Elämäntehtäväni täyttäminen
Kertonut John Errichetti
ALOIN ensin tutkia Vartiotornin raamatullisia apuvälineitä vakavasti talvella vuonna 1938. Kun sairaus oli kohdannut minua, niin minä aloin etsiä talosta jotain luettavaa. Olimme saaneet vuosia aikaisemmin jonkin verran kirjallisuutta Brooklynistä, mutta emme kiinnittäneet siihen kovinkaan paljon huomiota silloin. Nyt tuotti minulle helvettiä, sielua ja muita Raamatun oppeja koskevien kirjasten lukeminen iloa, mikä tulee ainoastaan silloin, kun alkaa nähdä pimeydestä sitä ihmeellistä valoa, mitä Jehova antaa niille, jotka etsivät totuutta. Koska minut oli kasvatettu roomalaiskatolilaisena, niin en tiennyt mitään Jumalan päätöksistä, eikä meillä ollut Raamattuakaan kotona. Luin sinä talvena melko paljon ja rupesin kaikkien toisten tavalla, jotka alkavat oppia totuutta, kertomaan ystävilleni oppimistani ihmeellisistä asioista. Jotkut luulivat, että olin tulossa hulluksi, mutta ne pari ystävääni, jotka kuuntelivat, ovat nyt totuudessa.
Etsin sinä keväänä Jehovan todistajia ja aloin käydä heidän kokouksissaan. Kohta sen jälkeen pidettiin aluekokous, ja minä lähdin palvelukseen ensi kerran seurakunnanpalvelijamme kanssa. Kun olin käynyt neljässä tai viidessä kodissa hänen kanssaan, niin hän kehotti minua yrittämään seuraavaan paikkaan. Menin, ja tapaamani mies osoittautui vastustajaksi. Hänen huomautuksensa tyrmistyttivät minua hiukan, mutta minä menin yli kadun ja aloin todistaa yksin, ja Jehova osoitti olevansa kanssani, koska minä jatkoin ajan loppuun saakka. Sain seuraavina kuukausina paljon tietoa ja kokemusta työskentelemällä kahden tienraivaajasisaren kanssa, jotka kuuluivat voideltuihin.
Päätin useita vuosia myöhemmin elämäntehtäväni täyttämiseksi ryhtyä tienraivaajaksi, ja Seura lähetti minulle määräyskirjeensä tammikuun 8:ntena 1942. Olin noin vuoden ja kolme kuukautta tienraivaajana useissa Yhdysvaltojen itäisissä kaupungeissa ja aloin arvostaa kokoajan palvelusta yhä enemmän. Jehovan siunaukset olivat ilmeiset koko ajan. Me emme olleet milloinkaan nälkäisiä, eikä meiltä puuttunut vaatteita eikä yösijaa.
Seura lähetti minulle maaliskuussa v. 1943 kirjeen kysyen, haluaisinko mennä Vartiotornin Raamattukouluun Gileadiin. Voitte olla varmat siitä, että en empinyt käyttää sitä tilaisuutta. Me teimme Gilead-koulussa työtä, mutta se oli mieluista työtä, ja siellä oppi paremmin arvostamaan Jehovan järjestöä ja myöskin sitä luottamusta ja uskoa, minkä se istutti minuun. Nuo viisi kuukautta olivat mieluisia, ja me kaikki olimme lopettajaispäivänä jännittyneitä odottaen saavamme tietää, mihin me joudumme. Minä olin yksi niistä kahdeksasta, joiden piti mennä Alaskaan. Toverini ja minut määrättiin Ketchikaniin.
Saavuimme sinne lokakuun 12. päivänä 1944 kuljettuamme kuuluisaa Alaskan sisäreittiä. Me kumpikin kulutimme suurimman osan päivästä etsien Vartiotorni-lehden tilaajia ja löysimme lopulta pariskunnan, joka majoitti meidät yöksi. Seuraavana päivänä etsimme enemmän, ja tällä kertaa tapasimme vanhahkon avioparin, joka oli kovin kiinnostunut. He pyysivät meitä jäämään luokseen. Me myönnyimme siihen ja aloimme sillä välin todistaa sillä alueella sekä myöskin etsiä asuinpaikkaa.
Eräänä päivänä kysyi muuan nainen, jolle todistin, tietäisinkö kahta miellyttävää nuorta miestä, jotka tarvitsisivat pientä taloa vuokralle. Sanoin: ”En tiedä. Millainen talo on?” Hän näytti sen minulle. Sanoin hänelle, että jos saan tietää, niin ilmoitan hänelle. Etsin sitten toverini niin pian kuin taisin ja kerroin hänelle talosta. Palasimme ja sanoimme tälle naiselle: ”Tässä on kaksi nuorta miestä, joita Te kysyitte.” Talo oli enemmän kuin mitä me odotimme – vähän yli 5 000 markkaa kuussa ja kaupungin hienossa osassa.
Toverini ja minä työskentelimme sinä talvena ankarasti levittäen paljon kirjoja ja saaden monta tilausta. Mutta se oli myöskin masentavaa, kun satoi jatkuvasti ja tuuli puhalsi, niin että oli mahdotonta pitää itseänsä ja kirjallisuutta kuivana. Asiaa vaikeutti vielä se, että Ketchikan osoittautui erittäin uskonnolliseksi eräässä suhteessa ja uskonnonvastaiseksi toisessa. Kalastajat, jotka olivat enimmäkseen norjalaisia, eivät halunneet mitään uskontoa eikä mitään Raamatusta, koska he olivat saaneet liian paljon uskontoa vanhassa kotimaassaan. Heitä ei voinut moittia siitä, koska saarnaajat kerjäsivät kaupungissa aina rahaa ja sekaantuivat yhteiskunnan politiikkaan. Meillä oli aika työ voittaa noiden kalastajien luottamus. Heillä on nyt kumminkin erilainen käsitys Jehovan todistajista, ja he nauttivat kovasti Herätkää!-lehden lukemisesta.
Toverini ja minä suunnittelimme kesän tullen työskentelyä niissä syrjäisissä kaupungeissa ja kylissä, joihin pääsi vain laivalla ja lentokoneella. Ottaen niin paljon kirjallisuutta kuin voimme lähdimme postilaivalla ensimmäiseen pysähdyspaikkaan. Autoimme lastin purkamisessa, mistä kapteeni oli erittäin kiitollinen. Eräs vanha intiaanipäällikkö antoi meidän jäädä luokseen, kun me saarnasimme Jehovan valtakunnasta kaupungissa ja jätimme paljon kirjallisuutta. Seuraavana pysähdyspaikkanamme oli pieni Craig-niminen yhdyskunta. Saavuimme sinne noin kello kaksi aamulla. Oli pilkkoisen pimeää ja satoi hyvin kovasti. Kaupungissa ei ollut mitään valoja. Mies, joka hoiti satamaa, ilmestyi lyhtyineen, ja koska meillä ei ollut sillä hetkellä paikkaa, mihin mennä, niin me menimme auttamaan lastin purkamisessa. Kapteeni oli niin tyytyväinen, että kun me kysyimme, mitä olimme velkaa matkasta, niin hän sanoi: ”Ette mitään, pojat. Te ette ole minulle velkaa senttiäkään, ja minä olen erittäin kiitollinen teille.” Tämä tapahtui sotavuosina, jolloin apu oli hyvin niukka. Satamamieskin oli kiitollinen. Hän sanoi meille: ”Majatalo on suljettu tähän aikaan, niin että te, pojat, voitte jäädä minun tyhjään varastooni. Siellä on uuni ja puita, joten olkaa kuin kotonanne ja jääkää sinne niin kauaksi aikaa kuin tahdotte.” Me jäimme. Me saatoimme kulkea täältä erääseen toiseen pieneen intiaanikylään noin kahdeksan kilometrin päähän ja jättää jälleen paljon kirjallisuutta.
Viikkoa myöhemmin astuimme postilaivaan ja lähdimme Wrangelliin. Autoimme jälleen lastin purkamisessa ja saimme taaskin ilmaisen kyydin. Koska oli liian varhaista saada huonetta, niin heitimme huopamme laiturille ja kävimme nukkumaan. Tapasimme myöhemmin aamulla vanhan kreikkalaisen Vartiotornin tilaajan, joka lausui meidät tervetulleeksi pieneen mökkiinsä. Viivyimme siellä noin viikon. Koska näissä paikoissa, joissa kävimme, ei ollut esitetty Valtakunnan sanomaa moneen vuoteen, niin me levitimme luonnollisesti kirjallisuutta hyvin paljon.
Toverini ja minä aloimme nyt kysellä kalastajilta, menisikö kukaan heistä Petersburgiin, mikä oli noin 56 kilometrin päässä. Eräs heistä ottikin meidät laivaan. Niin me menimme Petersburgiin. Asunnon saaminen oli siellä vaikeaa. Tapasimme erään hyvää tahtovan henkilön, joka ehdotti, että hän vie meidät yli lahden katsomaan kahta vanhaa norjalaista – heillä saattaisi olla mökki meille. Ja niin me lähdimme yli lahden. Hyvää tahtova mies kysyi noilta kahdelta veljekseltä, voisimmeko me olla heidän toisessa majassaan, ja he sanoivat: ”Totta kai.” ”Mutta, ohimennen sanoen, mitä te pojat teette?” Me kerroimme heille. ”Ai, kaksi saarnaajaa”, he sanoivat tympeys kasvoillaan. Me sanoimme heille, että jos olisi jotain, missä me voisimme auttaa, niin me tekisimme sen iloiten. ”Hyvä on”, he sanoivat. He vuokrasivat meille pienen veneenkin, joten me saatoimme soutaa kaupunkiin ja suorittaa siellä saarnaamista talosta taloon.
Huomasin eräänä aamuna, että toinen veljeksistä yritti tervata talonsa kattoa. Se oli suuri. Koska hän oli vanha ja tutiseva, niin hän ei uskaltanut mennä katolle, vaan yritti kurkotella tikapuilta pitkällä seipäällä, minkä päähän oli sidottu harja. Se oli hänelle vaikeata. Katselin häntä hetken ja sanoin sitten: ”Me teemme sen puolestanne.” Hän katsoi minua hämmästyneenä ja sanoi: ”Tekö?” Hän ei saattanut uskoa, että kaksi saarnaajaa tekisi työtä. He eivät tietäneet eroa pappien ja kristittyjen saarnaajien välillä.
Me sanoimme hänelle, mitä tarvitsemme, ja menimme tervaamaan hänen kattoaan. Se oli suuri talo, missä oli peltikatto kaikenlaisine kulmineen ja huippuineen. Toverini ja minä työskentelimme kuin majavat koko päivän saadaksemme sen tehdyksi, ja noin kello kuusi sinä iltana he pyysivät meitä alas syömään jotain. Me sanoimme veljeksille, että me halusimme lopettaa maalaamisen, koska näytti rupeavan satamaan. ”Lopettakaa se huomenna”, sanoi toinen. ”Ei, me tahdomme lopettaa sen tänä iltana”, me vastasimme, ja niin me teimmekin. Noin puoli tuntia myöhemmin alkoi sataa kaatamalla. Nuo kaksi veljestä olivat kaupungin onnellisimmat ihmiset, koska heidän kattonsa oli maalattu. He kysyivät seuraavana päivänä, emmekö haluaisi tehdä venekatosta. Me halusimme. ”Entä toista venekatosta?” Me valmistimme senkin. ”Ettekö tahtoisi tehdä myöskin sahaa?” ”Kyllä, me haluamme tehdä myöskin sahan.”
”Mitä pitäisitte nyt talon maalaamisesta?” Ja niin me maalasimme talon. Olimme sillä välin lopettaneet saarnaamisen kaikissa kaupungin kodeissa ja valmistauduimme lähtemään. Nuo kaksi veljestä kutsuivat meidät taloon ja kysyivät meiltä, mitä he olivat velkaa meille. Me sanoimme: ”Ette mitään. Te, pojat, olitte kyllin ystävällisiä antaaksenne meidän asua mökissänne, ja niin me halusimme vastata suosionosoitukseenne.” Mutta he eivät tahtoneet sitä. Työntäen setelitukon käteemme he sanoivat: ”Me olemme enemmän kuin tyytyväisiä, ja milloin hyvänsä te, pojat, tulette kaupunkiin, niin te olette enemmän kuin tervetulleet luoksemme.” Kun laskimme rahan, niin sitä oli yhteensä 225 dollaria (yli 72 000 mk).
Kun minun nykyinen toverini ja minä olimme useita vuosia myöhemmin tehneet saman matkan, niin me pysähdyimme jälleen Petersburgissa. Nuo kaksi norjalaista veljestä kutsuivat meidät tällä kertaa suoraan omaan kotiinsa. On ollut mieluista palata tähän kaupunkiin, missä olemme saaneet paljon ystäviä. Vaikka nämä ihmiset eivät olekaan syvästi kiinnostuneita Valtakuntaan, niin he nauttivat hyvin paljon Herätkää!-lehdestä.
Me voimme aina saada maallista työtä Petersburgissa, ja tämä on pannut ihmiset näkemään eron paikkakunnan pappien ja Jehovan todistajain välillä. Jokainen tuntee meidät niinä kahtena poikana, jotka asuvat Knutsonin veljesten luona.
Ensimmäinen talvi, minkä toverini ja minä vietimme Anchoragessa, oli muistettava. Me saavuimme tammikuun 1. pnä, jolloin oli kylmä. Meillä oli melkoinen työ löytää paikka, mihin voisimme jäädä. Toverini tunsi erään tilaajan, joka nautti Herätkää!-lehden lukemisesta, ja niin me lähdimme katsomaan, olisiko hänellä tilaa meille. Hänellä olikin tyhjä mökki. Ihmiset olivat muuttaneet siitä pois juuri sinä iltapäivänä. Se oli likaisin paikka, minkä olen konsanaan nähnyt. Visky- ja olutpulloja joka paikassa, ja mökki hajusi sellaiselta, etten koskaan haluaisi tuntea sitä hajua uudelleen. Mutta minnepä voimme mennä niin myöhään? Niinpä lupasimmekin vuokrata sen. Vaikka tilanne olikin sekava, niin meillä ei ollut muuta keinoa kuin puhdistaa koko paikka, uuni mukaanlukien – sillä se oli noen tukkeama. Ja kaiken lisäksi meidän piti hakea vesi noin neljän korttelin päästä. Se oli hyvin masentavaa, sanoaksemme vähimmän. Me nukuimme sen yön ikkuna selko selällään, sillä paikka haisi niin pahalta. Lämpö laski lähes 35 asteeseen nollan alapuolelle. Mutta me olimme mukavasti napapiirin makuusäkeissämme. Noin kuukautta myöhemmin muutimme erään veljen luo, joka vuokrasi mökin, missä oli paljon parempi asua.
Vasta sen jälkeen, kun Jehovan palvelija osoittaa olevansa halukas kestämään kaikenlaisia epämukavuuksia, Jehova pitää huolen palvelijoistaan. Tämä tosiasia on saatettu huomioomme kerran toisensa jälkeen. Suorittaessamme lähetystyötämme Alaskassa olemme nukkuneet hylättyjen mökkien lattioilla, autoissa ja veneissä sekä myöskin pehmeissä vuoteissa. Tienraivaustyö on auttanut meitä arvostamaan paljon paremmin Jehovan hyvyyttä. Me olemme oppineet olemaan tyytyväisiä niihin olosuhteisiin, joihin olemme joutuneet.
Niin suurella alueella kuin Alaskassa tuo tienraivaus ehdottomasti monia kiinnostavia kokemuksia, varsinkin kun on matkustettava kaikenlaisilla saatavissa olevilla kulkuneuvoilla – autolla, junalla ja lentokoneella sekä laivoilla ja veneillä.
Eräs kalastavista veljistä vie meidät nyt joka syksy moniin saariin, mitkä muodostavat Alaskan kaakkoisosan. Tämä veli on hyvä kalastaja ja merimies. Eräs tekemämme matka osoittautui jännittäväksi. Lähdettyämme rauhallisesta satamasta menimme seuraavaan pysähdyspaikkaamme, erääseen yhdyskuntaan, missä on puolisen tusinaa asukasta. Meidän piti ylittää noin 40 kilometrin laajuinen ulappa. Tuuli puhalsi aika kovasti, ja voimakas merenkäynti oli vastainen. Kun olimme suunnilleen viidentoista minuutin matkan päässä turvallisesta ankkuripaikasta, niin koneemme pysähtyi. Patterimme olivat kaatuneet ja niistä oli vuotanut hiukan happoa virranjakajaan, mikä oli pysähdyttänyt koneen. Pyyhkien nopeasti virranjakajan kuivaksi panimme koneen jälleen käyntiin, mutta se pysähtyi taas. Käynnistimme jälleen moottorin, mutta bendiksjousi katkesi käynnistysmoottorista, ja se teki lopun yrityksistämme. Epätoivoinen yritys saada kone kammella käymään osoittautui hyödyttömäksi. Veneemme alkoi ajelehtia sivuttain raskaassa merenkäynnissä ja keinua voimakkaasti. Hetken päästä tulimme kaikki kolme merisairaiksi veneen ajelehtiessa, minne tuuli ja hyöky veivät sitä. Me rupesimme kumminkin vähitellen voittamaan merisairautemme ja saatoimme tarttua radiopuhelimeen tavoittaaksemme rannikkovartion. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua saimme yhteyden erääseen heidän laivaansa, ja he radioivat voivansa saavuttaa meidät noin kello 22 sinä iltana. Me aloimme ajelehtia noin kello 16 sinä iltapäivänä. Suunnilleen 23.30 heidän valonheittimensä löysi meidät, ja kun he olivat ampuneet kolme köyttä, niin me lopulta kykenimme kiinnittämään yhden köyden. Me olimme ajelehtineet avomerelle noin 25 kilometriä. Voitte olla varmat siitä, että meidän rukouksemme kohosivat Jehovan luokse ja Hän kuuli ne. Tämä kalastusvene, missä me olimme, oli kaksitoista ja puoli metriä pitkä ja erittäin merikelpoinen. Kun näimme, miten vene pystyi kulkemaan vastatuuleen, niin aloimme tuntea olomme paremmaksi. Rannikkovartio hinasi meitä neljä tuntia, ennen kuin saavuimme lopulta turvalliseen satamaan. Se oli yö, mitä emme unohda koskaan.
Me olemme tehneet saman matkan uudelleen ilman mitään onnettomuutta. Me olemme matkustaneet monta tuhatta kilomeriä sekä ilmassa että laivalla. Koettuaan Jehovan suojelusta pääsee pian huolehtimasta siitä, saattaisiko tulla joitakin vaikeuksia.
Täyttäessäni elämäntehtävääni minä työskentelen yhä Ketchikanin seurakunnan mukana Alaskassa lähetystyöntekijänä ja nautin suuresti palveluksestani täällä. Meillä on yli 200 julistajaa Alaskassa, ja minä tunnen heidät kaikki. Pienissä siirtokunnissa on hajallaan monta hyvää tahtovaa ihmistä, jotka tarvitsevat halukkaitten evankeliuminpalvelijoitten vierailua. Tämä on laaja alue, ja täällä tarvitaan paljon työntekijöitä. Minä iloitsen totisesti siitä kokoajan palvelusedusta, mikä minulla on, ja olen onnellinen siksi, että Vartiotorni-Seura lähetti minut Alaskaan. Minä voin sanoa: Minkä suuremman edun kukaan voisi saada Jehovalta kuin edun mennä Gilead-kouluun ja saada sitten ulkomainen työmääräys ja osallistua siellä laajennustyöhön Jehovan muun kansan kanssa yli koko maailman!