Yhdistyneet Kansakunnat – kuinka voimakas maailmanmahti?

KOSKA Yhdistyneiden Kansakuntien järjestö perustettiin vuonna 1945, se on nyt 29 vuotta vanha. Millainen sen asema maailmanmahtina on nykyään? Kun sen voima on vuosia vaikuttanut heikkenevältä, niin onko nyt aika, jolloin sen voima kasvaa?

Todisteet viittaavat siihen suuntaan. Viimeaikainen kehitys ilmaisee, että tämä maailmanlaajuinen järjestö on näyttelevä erittäin merkityksellistä osaa maailman asioissa tulevaisuudessa. Raamatun ennustukset viittaavat samaan suuntaan.

Yhdistyneisiin Kansakuntiin asetettiin suuria toiveita, kun se hyväksyttiin San Franciscon konferenssissa vuonna 1945. ”Tärkein ihmisten kokous sitten viimeisen ehtoollisen”, esitti New York Post kuvaillessaan konferenssia.

Maailma oli silloin juuri tullut esiin ihmishistorian suurimmasta sodan aikaansaamasta joukkoteurastuksesta, jonka loppuvaihetta valaisivat atomipommien tuhoisat räjäytykset. Lupaus siitä, että vastaperustettu järjestö olisi välikappale, jonka avulla kaikki kansakunnat voisivat liittyä yhteen kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden aikaansaamiseksi, kuulosti hyvältä sotaan väsyneistä ihmisistä. Se herätti mielikuvia uudesta edistyksen ja hyvinvoinnin aikakaudesta, joka saavutettaisiin sellaisen kansainvälisen yhteistoiminnan avulla, jolla ei ollut vertaa menneisyydessä.

Yhdistyneet Kansakunnat vangitsi maailman huomion heti alkuvuosinaan. Israelin tasavallan perustaminen, Intian ja Pakistanin välinen Kashmirin rajariita, Korean sodan puhkeaminen, Suezin kriisi ja muut samanlaiset tapahtumat pitivät YK:n sanomalehtien etusivuilla kautta maailman. Sillä oli jonkin verran menestystä – se hillitsi useita mahdollisesti räjähdysarkoja tilanteita, toimi välittäjänä aselevon aikaansaamisessa joissakin tapauksissa ja ristiriidan selvittämiseksi alkuvaiheessaan toisissa tapauksissa. Sen upeasta New Yorkin Manhattanilla East Riverin rannalla olevasta päämajasta tuli merkittävä matkailunähtävyys.

HEIKKENEMINEN ALKAA

Sitten 1960-luvulla YK alkoi luisua pois julkisuuden valokeilasta, lakata olemasta yleisen huomion kohde. Vuoteen 1970 mennessä siitä oli lausuttu ivallisia huomautuksia ja sitä oli esimerkiksi sanottu ”East Riverin väittelyseuraksi”, ”propagandafoorumiksi” ja ”kansainväliseksi psykiatrin vastaanottohuoneeksi”, mihin kansakunnat menivät esittämään valituksiaan. Sen yleisölehterit olivat enimmäkseen tyhjiä. Sanomalehdissä kirjoitettiin siitä vähemmän ja vähemmän. Yhteen aikaan YK oli jopa vaarassa joutua vararikkoon, kun se ei saanut tukea jäsenmailtaan.

Tosin YK:n erityisjärjestöt, kuten Maailman terveysjärjestö, Maailmanpankki, YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö ja YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö, saivat aikaan huomattavaa edistymistä eri puolilla maailmaa. Mutta YK suunniteltiin pääasiassa poliittiseksi välikappaleeksi, ja maailmanpolitiikan alalla se vaikutti heikoimmalta.

Järjestöllä oli tietysti luontaisia rajoituksia ja heikkouksia alusta lähtien. Vuoden 1970 World Book Encyclopedia sanookin: ”YK ei ole maailmanhallitus. Se voi tavallisesti ainoastaan tehdä tutkimuksia ja esittää suosituksia.” Erikoisesti tämä pitää paikkansa yleiskokouksesta, järjestön pääelimestä, joka voi laatia ja hyväksyä päätöksiä, mutta ne ovat päätöksiä, jotka eivät sido järjestön jäseniä.

Turvallisuusneuvostolla, jossa on viisitoista jäsentä, on suurempi aloiteoikeus, ja se voi tehdä sitovia päätöksiä. Mutta kullakin sen viidestä vakinaisesta jäsenestä (jotka ovat Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Iso-Britannia, Ranska ja Kiina) on veto-oikeus.

YK:n nykyinen pääsihteeri Kurt Waldheim esitti ongelman lyhyesti:

”Yhdistyneiden Kansakuntien ei saa odottaa tekevän ihmeitä. Me koostumme suvereeneista kansakunnista. Me voimme suorittaa vain sen, mitä jäsenvaltiomme sallivat meidän suorittaa.”

Ykseys on ollut kriittinen seikka jättiläisjärjestön kaikissa ratkaisevan tärkeissä toimenpiteissä. Vuoden kuluessa Yhdistyneiden Kansakuntien muodostamisesta sen ykseys oli suureksi osaksi vain nimellistä. ”Kylmä sota” saattoi kommunistimaat länsivaltoja vastaan.

Meidän täytyy muistaa, että YK:n rakenne vuonna 1945 erosi suuresti siitä, millaiseksi se on muodostunut nykyään. Peruskirjan allekirjoittaneita jäsenmaita oli silloin viisikymmentäyksi. Niistä kaksikymmentäkaksi oli läntiseltä pallonpuoliskolta (mukaan luettuina Yhdysvallat ja Kanada), tusinan verran Länsi-Euroopasta ja lisäksi Brittiläinen kansainyhteisö. Jäljelle jääneiden maiden joukossa oli vain kourallinen kommunistimaita ja puolueettomia valtioita.

Näin ollen useimmat YK:n jäsenmaista olivat Yhdysvaltain liittolaisia, ja monta vuotta tapa, jolla Yhdysvallat äänesti, oli enemmistön tapa. Tämä länsimaiden vallan ylivoimaisuus saattoi kommunistiblokin ja sen johtajan, Neuvostoliiton, epäedulliseen asemaan. Tämä oli suuri syy siihen, miksi Neuvostoliitto käytti veto-oikeuttaan turvallisuusneuvostossa toista sataa kertaa YK:n olemassaolon ensimmäisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Vuoteen 1960 mennessä tilanne oli muuttunut dramaattisesti. Valoisat toiveet alkoivat häilyä ja heiketä.

HEIKENTYMISEN SUURIN SYY

Järjestön olemassaolon ensimmäisinä viitenä vuotena hyväksyttiin vain yhdeksän uutta jäsentä, joten jäsenmaiden määrä nousi kuuteenkymmeneen. Mutta vuonna 1960 jäseniä oli 99, ja nykyään niitä on 138. Suuri enemmistö uusista jäsenmaista on Aasiasta ja Afrikasta (missä Ison-Britannian entiset siirtomaat ovat yksi toisensa perästä saavuttaneet itsenäisyyden, usein YK:n avulla). Tämä rakenteen muutos osoittautui suurimmaksi syyksi siihen, miksi YK lakkasi olemasta huomattavassa asemassa maailmassa. Miksi?

Toisaalta tämä laajennus teki järjestöstä todella maailmanlaajuisen. Mutta samaan aikaan länsimaiden vaikutusvalta jatkuvasti väheni. Järjestöä kohtaan osoitettu into ja innostus laimeni varsinkin Yhdysvalloissa.

Yksi huomattava syy innostuksen haihtumiseen sisältyi yleiskokouksessa tapahtuvaan äänestämiseen. Siellä jokaisella pienelläkin valtiolla, joita siellä nyt on runsaasti ja joista joissakin on alle miljoona asukasta, oli yhtäläinen äänioikeus kuin Englannin, Brasilian, Yhdysvaltain tai Neuvostoliiton kokoisilla valtioillakin. ”Supervallat” kokivat tämän usein pettymystä tuottavaksi.

Kymmenen viime vuoden aikana ovat afroaasialaiset valtiot muodostuneet enemmistöksi YK:ssa (yli 70 yhteensä 138 jäsenmaassa). Tämä epäilemättä vaikutti voimakkaasti siihen, että kommunistinen Kiina, jonka väkiluku on suunnaton, noin 800 miljoonaa, kahdenkymmenen vuoden pyrkimisen jälkeen hyväksyttiin YK:n jäseneksi. Sen astuminen turvallisuusneuvoston vakinaisesti jäseneksi vuonna 1971 kansallisen Kiinan tilalle vaikutti myös siihen, että YK:n kasvot ovat radikaalisti muuttuneet. On selvää, että tilanne ei koskaan palaa sellaiseksi kuin se oli maailmanjärjestön lapsuudessa.

Jäsenmaiden lisääntymisestä huolimatta maailma ei nähnyt mitään huomattavaa merkkiä YK:n voiman elpymisestä. Ns. ”kolmas maailma”, joka muodostui köyhistä ”kehitysmaista”, oli saavuttanut erikoisaseman, sillä se kykeni aikaansaamaan sellaisten päätösten hyväksymisen yleiskokouksessa, joita ”supervallat” vastustivat. Mutta ”kolmannen maailman” valtioilla ei ollut keinoja toteuttaa näitä päätöksiä. Yleinen pettyneisyys jatkui ja jättiläisjärjestö vääntelehti, vaikeroi ja huusi mutta ei yleensä pystynyt koordinoimaan voimiaan päättäväiseen toimintaan.

Life-lehden pääkirjoitus vuonna 1970 ilmaisi sen näin: ”Kansallinen oman edun tavoittelu on yhä kansainvälisen politiikan yhteinen nimittäjä, ja todellinen valta on, niin kuin se on aina ollut, suurvaltojen hallituksissa ja sotavoimissa.”

Miksi sitten on syytä uskoa, että Yhdistyneiden Kansakuntien voima on nyt lisääntymässä? Mitkä seikat vaikuttavat sen hyväksi? Mitä osaa tämä maailmanjärjestö vielä näyttelee koko ihmiskunnan tulevaisuudessa?