Eläintarha – villieläinten viimeinen toivo?

MAAILMAN edistyksellisissä eläintarhoissa on viime aikoina tapahtunut hiljainen vallankumous. Näkyväksi merkiksi tästä ne ovat uudistaneet eläimille tarkoitettuja tilojaan uudenaikaisen, humaanimman eläintarhakäsityksen mukaisesti. Eläinten ympäristö on pyritty saamaan mahdollisimman luonnonmukaiseksi kasveja, kivirakennelmia, sumua, ääniä ja jopa sellaisia maaeläimiä ja lintuja myöten, joiden seurassa ne viihtyvät. Vaikka muutokset ovatkin hintavia – pelkästään Yhdysvalloissa käytetään eläintarhojen ja akvaarioitten parannustöihin kuutisen miljardia markkaa vuodessa – niitä pidetään välttämättöminä eläintarhojen kunnianhimoisen uuden roolin kannalta.

Tähtäimessä seuraava vuosisata

Planeettaamme uhkaava biologinen köyhtyminen on saanut maailman huomattavimmat eläintarhat määrittelemään seuraavan vuosisadan tehtäväkseen suojelun, opetustoiminnan ja tieteellisen tutkimustyön. Tämä haaste ja sen kiireellisyys ovat saaneet jotkin eläintarhat jopa luopumaan nimestä ”eläintarha” ja käyttämään sen asemesta sellaisia nimityksiä kuin ”villieläinten rauhoitusalue” tai ”suojelupuisto”.

Tienviittana uuteen suuntaan toimii julkaisu The World Zoo Conservation Strategy. Tämä julkaisu, jota eräs kirjoittaja luonnehti ”tärkeimmäksi asiakirjaksi, minkä maailman eläintarhat ovat koskaan yhdessä tuottaneet”, on pohjimmiltaan eläintieteellinen peruskirja, sillä siinä ”on määritelty ne velvollisuudet ja mahdollisuudet, jotka maailman eläintarhoilla ja akvaarioilla on maailman luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä silmällä pitäen”. Karkottaakseen kaikki tähän uuteen asennoitumiseen kohdistuvat epäilykset julkaisu jatkaa: ”Eläintarhan tai akvaarion oikeus olemassaoloon on todellisuudessa riippuvainen siitä, millaisen panoksen se antaa suojeluhankkeeseen.”

Suuren yleisön valistaminen ja erityisesti vankeudessa lisääntymisen tutkiminen ovat tämän uuden roolin tärkeitä edellytyksiä. Huomispäivän eläintarhanhoitajat tulevat tämän päivän nuorten parista, ja heidän tehtävänään on niiden lajien talteen saatujen rippeitten säilyttäminen, jotka ovat kadonneet luonnosta ja joiden luettelo jatkuvasti pitenee. Tulevatko he hoitamaan tätä vastuullista tehtäväänsä viisaasti, ja tuntevatko he sen omakseen? Tulevatko ihmiset yleensä katselemaan luontoa valistuneemmin silmin? Jotta näin kävisi, edellä mainittu julkaisu The World Zoo Conservation Strategy kannustaa kaikkia eläintarhoja ryhtymään kouluttajiksi, näkemään itsensä osana ”maailmanlaajuista omantunnonverkostoa”.

Eläintarhat yhdistyvät maailmanlaajuiseksi verkostoksi

Tehtävä on yksinkertaisesti niin mittava, että monet eläintarhat ovat sen takia yhdistyneet maailmanlaajuiseksi verkostoksi, johon tällä hetkellä kuuluu tuhatkunta eläintarhaa. Kansainväliset järjestöt, kuten Maailman eläintarhajärjestö (World Zoo Organization) ja Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN, liittävät nämä eläintarhat yhteen sekä koordinoivat ja ohjaavat niiden toimintaa.

Kirja Zoo—The Modern Ark esittää yhden pakottavan syyn tällaiselle yhteistyölle: ”Jos näkymätön vaanija, sisäsiitos, haluttiin saada aisoihin, eläintarha ei voinut enää tyytyä siihen, että se hoitaa esimerkiksi omaa pientä siperiantiikerilaumaansa. Sen sijaan kaikkia vankeudessa eläviä siperiantiikereitä jonkin maanosan – tai jopa koko maailman – kaikissa eläintarhoissa piti käsitellä yhtenä populaationa.” Jokaisesta lajista tarvitaan tosiaankin satoja yksilöitä sisäsiitoksen – hedelmättömyyden ja sukupuuton edelläkävijän – minimoimiseksi tai poistamiseksi, ja siihen ei yksi eläintarha missään tapauksessa pysty. The World Zoo Conservation Strategy sanoo: ”Tällainen kaikkien käytettävissä olevien resurssien suuri kokoaminen on välttämätöntä, jotta antaisimme Maan biosfäärille – – parhaat mahdollisuudet säilyä elossa. Monilla on se käsitys, että jollemme kykene suojelemaan muita lajeja, emme kykene pelastamaan itseämmekään.” Tällainen pessimistinen asenne ei tietenkään ota huomioon Raamatun lupausta maallisen paratiisin ennallistamisesta (Ilmestys 11:​18; 21:​1–4).

Onnistumisen apuvälineitä eläintarhoille

Lajien tuhoutumisen vakava uhka on myös kannustanut luomaan vankeudessa lisääntymisen avuksi uusinta tekniikkaa hyödyntäviä välineitä, joita voidaan käyttää kaikkialla maailmassa: kantakirjoja, Kansainvälisen eläintarhojen vuosikirjan (International Zoo Yearbook, IZY) ja atk-pohjaisen kansainvälisen lajitietojärjestelmän (ISIS).

Kussakin eläintieteellisessä kantakirjassa on seikkaperäinen luettelo kaikista eläintarhoissa elävistä jonkin tietyn lajin yksilöistä, olivat ne sitten missä päin maailmaa tahansa. Kansainvälisenä rekisterinä se on avain siihen, että lajin geenivarasto voi säilyä terveenä ja että ”näkymätön vaanija”, sisäsiitos, voidaan pitää aisoissa. Berliinin eläintarha avasi ensimmäisen eläintarhan kantakirjan koko maailmassa vuonna 1923, jolloin se alkoi kasvattaa visenttejä eli eurooppalaisia biisoneja, jotka ensimmäisen maailmansodan aikana oli hävitetty sukupuuton partaalle.

Jotta tieteellistä materiaalia, kuten kantakirjoja, IZY:ä ja eläinpopulaatioiden tilaa koskevia tietoja, olisi helpompi levittää kaikkialle maailmaan, ISIS liitettiin Yhdysvalloissa vuonna 1974 atk-pohjaiseen tiedonhakujärjestelmään. Sen laajeneva sähköinen verkko ja massiivinen, alati kasvava tietopankki auttavat eläintarhoja kehittämään yhteistyötään maailmanlaajuisen eläintarhaverkoston toteutumiseksi.

Eläintarhojen käyttämiä biologisia apuvälineitä ovat esimerkiksi DNA-tunnistus, alkionsiirrot, koeputkihedelmöitykset sekä sperman ja alkioitten pakastaminen. DNA-tunnistuksen avulla eläintarhat voivat saada selville eläinyksilöitten vanhemmat 100 prosentin tarkkuudella, mikä on välttämätöntä, jotta esimerkiksi laumaeläinten parissa esiintyvä sisäsiitos saataisiin estettyä, sillä niiden sukupuusta on vaikea pitää kirjaa. Samaan aikaan alkionsiirrot ja koeputkihedelmöitykset nopeuttavat lisääntymistä. Tämä tapahtuu esimerkiksi siten, että uhanalaisille lajeille valitaan ”vanhempia” myös vähän kauempaa. Niiden alkioita voidaan siirtää lähisukuisiin eläimiin – jopa kotieläimiin – jotka sen jälkeen palvelevat sijaissynnyttäjinä. Tämän menetelmän avulla friisiläisrotuinen lehmä on synnyttänyt gaurin (villihärän) ja kotikissa erittäin uhanalaisen intialaisen villikissan. Se vähentää myös uhanalaisten lajien siitosyksilöiden kuljettamisen aiheuttamia kustannuksia ja riskejä, samoin näiden eläinten stressiongelmia. Ei tarvitse muuta kuin kuljettaa alkioita tai pakastettua spermaa.

Koska jotkin lajit saattavat kadota kokonaan, monet eläintarhat ovat jopa aloittaneet sperman ja alkioitten pakastamisen pitkäaikaisvarastointia varten. Tällainen pakastettu eläintarha tarjoaa jälkeläisille mahdollisuuden syntyä vuosikymmenien, kenties vuosisatojenkin, kuluttua lajin katoamisesta. Vaikka siihen liittyy paljon epävarmuustekijöitä, sitä on sanottu ”viimeiseksi oljenkorreksi”.

Luonnontutkimus auttaa parantamaan lisääntyvyyttä

Eläinten tieteellisellä tutkimisella, johon sisältyy niiden käyttäytymisen tutkiminen niiden luonnollisessa elinympäristössä, on ratkaisevan tärkeä vaikutus vankeudessa lisääntymiseen, ja se on kannustanut parantamaan eläintarhoissa olosuhteitten luonnonmukaisuutta. Jotta eläimet voisivat pysyä terveinä ja lisääntyä, eläintarhojen tulee ottaa huomioon niiden vaistot ja pitää ne ”tyytyväisinä”.

Esimerkiksi gepardiuros ja -⁠naaras elelevät luonnossa yleensä omissa oloissaan näkemättä toisiaan ja kommunikoivat ainoastaan virtsansa ja ulosteittensa hajun avulla. Nenä kertoo urokselle, milloin naaras on pariutumisvireessä, ja sen jälkeen se viettää tämän seurassa vain päivän pari. Kun eläintarhat oppivat tuntemaan tällaisen käyttäytymistavan, ne muuttivat gepardihäkkinsä sellaisiksi, että uros ja naaras eivät näe toisiaan muulloin kuin lyhyenä pariutumisaikanaan, ja siitä oli apua: ne saivat pentuja.

Gepardien tunteita erilläänolo lämmittää, mutta flamingojen laita on toisin. Ne pariutuvat vain silloin, kun ne voivat elää sellaisissa parvissa, jotka ovat liian suuria useimpiin eläintarhoihin. Englannissa eräs eläintarha teki kokeen. Se ”kaksinkertaisti” flamingoparvensa koon suuren peilin avulla. Ensi kerran kävi niin, että nämä linnut aloittivat vaikuttavat kosintamenonsa! Antavatko nämä esimerkit sinulle aavistuksen siitä, miten monitahoisen kokonaisuuden maailman eläimistö muodostaa? Eläintarhoilla on edessään varmasti valtavan suuri haaste.

Miten realistinen tavoite eläinten pelastaminen on?

Uuden ohjelman tarjoamista mahdollisuuksista kertoo se, että joitakin eläintarhassa lisääntymään saatuja lajeja on jo istutettu takaisin niiden luonnolliseen elinympäristöön. Näitä ovat esimerkiksi kaliforniankondori, visentti, valkobeisa, kullankeltainen leijona-apina ja przewalskinhevonen. Pitkän aikavälin odotteita kuitenkin varjostavat synkät pilvet.

The World Zoo Conservation Strategy sanoo: ”Ihmisyhteiskunta on niin monimutkainen ja maailmassa on niin paljon ongelmia, että vaikka ihmisillä on aiempaa enemmän tietoa luonnosta ja ympäristöstä ja he ovat aiempaa enemmän huolissaan niistä, ei ole ollut mahdollista pysäyttää monia tuhoisia prosesseja.” Niinpä ”luonnonsuojelijoitten täytyy olla valmiita keksimään keino, jonka avulla odotettavissa olevasta kriittisestä ajanjaksosta voidaan selviytyä”, se jatkaa. Tämä luonnollisesti vaatii yhteistoimintaa kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Erään tiedekirjailijan mukaan yhteistyö on nykyisellään ”tarpeisiin nähden surkean vähäistä”. Jos suuntaus kohti lajien katoamista pelkästään vähenisi mutta ei kääntyisi päinvastaiseksi, parhaatkin ponnistukset voisivat silti epäonnistua. Eläimille täytyy luoda isokokoisia, monipuolisia elinympäristöjä – ei vain pieniä saarekkeita, jotka aiheuttavat sisäsiitosta. Vasta sen jälkeen voivat eläintarhat luottavaisesti päästää suojattejaan takaisin luontoon. Mutta onko tällainen tavoite realistinen, vai onko se vain toiveajattelua?

Eläintarhojen mahdollisuuksiin on vaikea uskoa, vaikka kaikki maailman eläintarhat saataisiinkin saumattomaan yhteistyöhön. Professori Edward Wilson sanoo: ”Synkkä totuus on, että kaikkiin maailman eläintarhoihin voidaan nykyään sijoittaa korkeintaan vain 2000 nisäkäs-, lintu-, matelija- ja sammakkolajia” – pieni murto-osa kaikista lajeista. Eläintarhoilla ei siis ole mikään kadehdittava tehtävä, kun ne joutuvat päättämään, mitkä lajit valitaan säilytettäviksi, kun taas muut lajit saavat liittyä niiden lajien pitkään luetteloon, joita uhkaa sukupuutto.

Luonnonsuojelun asiantuntijoille voidaan tehdä seuraava enteellinen kysymys: kun kerran kaikki elolliset olennot ovat riippuvaisia toisistaan, niin milloin lajiston monimuotoisuuden köyhtyminen saavuttaa sen kriittisen pisteen, jonka jälkeen lajeja alkaa kadota kuin lumivyöryssä, joka saattaa hävittää suuren osan maapallolla jäljellä olevasta elämästä, ihmiset mukaan luettuina? Tiedemiehet voivat vain arvailla. ”Emme pysty ennustamaan, millaisia seurauksia yhden tai kahden tai viidenkymmenen lajin katoamisesta tulee olemaan”, sanoo Linda Koebner kirjassaan Zoo Book. ”Lajien katoaminen saa nykyään aikaan muutoksia jo ennen kuin me tiedämme, mitä siitä on seurauksena.” Kirjan Zoo—The Modern Ark mukaan samaan aikaan ”eläintarhat pysyvät keskeisimpien elämän varuskuntien joukossa planeetallamme käytävässä näännytyssodassa, sodassa, jonka laajuutta ei kyetä ennustamaan mutta joka tulevien sukupolvien mielestä on kuitenkin ollut täysin meidän syytämme”.

Onko toivolle siis mitään perustetta? Onko tulevat sukupolvet tuomittu elämään biologisesti yksitoikkoisessa maailmassa, jossa niitäkin lopulta vääjäämättä odottaa täydellinen tuho?

[Kuvat s. 7]

Ihminen on niiden pahin vihollinen

[Lähdemerkintä]

Tiikeri ja norsut: Zoological Parks Board of NSW

[Kuvat s. 8]

Joitakin uhanalaisia eläimiä: biisonit, gepardit ja suippohuulisarvikuonot

[Lähdemerkinnät]

Biisoni ja gepardit: Zoological Parks Board of NSW

Suippohuulisarvikuonot: National Parks Board of South Africa