Raamatun totuus muutti heidän elämänsä
ENSIMMÄISEKSI huomio kiintyy Delia Roserossa hänen kokoonsa. Hän on lyhyt. Delia selittää ilomielisyyttä hersyen: ”Luulen, että olen kääpiöitten jälkeläinen.” Hänen kasvonsa ovat pelkkää päivänpaistetta. Et voi olla pitämättä Deliasta.
Hänen miehensä Daniel Rosero on ”nuori” 50-vuotias, miellyttävä ja seurallinen mies. Sinun näkemisesi saa hänen hymyilevän elämänilonsa usein purkautumaan syleilynä. Daniel ei ollut aina sellainen.
Koska tiesin jotakin heidän menneisyydestään, kävin heidän luonaan jonkin aikaa sitten, ja tarkoitukseni oli merkitä muistiin heidän kokemuksiaan. Minusta tuntui, että ne voisivat olla avuksi ja kannustukseksi monille.
Roserot asuvat Ecuadorissa Andeilla sijaitsevassa Latacungan kaupungissa, jossa on noin 30 000 asukasta. Tämä on maanviljelysyhdyskunta, missä on runsaasti kukkia ja missä ihmiset ovat ylpeitä siitä, että saavat viljellä maata. Seuraava keskustelu käytiin Roseroitten kodin olohuoneessa, josta on näköala Cutuchijoelle.
ÄÄRIMMÄISEN VAIKEITA AVIO-ONGELMIA
”Olin vasta 15-vuotias”, Delia aloittaa, ”kun astuin aviosäätyyn. Ei kestänyt kauan, kun koin kovia iskuja. Neljätoista vuotta olin orjuudessa. Ei ollut mitään paikkaa, mihin olisin mennyt. Ei mitään toivoa. Daniel juopotteli. Joka lauantai hän tuli puolenyön aikaan kotiin kohtelemaan huonosti ja lyömään perhettään.
”Epätoivo täytyy kokea, ennen kuin tietää mitä se on. Kun Daniel aikoi lyödä minua, kiipesin tuolille ja puristin Vincent Ferreriä esittävää pyhimyksen kuvaa rintaani vasten ja huusin: ’Lyö minua! Lyö minua!’ Daniel luopui ’pyhimyksen’ pelosta.”
Daniel vahvistaa todeksi Delian kertomuksen. ”Solmimme avioliiton vuonna 1948. Olin vasta 19-vuotias. Minulla ei ollut koulutusta enkä todellisuudessa kyennyt elättämään kasvavaa perhettä. Meillä oli lopulta neljä tytärtä ja kolme poikaa. Minun mielestäni elämällä ei ollut mitään tarkoitusta.
”Sen mukaan, mitä meille oli sanottu, minua odotti vain kuolema ja tulinen helvetti. Pappi oli saanut meidät vakuuttuneiksi siitä, että olimme arvottomia ja kadotukseen tuomittuja. Muistan juopottelun aiheuttaman turhautuneisuuden vallassa usein sanoneeni: ’Joudun kuitenkin helvetin tuleen, joten anna minun juoda!’”
Kun tämä asia oli tullut puheeksi, Delia jatkaa: ”Meillä oli iso ruokokori, jossa säilytimme vaatteita. Vanhin poikamme Benigno ja minä tyhjensimme korin ja panimme vaatteet muualle. Kun sitten Daniel tuli vihaisena kotiin, Benigno oli usein korissa piilossa, kunnes uni yllätti isän. Vain sillä tavalla hän voi välttyä huonolta kohtelulta.”
Roseroitten vaaleanpunainen koti siisteine sisäpihoineen ja kukkaistutuksineen on kaukana siitä, millainen heidän taloudellinen tilansa oli heidän avioliittonsa alkuvuosina. Daniel selittää: ”Valmistin housuja – yhden parin päivässä. Tein urakkatyötä, mutta olin aina pyytämässä räätäliltä ennakkoon seuraavan päivän palkkaa.”
”Raha ei tullut kotiin ruokaostoksia varten”, lisää Delia. Hänen silmänsä täyttyvät kyynelistä. ”Kuinka tuskallista onkaan muistella joitakin keskiyöllä käytyjä kamppailuja!” Tilanne perheessä kävi niin huonoksi, että Delia kerran heilutti suurta veistä ja uhkaili: ”Toinen meistä tai me molemmat saatamme kuolla, mutta sinä et lyö minua tällä kertaa.” Onneksi Roseroitten tarina ei päättynyt tähän.
KÄÄNNEKOHTA
Daniel puhuu käännekohdasta. ”Oli sunnuntaiaamu kesäkuussa vuonna 1962. Mario Hernández, joka oli erikoistienraivaaja (Jehovan todistajien kokoajansaarnaaja), piti raamatullista esitystä vaimolleni ovella ja minä makasin vuoteella poissa näkyvistä. Mutta todellisuudessa kuuntelin tarkemmin kuin Delia. Olin kuullut, että Raamattu oli parhaita uskonnollisia kirjoja maailmassa, vaikkakaan en pitänyt sitä ehdottomasti ilmoituksena Jumalalta.
”Kun Mario Hernández lähti, hyppäsin ylös vuoteesta ja vaadin: ’Kutsu saarnaaja takaisin! Kutsu hänet takaisin! Haluan tutkia Raamattua.’”
Delia huomauttaa väliin: ”Epäilin kovasti. Epäröin pari kolme kertaa, ennen kuin lähdin kadulle kutsumaan todistajan takaisin.”
Kun todistaja palasi, Daniel pyysi Raamattua. ”Muistan yhä veli Hernándezin vastauksen”, jatkaa Daniel. ”’Hyvä, tuon teille Raamatun, mutta en pölyä keräämään. Sitä on tutkittava!’ Veli Hernández oli aina sellainen. Hyvin suorapuheinen. Hän sanoi suoraan asian ytimen. Ei tarvinnut olla epätietoinen sen suhteen, mitä oli tarpeen tehdä.”
Daniel jatkaa: ”Kaksi viikkoa myöhemmin aloitettiin raamatuntutkistelu, mutta se ei ollut aivan säännöllinen. Veljeni Homero alkoi myös tutkia ja edistyi hyvin. Homero lopetti nopeasti pyhimyksenkuvien käytön, mutta muistan sanoneeni hänelle: ’Homero, minä luotan vielä neitsyt Mariaan.’ Homero vastasi: ’Pikkuveli, jatka tutkimista! Pian asia selvenee sinulle.’”
Jehovan todistajain kierroskonventissa läsnä oleminen sai Danielin päättämään tehdä jotakin oppimansa suhteen. ”Homero kertoi minulle Ambaton konventista. Sanoin, että jos rahaa olisi tarpeeksi, niin lähtisin sinne.
”Järjestö hämmästytti minua tavattomasti. Suuri joukko ihmisiä tuli hyvin toimeen keskenään. Sen keskuudessa voi tuntea rakkautta. Kukaan ei tupakoinut. Kukaan ei käyttänyt rumaa kieltä. Eivät nuoret miehet eivätkä vanhemmatkaan lähennelleet nuoria tyttöjä eivätkä puhuneet heille siivottomia. Muistan ajatelleeni: ’Tämä on totuus!’ Minuun ei vaikuttanut kuoleman pelko eikä maailman lopun pelko, vaan järjestön puhtaus.”
OSAT VAIHTUVAT
”Tulin kotiin innostuneena ja ilmoitin Delialle: ’Minusta tulee Jehovan todistaja.’”
”Sinä olet juoppo. Jehovan todistajat eivät ole”, kuului vastaus.
Siinä vaiheessa alkoi outo tapahtumasarja, selittivät Roserot minulle. Daniel alkoi muuttaa elämäntapaansa paremmaksi ja Delia kääntyi päinvastaiseen suuntaan. Vaikutti siltä, että Deliaan tarttui kostonhalu. Daniel oli saava kärsiä kaikesta siitä, mitä hän oli kärsinyt.
”Ei rahaa ruokaan, mutta Raamattuun kyllä!” naljaili Delia. Hän myöntää tahallaan kiusanneensa Danielia. Hän tunsi varmasti, että sitä mukaa kuin Daniel edistyi hengellisesti, vaara että Daniel kohtelisi häntä huonosti väheni.
Erään kerran Daniel suorastaan itki. ”Delia, Delia, minä olen muuttunut! Mikä sinun on?” hän sanoi. Myös Benigno kysyi äidiltään, halusiko hän tosiaan aikaisempia lyöntejä jälleen.
Sitä mukaa kuin Danielin tieto lisääntyi, hän pani oppimansa käytäntöön. ”Pyhimystenkuvat aiheuttivat minulle ongelman”, hän mainitsee. ”Olin sitä mieltä, että minulle oli tapahtunut ihmeitä ikonin esirukouksen vaikutuksesta. Mutta Mario Hernández käytti perustelunaan 2. Korinttolaiskirjeen 11:14:ää: ’Saatana muuttaa jatkuvasti itseään valon enkeliksi.’ Miten se vaikutti minuun? ’Hyvä, demonit voivat pettää meitä epäjumalankuvien avulla. Niinpä ne pitää hävittää!’”
Daniel vei kaikki kuvat ja patsaat sisäpihalle, hyppäsi niiden päälle ja myöhemmin poltti ne. ”Olin kauhuissani ja ryntäsin ulos talosta odottaen, että katto luhistuisi Jumalan vihan ilmaukseksi”, Delia muistelee, ”ja rukoilin hartaasti kaiken aikaa: ’Rakas Jumala, anna anteeksi tälle tolvanalle. Rukoilen, ettet rankaise meitä!’”
Mutta Daniel oli muuttunut. 4. toukokuuta 1963 hänet kastettiin vertauskuvaksi antautumisestaan Jumalalle. ”Vastamäkeä oli sen jälkeenkin”, Daniel jatkaa. ”Tupakointi oli tosi ongelma. Muistan, että minulla oli aamiaisella tapana sanoa: ’Älä anna minulle leipää. Tuo minulle tupakkaa.’ Mutta voitin tämänkin paheen.”
KUVA KIRKASTUU
Daniel ja Homero Rosero olivat ensimmäiset todistajat Latacungassa. Veljet muistivat kierrosvalvojana palvelleen Arthur Bonnon sanat: ”Käyttäytykää, niin kuin kristittyjen pitäisi, sillä te tulette avaamaan oven toisille.” Ja niin he tekivät. Delia omisti elämänsä Jehovalle vuonna 1965.
Daniel muistaa, kuinka seurakunnan valvoja Luís Narváez rohkaisi häntä saamaan enemmän itseluottamusta seuraavin sanoin: ”Daniel, sinä olet oppinut totuuden Raamatusta, mikä on todellinen saavutus. Miksi et voi oppia tekemään hihoja, leikkaamaan ja ompelemaan puvuntakkeja? Ryhdy räätäliksi!”
”Ja niin ryhdyin”, sanoo Daniel hymysuin. ”Luís toi minulle vanhoja puvuntakkejaan. Ratkoin ne täysin kappaleiksi ja ompelin ne uudelleen. Minä sain harjaannusta ja Luís sai melkein uusia pukuja. Perustin räätälinliikkeen; minulla oli miellyttävä liikehuone, jossa oli lasi-ikkunat. Minusta tuli vaatturimestari. Enää ei tarvinnut pyytää ennakkoa. Asiakkaat maksoivat minulle suoraan. Ajan mittaan saimme Jehovan avulla kodin.”
Mutta kun Raamatun totuus kasvoi Danielin sydämessä, hän havaitsi, ettei hän tarvinnut lisää rahaa vaan lisää aikaa saarnaamiseen. Hänen veljellään Homerolla oli useita hyviä Raamatun kotitutkisteluja, ja Daniel halusi samaa iloa. Niinpä hän heinäkuussa 1968 ryhtyi erikoistienraivauspalvelukseen. Siihen aikaan seurakunnassa oli kaksitoista kastettua Valtakunnan julistajaa ja noin 30 henkeä kävi kokouksissa.
TOTUUS LEVIÄÄ LATACUNGASSA
Kun Luís Narváez oli lähdössä Latacungasta, Daniel muistaa hänen sanoneen: ”Daniel, haluan jättää sinulle ’lampaan’.” Kiinnostunut henkilö oli Latacungan huomattavimpiin kuuluvan lääkärin, tri Mario Moscoson, vaimo. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun tutkistelu lähti käyntiin, tri Moscoso liittyi siihen myös mukaan.
”Mario Moscoso oli aina niin nöyrä”, Daniel muistelee. ”Hän ei koskaan saanut minusta tuntumaan siltä, että olin pätemätön. Todellisuudessa hän sai minut tutkimaan. Minun täytyi tutkia löytääkseni vastaukset hänen kysymyksiinsä. Tri Moscoso oli veripankin johtaja, ja kun verta koskeva aihe tuli esiin, siitä keskusteltiin avoimesti. Muutaman viikon kuluttua hän luopui tehtävästään veripankissa.”
Kuuden kuukauden kuluttua Mario Moscoso, josta myöhemmin tuli tasavallan presidentin perhelääkäri, kiitti avoimesti Danielia siitä, että tämä oli auttanut häntä löytämään totuuden. Hän lähetti Danielin tutkimaan sukulaistensa kanssa. ”Totuus levisi räjähdysmäisesti!” huudahtaa Delia. ”Lista on kuin puhelinluettelo – Armat, Bravot, Coronelit, Leonit ja Villagómezit. Yli 30 perheenjäsentä omisti elämänsä Jehovalle puhumattakaan monista lapsista ja muista, jotka säännöllisesti kävivät kokouksissa.
”Kolmen ja puolen vuoden kuluessa 60 uutta kastettiin, ja 200 hengen läsnäolijamäärä oli yleinen Latacungassa.”
UUSIA ALUEMÄÄRÄYKSIÄ
Vuonna 1971 Roserot määrättiin Cayambeen, pieneen 8 000 hengen yhdyskuntaan. ”Otimme koko perheen mukaan”, kertoo Daniel, ”myös anopin.” Kolmen ja puolen vuoden kuluessa perustettiin Cayambeen seurakunta, ja kaksitoista henkeä otti antautumisaskeleen ja vertauskuvasi antautumisensa vesikasteella.
Vuonna 1974 Roserot muuttivat Ecuadorissa Otavaloon. ”Taas koko perheemme muutti lukuun ottamatta Benignoa ja anoppiani, joka jäi laittamaan ruokaa Benignolle. Mutta silti perhe kasvoi”, sanoo Daniel säteilevän tyytyväisenä. ”Kahden vuoden aikana kastettiin yksitoista uutta, ja heidän joukossaan oli kolme nuorta miestä, joista tuli vävyjäni. He menivät naimisiin kolmen tyttäreni kanssa.”
Varsinkin vuodesta 1973 lähtien pureva inflaatio on tehnyt erikoistienraivauksen jatkamisen Roseroille aina vain vaikeammaksi. Mutta he ovat jatkaneet. Vuonna 1976 heidät määrättiin takaisin kotikaupunkiinsa Latacungaan, missä taloudellinen paine on jonkin verran lievempi.
”Minua kannustaa eniten jatkamaan edistyvä Raamatun kotitutkistelu”, Daniel selittää. ”Pyydän säännöllisesti Jehovaa ohjaamaan minua jonkun sellaisen luo, joka todella haluaa totuuden, sillä tämä on yhtä innostavaa minulle kuin oppilaallekin. Parhaillaan eräs ’kaunis’ perhe edistyy hyvin ja käy kokouksissa. Mielestäni miehen kuvaus uskonnollisen elämänsä kehitysvaiheista on hyvin paljastava. Hän sanoo: ’Perinteisesti katolilainen, tunteiden vaikutuksesta baptisti, täsmällisen tiedon vaikutuksesta Jehovan todistaja.’”
KIITOLLISIA RAAMATUN TOTUUDESTA
Keskustelumme hidastuu ja menemme sisäpihalle, missä oppineidenkukat, ruusut ja viiniköynnökset kukoistavat. Cutuchijoen toisella puolella on karja vihreällä laitumella kirkkaanväristen kuivamaan ripustettujen vaatteitten seassa. Tomuiset eukalyptuspuut kahisevat tuulessa. Taivas on kirkkaan sininen. Delia on mietteliäs.
”Ihmiset sanovat minun olevan täynnä elämää”, hän sanoo. Olen siitä kaikesta kiitollisuudenvelassa Raamatun totuudelle. Kuka tietää, missä lapseni olisivat ilman Jumalan sanaa? Nyt kaikki seitsemän ovat kastettuja ja vakiintuneita. Totuus on merkinnyt täysin uutta elämää ja uutta onnea minulle.” Hänen suunsa vetäytyy hymyyn ja hän sanoo: ”Me jatkamme Jehovan palvelemista ja luotamme hänen ohjaukseensa.”
Daniel lisää: ”Totuus on minulle elämä. Olen varma, että ellen olisi löytänyt totuutta, olisin kuollut alkoholismiin.” Mainitsen, että minusta Daniel näyttää olevan joka kerta nuorempi, kun tapaan hänet. Hän nauraa ja huomauttaa: ”Tiedätkö, että ihmiset täällä Latacungassa sanovat samoin. Itse asiassa he sanovat minulle, että sen täytyy olla jollakin tavoin yhteydessä saarnaamiseeni. Täällä Psalmissa 92:15, 16 on kohta, jonka haluan näyttää heille: ’Vielä vanhuudessaan he tekevät hedelmää, ovat mehevät ja vihannat ja julistavat, että Herra on vanhurskas, hän, minun kallioni, ja ettei hänessä vääryyttä ole.’”