Miksi kirkko on menettämässä vaikutusvaltaansa?

”Jokainen stoalainen oli stoalainen, mutta mistä kristikunnassa löytää kristityn?”

RALPH WALDO EMERSON, 1800-LUVULLA ELÄNYT AMERIKKALAINEN KIRJAILIJA JA RUNOILIJA

”OLEN katolilainen – mutta en ole aktiivinen katolilainen”, selittää eräs nuori äiti. ”Uskonto on minulle aivan yhdentekevä asia”, lisää eräs teini-ikäinen. Heidän kommenttinsa ovat tyypillisiä nuoremman polven eurooppalaisille. Vaikka heidän vanhempansa – tai paremminkin isovanhempansa – ovat yhä kirkossakävijöitä, uskonnollisuus ei ole siirtynyt nuorempaan polveen.

Miksi niistä uskonnollisista tavoista, joille eurooppalaiset sukupolvien ajan ovat antaneet arvoa, on nykyään luovuttu?

Pelko ei enää vaikuta

Helvetin tai kiirastulen pelolla oli vuosisatojen ajan voimakas vaikutus eurooppalaisiin. Kiihkeät saarnat ja havainnolliset kirkkomaalaukset, joissa aiheena oli sammumaton, palava helvetti, saivat maallikot uskomaan sen, että ainoastaan hurskas kirkossa käyminen saattoi pelastaa heidät kadotukseen joutumiselta. ”Katolisen kirkon katekismuksessa” sanotaan edelleen, että ”kirkko velvoittaa kristityt ’osallistumaan jumalanpalvelukseen sunnuntaisin ja juhlapyhinä’”.a Maaseudulla oli myös sosiaalinen paine melkoinen, sillä jokaisen odotettiin käyvän sunnuntaisin kirkossa.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Ihmisillä on nykyään se mielipide, että he saavat vapaasti tehdä niin kuin he haluavat. Pelko ei ole enää vaikuttamassa. Helvetti on lakaistu vähin äänin maton alle, sillä Euroopassa useimmat katolilaiset eivät kuitenkaan usko siihen.

Sunnuntain messusta pois jäämistä ei käytännössä pidetä minään vakavana syntinä. Tirso Vaquero, Madridista oleva katolinen pappi, myöntää: ”Jos katolilainen ei käy sunnuntaina messussa, olemme vilpittömästi murheissamme sen takia, että hän on näin menettänyt tuokion, jonka aikana hän olisi voinut olla yhteydessä Jumalaan ja veljiinsä, emme sen takia, että hän on tehnyt syntiä. Se on vähemmän tärkeä asia.”

Pelko ei siis enää juurruta uskonnollisuutta. Mitä on sanottava kirkon ja sen johtajien moraalisesta auktoriteetista? Voivatko he ansaitusti vaatia laumoiltaan kuuliaisuutta?

Auktoriteettikriisi

Uskonnollinen pelko on hävinnyt samaan aikaan kun kirkon moraalinen asenne on huomattavasti heikentynyt. ”Vuosisatojen kuluessa meillä on ollut – – niin paljon moraalin opettajia ja niin vähän moraalisia opettajia”, pahoittelee italialainen historiantutkija Giordano Bruno Guerri. Opastuksen puuttuminen moraalikysymyksissä tuli korostetusti ilmi kahdessa maailmansodassa, jotka tekivät tuhojaan kristikunnan alueella. Euroopan kirkot eivät kyenneet estämään jäsentensä osallistumista hirvittävään verenvuodatukseen. Mikä vielä pahempaa, kirkot ottivat aktiivisesti osaa sotaponnisteluihin – kummallakin puolella.

”Ensimmäinen maailmansota, kristillisten lahkojen välinen sisällissota, aloitti kristikunnalle murheellisen ja häpeällisen aikakauden”, toteaa historioitsija Paul Johnson. ”Toinen maailmansota horjutti kristinuskon moraalista asemaa vielä pahemmin kuin ensimmäinen maailmansota. Se paljasti kirkkojen voimattomuuden Saksassa, uskonpuhdistuksen kehdossa, ja paavinistuimen pelkurimaisuuden ja itsekkyyden.”

Vatikaanin konkordaatit Hitlerin kansallissosialistisen hallituksen sekä Italian Mussolinin ja Espanjan Francon fasististen hallitusten kanssa vahingoittivat nekin katolisen kirkon moraalista auktoriteettia. Uskottavuuden menettäminen oli se hinta, jonka se lopulta joutui uskonnollisissa asioissa maksamaan tällaisesta poliittisesta oman edun tavoittelusta.

Kirkon ja valtion yhdysside katkaistaan

Tällä vuosisadalla useimmat Euroopan maat ovat lopulta katkaisseet sen yhdyssiteen, joka on pitänyt kirkon ja valtion kiinni toisissaan. Roomalaiskatolisuudella ei itse asiassa ole enää missään suuressa Euroopan maassa valtionuskonnon asemaa.

Valtakirkot saattavat kyllä edelleen saada valtiolta taloudellista tukea, mutta ne ovat menettäneet sen poliittisen vaikutusvallan, joka niillä aiemmin oli. Kaikki kirkonmiehet eivät ole oppineet hyväksymään muuttunutta tilannetta. Huomattava espanjalainen jesuiitta José María Díez-Alegría uskoo, että katolisen ”kirkon johtajilla on se käsitys – monilla heistä kaikessa vilpittömyydessään – että he eivät kykene hoitamaan sielunpaimenen tehtäväänsä ilman ihmisen ’vallan’ antamaa koroketta”.

Tämä ”ihmisen ’vallan’ antama koroke” on kuitenkin romahtanut. Esimerkistä käy se, mitä on tapahtunut Espanjassa, missä vuoteen 1975 asti oli ”nationalistis-katolinen” hallitus. Viime vuosina Espanjan piispat ovat käyneet sosialistisen hallituksen kanssa jatkuvaa taistelua kirkon taloudellisesta tukemisesta. Teruelin piispa valitti jokin aika sitten seurakuntalaisilleen, että hän tuntee olevansa ”vainottu katolilaisena”, koska Espanjan valtio ei anna kirkolle riittävästi rahallista apua.

Vuonna 1990 Espanjan piispat julistivat, että espanjalaista yhteiskuntaa vaivaa ”vakava omantunnon ja moraalin kriisi”. Keitä he syyttivät tästä ”moraalin kriisistä”? Piispojen mukaan yksi tärkeimmistä syistä oli ”se moniselitteinen ajattelutapa, jota julkinen valta [Espanjan valtio] usein edistää”. Kaikesta päättäen piispat odottavat, että valtio edistäisi katolista ideologiaa ja avustaisi kirkkoa taloudellisesti.

Tekevätkö papit itse niin kuin he opettavat?

Papit, jotka työskentelevät köyhissä seurakunnissa, ovat aina olleet kiusaantuneita katolisen kirkon valtavasta varallisuudesta. Vielä nolompaa oli se, että Vatikaanin pankki sekaantui ”sodanjälkeisen Italian pahimpaan talousskandaaliin”, Time-viikkolehden sanoja lainataksemme. Vuonna 1987 antoivat italialaiset tutkintatuomarit erään arkkipiispan ja kahden muun Vatikaanin pankin toimihenkilön pidätysmääräyksen. Vatikaanilla on kuitenkin täysi itsemääräämisoikeus omissa asioissaan, joten syytetyt välttivät pidättämisen. Vatikaanin pankki väitti, ettei ollut tapahtunut mitään väärää, mutta se ei kyennyt poistamaan sitä vaikutelmaa, että kirkko ei itse noudattanut omia opetuksiaan (vrt. Matteus 23:​3).

Paljon julkisuutta saaneet seksuaaliset väärinkäytökset ovat aiheuttaneet vielä enemmän vahinkoa. Toukokuussa 1992 pyysi eräs irlantilainen piispa, tunnettu selibaatin kannattaja, hiippakuntaansa ”antamaan hänelle anteeksi” ja ”rukoilemaan hänen puolestaan”. Hänen oli pakko erota virastaan, kun oli paljastunut, että hän oli 17-vuotiaan pojan isä ja että hän oli rahoittanut pojan koulunkäyntiä kirkon varoilla. Kuukautta aiemmin esiintyi eräs pappi Saksan televisiossa ”kumppaninsa” ja heidän kahden lapsensa kanssa. Hän sanoi haluavansa ”avata vuoropuhelun” niistä salaisista rakkaussuhteista, joita monilla papeilla on.

Skandaalit jättävät väistämättä jälkensä. Historiantutkija Guerri sanoo kirjassaan, että ”kirkko on vuosisatojen ajan loukannut italialaisten moraalitajua”. Yhtenä seurauksena tästä on hänen mukaansa ollut ”yleisen papistonvastaisuuden kehittyminen, jopa kirkkokansan joukossa” (Gli italiani sotto la Chiesa). Närkästyneillä katolilaisilla voi olla suuri houkutus tehdä papeilleen samat kysymykset, jotka apostoli Paavali teki roomalaisille: ”Sinä, joka saarnaat: ’Älä varasta’, varastatko itse? Sinä, joka sanot: ’Älä tee aviorikosta’, teetkö itse aviorikoksen?” (Roomalaisille 2:​21, 22.)

Pappien ja maallikkojen välinen juopa

Pappien ja maallikkojen välinen juopa on ongelmana vähemmän silmiinpistävä, mutta se saattaa silti olla hivuttavampi. Piispojen paimenkirjeet näyttävät pikemminkin ärsyttävän kuin opettavan seurakuntalaisia. Erään Espanjassa tehdyn tutkimuksen mukaan vain 28 prosenttia haastatelluista ”oli yhtä mieltä siitä, mitä piispat sanovat”. Yhtä suuri määrä ”oli täysin välinpitämättömiä”, ja 18 prosenttia sanoi, että he eivät ”ymmärrä, mistä he [piispat] puhuvat”. Mallorcan arkkipiispa Ubeda myönsi: ”Meidän piispojenkin on pakko tunnustaa, että kristinuskosta vieraantuminen – mikä on tosiasia – on myös meidän syytämme.”

Selkeän, Raamattuun perustuvan sanoman puuttuminen vieraannuttaa maallikkoja entisestään. Catholic Herald -⁠lehden mukaan ”monet papit ovat [Ranskassa] päättäneet osallistua poliittiseen toimintaan, jotta heillä olisi ’merkitystä’”, vaikka heidän seurakuntalaisensa mieluummin näkisivät heidän keskittyvän hengellisiin asioihin. Italialainen pappi ja sosiologi Silvano Burgalassi myöntää: ”Kenties meidän huono esimerkkimme on vieraannuttanut heidät [nuorison] Jumalasta. Olemme antaneet heille sekoituksen kompromisseja, uskontoa ja liiketoimintaa, itsekkyyttä ja rappiota.” Ei ihme, että pappien sosiaalisesti arvostettu asema on murenemassa. Espanjan katolilaisten kuulee usein sanovan: ”Olen kyllä katolilainen, mutta en usko pappeihin.”

Joidenkin katolilaisten on vaikea luottaa pappeihin, ja toiset suhtautuvat hyvin epäilevästi kirkon oppiin – vallankin niihin opetuksiin, joita he pitävät järjenvastaisina tai epäkäytännöllisinä.

Käsittämättömiä oppeja

Räikeän esimerkin tarjoaa kirkon virallinen helvettioppi. ”Katolisen kirkon katekismus” sanoo: ”Se, mitä kirkko opettaa, vahvistaa helvetin olemassaolon ja sen iäisyyden.” Äskettäin tehdyt tutkimukset kuitenkin osoittavat, että vain neljäsosa Ranskan ja kolmasosa Espanjan katolilaisista uskoo helvetin olemassaoloon.

Eurooppalaiset ovat moraalikysymyksissäkin helposti ”tee-se-itse-kristittyjä”. Mimmi, nuori Ruotsin luterilainen, on sitä mieltä, että moraalikysymykset, kuten lasten hankkiminen avioliiton ulkopuolella, ovat ”asioita, joiden suhteen jokaisen tulee tehdä omat ratkaisunsa”. Useimmat Ranskan katolilaisista olisivat hänen kanssaan samaa mieltä. Joutuessaan elämässään tärkeitten ratkaisujen eteen 80 prosenttia heistä sanoi noudattavansa mieluummin omantuntonsa kuin kirkkonsa ohjausta.

Menneisyydessä kirkko kykeni arvovallallaan tukahduttamaan kaikki toisinajattelevien mielipiteet. Vatikaanin näkökulmasta tilanne ei ole muuttunut juuri miksikään. Uusi katekismus sanoo järkähtämättömästi, että ”kaikki se, mitä Raamatun tulkintatavasta on sanottu, on viime kädessä kirkon harkintavallassa”. Autoritaarisella asenteella on kuitenkin vain hyvin vähän kannatusta. ”Auktoriteettikiista jatkuu entisellä voimallaan”, valittaa Antonio Elorza, espanjalainen valtiotieteen professori. ”Kirkko mieluummin rakentaa itselleen muurein ympäröidyn tornin ja pyhittää traditionsa oikeellisuuden välittämättä historiasta.” ”Muurein ympäröidyn tornin” ulkopuolella kirkon vaikutusvalta ja auktoriteetti jatkavat heikkenemistään.

Hengellisen rappion ohella ovat myös yhteiskunnalliset syyt lisänneet merkittävästi uskontoa kohtaan tunnettavaa välinpitämättömyyttä. Kulutusyhteiskunta tarjoaa kosolti erilaisia mahdollisuuksia ajanvietteen ja huvittelun alalla, ja useimmilla eurooppalaisilla on halua ja keinot käyttää niitä. Niiden rinnalla kirkossakäynti tuntuu tylsältä sunnuntaiaamun viettotavalta. Lisäksi näyttää siltä, että jumalanpalveluksissa vain harvoin ymmärretään ihmisten hengellisiä tarpeita.

On epätodennäköistä, saako perinteinen uskonto enää takaisin sitä otetta, joka sillä on ollut eurooppalaiseen laumaansa. Onko uskonto menneisyyden voima, jolle vääjäämättä tulee käymään samoin kuin kävi aikoinaan dinosauruksille?

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 6]

Vapaa-ajan palvonta on valloittanut kristikunnan ydinalueen

[Kuva s. 7]

Kun on tehtävä valinta saarnan ja rusketuksen välillä, useimmat eurooppalaiset suuntaavat epäröimättä uimarannalle