukautemme palvelemalla seurakuntia. Sydney työskentelee yhä rinnallani uskollisena toverina. Hänen ahkerat ponnistelunsa ovat rohkaisseet monia.
Vietettyäni noin kolmekymmentä vuotta matkapalveluksessa sain syksyllä vuonna 1977 päätoimistosta kirjeen, jossa minut kutsuttiin palvelemaan Jehovan todistajien hallintoelimen jäsenenä. Niinpä palasin takaisin vanhaan hyvään kotiini – Brooklynin Beeteliin. Jehovan kansan hallintoelimen toimintoihin osallistuminen pienessäkin määrin on vertaansa vailla oleva kunnia ja etu.
Mitä sanoisinkaan muistellessani noin kuuttakymmentä vuotta Jehovan palveluksessa? Olen nähnyt Jehovan todistajien määrän lisääntyvän muutamasta tuhannesta vuonna 1923 pitkälti yli kahteen miljoonaan vuonna 1982. Olen nähnyt vastustajien yrittävän pysähdyttää saarnaamistyön mutta epäonnistuneen. Olen saanut edun tavata tuhansia Jehovan kansaan kuuluvia eri puolilla Yhdysvaltoja ja monissa muissa maissa ja saanut olla tekemisissä heidän kanssaan. Vaikka minulle onkin sattunut joitakin jännittäviä kokemuksia, niin uskoni Jehovaan ja päättäväisyyteni kestää hänen palveluksessaan ovat auttaneet minua selviytymään niistä.
Tunnen vanhan ajan kuninkaan Daavidin tavoin, joka liikuttui ylistämään Jehovaa siitä, että Hän oli ollut hänen rakkaudellinen paimenensa. (Psalmi 23) Niin kuin ei Daavidilta, ei minultakaan ole ’mitään puuttunut’. Jehova on tosiaan ravinnut ja virvoittanut sieluani kaikkina näinä vuosina. Toivon voivani kasvaa uskossa ja rakkaudessa Uskollista Paimenta, Jehova Jumalaa, kohtaan. Pyydän häntä antamaan minulle tarvitsemaani voimaa voidakseni pysyä edelleen uskollisesti ”Herran huoneessa kaiken elinaikani”. – Psalmit 27:4.
[Kuva s. 12]
J. F. Rutherford puhuu Madison Square Gardenissa vuonna 1939