Lukijain kysymyksiä
● 5. Moos. 6:8, 9:n mukaan israelilaisia käskettiin ’sitomaan Jumalan laki merkiksi käteensä’ ja pitämään sitä ’muistolauseena otsallaan’. Onko tämä ymmärrettävä kirjaimellisesti? – USA.
Monet juutalaiset selittäjät ovat soveltaneet tämän määräyksen kirjaimellisesti. Tämä on myös yksi niistä raamatunkohdista, joita on käytetty tukemaan tapaa pitää fylakteerioita (Pyhästä Raamatusta otettuja raamatunlauseita sisältäviä pieniä koteloita). Tekstiyhteyden ja toisten raamatunkohtien tutkiminen viittaa kuitenkin ehdottomasti kuvaannolliseen sovellutukseen.
Me luemme 5. Moos. 6:6–9:stä: ”Nämä sanat, jotka minä [Jehova] tänä päivänä sinulle annan, painukoot sydämeesi. Ja teroita niitä lastesi mieleen ja puhu niistä kotona istuessasi ja tietä käydessäsi, maata pannessasi ja ylös noustessasi. Ja sido ne merkiksi käteesi, ja ne olkoot muistolauseena sinun otsallasi. Ja kirjoita ne talosi pihtipieliin ja portteihisi.”
On huomattava, ettei tämä kohta sano, että käskyt olisi pitänyt kirjoittaa johonkin ja sitten pitää niitä otsalla tai kädessä tai kiinnitettyinä pihtipieliin ja portteihin. Itse käskyt piti ’sitoa merkiksi käteen’, ja niiden piti olla ’muistolauseena otsalla’. Siksi ilmaistu ajatus on ilmeisesti hyvin samankaltainen kuin Sananl. 7:2, 3:ssa: ”Noudata minun käskyjäni, niin saat elää, säilytä opetukseni kuin silmäteräsi. Sido ne kiinni sormiisi, kirjoita ne sydämesi tauluun.” Tämä ei selvästikään ole kirjaimellista. Olisi mahdotonta sananmukaisesti kirjoittaa käskyjä sydämeen, ja kirjoitettujen käskyjen sitominen sormiin vain estäisi työnteon. Sellaisesta ei olisi mitään hyötyä.
Samaten Jehova käski israelilaisia pääsiäisen suhteen, joka oli heidän Egyptistä vapauttamisensa muistojuhla: ”Se olkoon merkkinä sinun kädessäsi ja muistutuksena sinun otsallasi, että Herran laki olisi sinun suussasi; sillä Herra vei sinut väkevällä kädellä pois Egyptistä.” (2. Moos. 13:9) On jälleen ilmeistä, ettei muistojuhlaa itseään voitu kirjaimellisesti sitoa heidän käsiinsä, eikä se voinut olla kirjaimellisena muistona heidän otsallaan. Mutta israelilaiset saattoivat pitää alituisesti silmäinsä edessä sen, mitä Jumala oli tehnyt heidän hyväkseen, ikään kuin kirjoitettuna tauluun heidän otsalleen tai ikään kuin merkkinä heidän käsissään.
Samalla tavalla he voivat aina pitää Jehovan käskyt silmäinsä edessä siitä huolimatta, olivatko he kotona tai kaupungin porttien läheisyydessä, minne ihmiset tavallisesti kokoontuivat ja missä kaupungin vanhimmat käsittelivät lakiasiat. Israelilaisten ei tullut ainoastaan pitää Jumalan lakia sydämessään ja opettaa sitä lapsilleen. Heidän piti myös näyttää teoilla (kuten ilmaistiin käsillä), että he pitivät kiinni siitä. Heidän piti osoittautua julkisesti Jumalan lain kannattajiksi, ikään kuin se olisi ollut kirjoitettuna heidän otsaansa kaikkien nähtäville. Tämä oli paljon tehokkaampi tapa säilyttää uskollisuus kuin kirjaimellinen Jumalan lain kohtien pitäminen yllä tai niiden kirjoittaminen pihtipieliin tai portteihin.
Ulkokultainenkin ihminen voi pitää raamatunlauseita sisältäviä koteloita. Jeesus Kristushan moitti fariseuksia siitä, että he ’tekivät raamatunlausekotelonsa leveiksi’. (Matt. 23:5) Näitä koteloita suurentamalla he halusivat nähtävästi tehdä toisiin sen vaikutuksen, että he olivat innokkaita lain puolesta. Mutta he jättivät huomioon ottamatta sen todellisen tarkoituksen. Siksi heidän ulkonaiset ilmaisunsa eivät merkinneet mitään.
Meidän tulee varmasti haluta nykyään osoittaa olevamme sydämestämme tottelevaisia Jehovan palvelijoita. Tämä merkitsee sitä, että meidän sydämemme tulee saada meidät noudattamaan arvostavan tottelevaisina Jumalan kirjoitetun sanan ohjausta. Mielemme tulee olla vakavissa, vanhurskaissa, rakastettavissa, hyveellisissä, puhtaissa ja kiitettävissä asioissa. (Fil. 4:8) Teemmepä mitä tahansa, meidän tulee ’tehdä se sydämestämme, niinkuin Herralle eikä ihmisille’. (Kol. 3:23) Meidän jokaisen tekomme tulee todistaa, että Jumalan käskyt ovat aina silmiemme edessä.
● Merkitsevätkö 1. Kor. 6:1–7:ssä olevat Paavalin sanat, ettei kristityn pidä missään olosuhteissa viedä oikeuteen toista uskovaa koskevaa juttua? – USA.
Apostoli Paavalin henkeytetty kehotus kuuluu: ”Kuinka rohkenee kukaan teistä, jolla on riita-asia toisen kanssa, käydä oikeutta vääräin edessä? Miksei pyhien edessä? Vai ettekö tiedä, että pyhät tulevat maailman tuomitsemaan? Ja jos te tuomitsette maailman, niin ettekö kelpaa ratkaisemaan aivan vähäpätöisiä asioita? Ettekö tiedä, että me tulemme tuomitsemaan enkeleitä, emmekö sitten maallisia asioita? Jos teillä siis on maallisia asioita ratkaistavina, nekö te asetatte tuomareiksi, jotka ovat halveksittuja seurakunnassa? Teidän häpeäksenne minä tämän sanon. Eikö teidän joukossanne sitten ole yhtäkään viisasta, joka voisi ratkaista veljien välin? Vaan veli käy oikeutta veljen kanssa, vieläpä uskottomain edessä! Teille on jo yleensä vaurioksi, että käräjöitte keskenänne. Miksi ette ennemmin salli tehdä vääryyttä itsellenne? Miksi ette ennemmin anna riistää omaanne?” – 1. Kor. 6:1–7.
Paavali osoitti tässä Korinton kristityille, miten epäjohdonmukaista oli viedä kristittyjen välisiä riitoja maallisten tuomioistuinten eteen. Tuomareinahan oli miehiä, joita eivät Jumalan lain ylevät periaatteet hallinneet ja joiden omatunto ei ollut valmentunut hänen Sanansa tutkimisen avulla. Koska monet sen ajan tuomarit olivat turmeltuneita ja ottivat lahjuksia, niin kristityillä ei ollut paljon syytä uskoa heidän tuomionsa oikeudenmukaisuuteen. Paavali sanoi heitä ’vääriksi’ miehiksi. Jos kristityt olisivat vieneet riitansa sellaisten miesten eteen, niin he olisivat ’asettaneet tuomareiksi’ sellaisia, joita seurakunta halveksi siksi, että näiltä puuttui nuhteettomuus.
Viemällä asioita tuomittaviksi uskottomien eteen he lisäksi olisivat itse asiassa sanoneet, ettei kenelläkään seurakunnassa ollut viisautta tuomita ”maallisia asioita” kristittyjen keskuudessa. Tämä oli aivan ristiriidassa sen kanssa, että hengellä voideltujen kristittyjen piti Herran Jeesuksen Kristuksen hallitsijatovereina tulla tuomitsemaan enkeleitäkin eikä ainoastaan ihmisiä. Ja hehän olisivat aiheuttaneet suurta häpeää Jumalan nimelle haastamalla uskovia tovereitaan oikeuteen pakanatuomareitten eteen. Kun ulkopuoliset olisi saatettu uskomaan, etteivät kristityt sen paremmin kuin muutkaan ihmiset kyenneet sopimaan erimielisyyksiään, niin se olisi vahingoittanut tosi palvonnan etuja. Yksityisten kristittyjen oli paljon parempi kärsiä henkilökohtaista menetystä kuin vahingoittaa koko seurakuntaa tekemällä riitojaan julkisesti tunnetuiksi.
Menisivätkö antautuneet kristityt nykyään edellä olevan huomioon ottaen maallisiin tuomioistuimiin, jos se vahingoittaisi tosi palvonnan edistymistä tai antaisi siitä väärän kuvan ulkopuolisille? Eivät. Tosi kristityt ovat luonnollisesti kaikkien toisten ihmisten tavoin vielä epätäydellisiä ihmisiä. He tekevät erehdyksiä, ja pulmia syntyy liikeasioissa ynnä muissa. Mutta tämänkaltaiset erimielisyydet tulee ratkaista seurakunnan sisäpuolella, sillä Jumalan sana tarjoaa tarpeelliset ohjeet, ja seurakunnassa on miehiä, jotka ovat hyvin perehtyneitä Raamattuun.
Mutta jos kristitty kieltäytyy oikaisemasta vakavaa väärintekoa, kun seurakunnassa tuomiovaltaisessa ominaisuudessa palvelevat vanhimmat ovat tehneet sen hänelle selväksi, niin hänet erotetaan. Se on seuraavien Jeesuksen sanojen mukaista: ”Mutta jos hän ei seurakuntaakaan kuule, niin olkoon hän sinulle, niinkuin olisi pakana ja publikaani.” (Matt. 18:17) Näin ollen sellainen, joka esimerkiksi petollisesti riistäisi kristityltä veljeltään tai jättäisi vaimonsa ja lapsensa aineellista huoltoa vaille, joutuisi seurakunnan ulkopuolelle, jollei hän katuisi. – 1. Tim. 5:8.
Vääryyttä kärsinyt osapuoli voisi sen jälkeen päättää, pitäisikö ryhtyä laillisiin toimenpiteisiin syyllisen pakottamiseksi korjaamaan tilanne, kun hän nyt olisi erotettu. Vääryyttä kärsinyt osapuoli haluaisi luonnollisesti ottaa huomioon, ovatko sellaiset toimenpiteet niiden vaatimien ajan ja kulujen arvoiset, samoin kuin sen, voisiko seurakunta silti joutua häpeään sen johdosta, että yhden sen entisen jäsenen teot saatetaan julkisen huomion kohteeksi. Jos vääryyttä kärsinyt kristitty tuntisi omantuntonsa mukaan, ettei Jumalan nimi joutuisi häpeään ja että tarvittaisiin ehdottomasti oikeudenkäyntiä, niin hän ei menettelisi välttämättä vastoin Paavalin neuvon henkeä, jos hän haastaisi oikeuteen sellaisen, joka ei enää kuuluisi kristilliseen seurakuntaan. Jehova Jumala on sallinut maallisen vallan palvella välikappaleenaan lainrikkojien saattamiseksi oikeuteen, ja tässä tapauksessa se, jolle on tehty vääryyttä, käyttäisi hyväkseen laillista apua käytettyään loppuun seurakunnan sisäiset keinot väärinteon oikaisemiseksi. – Room. 13:3, 4.
Voi myös olla aikoja, jolloin kristityt veljet tuntevat omassatunnossaan voivansa mennä oikeuteen toisten uskovien kanssa. Tämä voisi tapahtua korvauksen saamiseksi vakuutusyhtiöltä. Laki voi joissakin maissa määrätä oikeusistuimessa käsiteltäviksi eräät asiat, kuten testamentit, jotka on ehkä valvottava oikeudessa. Mutta tämä ei aiheuta epäsuotuisaa julkisuutta eikä häpeää seurakunnalle. Kristityt voivat sellaisissa lakiasioissa, jotka eivät vaikuta epäedullisesti seurakuntaan, tehdä ratkaisunsa sen mukaan, mitä he pitävät parhaana kulloisissakin olosuhteissa.
Mutta jos joku kristillisen seurakunnan jäsen jättää huomioon ottamatta Jumalan sanan tästä asiasta antaman neuvon välittämättä menettelynsä vaikutuksesta seurakunnan hyvään nimeen, niin hän ei ole ”vapaa syytöksestä” kristittynä. Hän ei ole sellainen, jolla on ”hyvä todistus [seurakunnan] ulkopuolella olevilta”. (Tiit. 1:6, Um; 1. Tim. 3:7) Hän ei varmasti olisi toisille jäljiteltäväksi kelpaava esimerkki, joten se vaikuttaisi niihin etuihin, joita hänellä voisi olla seurakunnassa.