Kuri on ollut pelastukseni
KUN olin neljävuotias, vanhempani panivat minut voimistelutunneille. Voimistelu vaati harjoittelua, ja minun oli toimittava yhteistyössä toisten tyttöjen kanssa. Pian sen jälkeen alkoi valmentautumiseni tanssijaksi. Kurista tuli osa elämääni.
Vanhempani pitivät tiukkaa kuria ja odottivat lastensa olevan kohteliaita, hyväkäytöksisiä ja kunnioittavia. Toisinaan ajattelin heidän olevan epäoikeudenmukaisia, mutta kun näin jälkeenpäin ajattelen asiaa – kasvatettuani itse kolme lasta – ymmärrän kurin arvon. Olen tosiaan kiitollinen vanhemmilleni siitä, että he välittivät minusta niin paljon.
Varhainen valmennukseni itsekurin harjoittamisessa sekä työskenteleminen osana ryhmää ovat auttaneet minua myöhemmin elämässäni.
Haasteiden edessä
Kahdeksanvuotiaana sairastuin reumakuumeeseen ja jouduin vuoteenomaksi. Molemmissa polvissani oli voimakasta kipua, enkä saanut kävellä vuoteen. Rakkaudelliset perheeni jäsenet kantoivat minut joka paikkaan. Kukaan ei uskonut, että pystyisin enää tanssimaan. Pääasiassa vanhempieni huolenpidon sekä perhelääkärimme taitavuuden ja kärsivällisyyden ansiosta paranin kuitenkin täysin ja palasin tanssin pariin entistä lujemmin päättäneenä olla paras.
Ollessani 16-vuotias vanhempani antoivat minun jättää varsinaisen koulun, jotta olisin voinut luoda itselleni uran tanssijana. Paneuduin tanssiin hyvin innokkaasti. Aikanaan aloin opiskella klassista balettia. Se vaati entistä enemmän itsekuria. Kolmen ja puolen vuoden ajan opiskelin ja harjoittelin kuusi päivää viikossa.
Kun olin 19-vuotias, pidettiin Australian balettikoulun esiintymiskokeet. Kilpailu siitä, ketkä hyväksyttäisiin tähän arvostettuun kouluun, oli kova. Koko Australiasta oli määrä valita vain muutamia. Ilokseni kuuluin niihin, jotka valittiin. Niinpä aloitin puolentoistavuoden ankaran harjoittelun. Koulussa oli baletin, mimiikan, näyttämötaiteen ja kuvataiteen oppitunteja. Baletti on viehättävä tanssimuoto, mutta se vaatii todellista voimaa, jotta se näyttäisi vaivattomalta. Vahvistimme siksi jalkojamme tekemällä ohjelmoituja voimisteluharjoituksia.
Viimein vuonna 1970 Australian Ballet Company järjesti esiintymiskokeet. Jälleen minut valittiin, ja viikon kuluessa olin liittynyt seurueeseen.
Elämä toisenlaisessa maailmassa
Ennen kuin oikein tajusinkaan, olin ensimmäistä kertaa elämässäni poissa kotoa sysättynä hyvin erilaiseen ympäristöön. Seurueemme kiersi Australiaa, ja sitten menimme Aasiaan. Elin kuin eri maailmassa, jossa on omat sääntönsä ja norminsa. Päivät ja illat työssä olivat pitkiä ja raskaita; jalat olivat arat, verta vuotavat ja rakoilla. Mutta esiintymiset korvasivat tuon kovan työn. Näyttämöllä oli mahtava olla.
Australiaan paluumme jälkeen seurueeseemme iski flunssaepidemia, eivätkä monet meistä voineet esiintyä. Minä en pystynyt tanssimaan kolmeen kuukauteen. Palattuani balettiseurueeseen minulla alkoi olla vaikeuksia sopeutua tanssijan elämään – ainaiseen täydellisyyden tavoitteluun ja siihen, että kaikenlaista baletin ulkopuolista vapaa-ajantoimintaa oli rajoitettava, sillä seuraelämän esteenä olivat sekä aika että väsymys. Tämäkö oli nyt urani loppu kaikkien noiden harjoitteluun käyttämieni vuosien jälkeen?
Minulla alkoi olla mielettömiä ja sekavia tunteita. Minusta tuli hyvin sisäänpäin kääntynyt ja eristäytynyt. Lopulta noin vuotta myöhemmin sain vakavan allergisen sairauden, nokkosihottuman. Ihottuma aiheutti sen, että koko ruumiini tuli täyteen turvonneita, kutisevia ja punaisia paukamia, jotka yhdistyivät toisiinsa, kunnes olin yksi iso punainen möykky. Se oli viimeinen pisara: erosin Australian Ballet Companysta. Kesti monta kuukautta ennen kuin paranin. Jälleen vanhempani hoitivat minut terveeksi.
Avioliitto ja perhe
Vuonna 1974 tapasin erinomaisen nuoren miehen. Hän oli näyttelijä, joka omisti oman liikeyrityksen. Menimme naimisiin ja matkustelimme ympäri Eurooppaa. Kun palasimme Australiaan, esikoisemme, Justin, syntyi vuonna 1976. Myöhemmin muutimme Perthiin, Länsi-Australian pääkaupunkiin, ja ostimme hotellin. Se merkitsi melkoista elämänmuutosta.
Työtaakka oli valtava, sillä yritimme huolehtia hotellista itse. Nousin aamuneljältä ja toisinaan en lopettanut työntekoa ennen kuin seuraavana aamuna. Näiden paineiden lisäksi demonit vaikuttivat hotellissa voimakkaasti. Tämä vaikutti pikkuhiljaa meidän elämäämme, erityisesti rakkaaseen mieheeni. Avioliitto- ja taloudelliset ongelmat johtivat siihen, että kolmen vuoden kuluttua päätimme myydä hotellin ja yrittää pelastaa avioliittomme hajoamiselta.
Perheemme oli kasvanut viisihenkiseksi, kun olimme saaneet kaksi tytärtä, Biancan ja Victorian. Hotellin myyminen ei käynyt nopeasti, ja sinä aikana aloin pyytää apua Jumalalta. Muistin Isä meidän -rukouksen, jonka olin oppinut ulkoa lapsena. Se oli jatkuvasti mielessäni, ja esitin aina sitä.
Lopulta saimme hotellin myytyä. Mieheni kuoli kuitenkin valtimonpullistumaan vain kolme viikkoa ennen kuin meidän piti lähteä Perthistä Melbourneen. Hän oli vasta 32-vuotias. Olin surun murtama, enkä saanut lohtua melbournelaisen katolisen papin sanoista, kun hän totesi, että niiden vaikeuksien takia, joita miehelläni oli ollut demonien kanssa, demonien huono vaikutus oli epäilemättä minunkin osanani. Niinpä hän ryhtyi pirskottamaan ”pyhää” vettä joka puolelle minua ja lapsiani sekä kaikkiin huoneisiin äitini kodissa, jossa tilapäisesti asuimme.
Kysymyksiä jotka olivat edelleen vailla vastausta
Kului monta vuotta, ja jatkoin kysymysten esittämistä Jumalasta mutta en saanut yhtään tyydyttävää vastausta katoliselta kirkoltani. Silloin päätin muuttaa perheineni Melbournesta lämpimämmälle seudulle Queenslandiin. Asetuimme Brisbaneen, jossa olimme aktiivisesti mukana kirkon toiminnassa. Lapset olivat katolisissa kouluissa, ja kävimme kaikki säännöllisesti kirkossa, paastosimme, toistimme ruusukkorukousta ja teimme kaiken, minkä ajattelin Jumalan meiltä vaativan.
Koska en ollut saanut vastauksia kysymyksiini, päätin lukea pätkän Raamattua itsekseni joka päivä nähdäkseni, pystyisinkö löytämään vastaukset omin päin. Lopulta luin Matteuksen 7:7:n ja hämmästyin. Siinä kehotettiin yksinkertaisesti pyytämään jatkuvasti ja etsimään herkeämättä. Ajattelin, että sehän on helppoa, ja tein juuri siten. Pyysin jatkuvasti Jumalaa auttamaan minua saamaan vastaukset kysymyksiini.
Vihdoinkin saan vastaukset
Näin jälkeenpäin ymmärrän, ettei Jehovan todistajien tulo ovelleni pian tämän jälkeen ollut sattumaa. Se, mitä he sanoivat, kuulosti suurenmoiselta. Vaikka kuuntelin kiinnostuneena, en tajunnut sen olevan sitä, mitä olin etsinyt. Kun naiset olivat käyneet luonani joitakin kertoja, sanoin, ettei heidän enää tarvinnut tulla.
Olin tuolloin, alkuvuodesta 1987, hyvin kiireinen. Kotini kunnostustyöt olivat loppusuoralla, ja tarvitsin hyvän maalarin tekemään työn loppuun. Rakennusurakoitsija suositteli erästä ystävällistä, kohteliasta ja auttavaista nuorta talomaalaria nimeltä Peter. Peter puhui lämpimästi vaimostaan ja lapsistaan, ja hän näytti raikkaalta ja puhtaalta. Halusin itsekin näyttää samanlaiselta, ja eräänä aamuna, kun hän tasapainoili rakennustelineellä, kysyinkin häneltä, missä kirkossa hän kävi.
Saatuani tietää hänen olevan Jehovan todistaja aloin heti ahdistaa häntä kysymyksillä. Aloitin aamulla, kun hän tuli töihin, ja jatkoin siihen saakka, kun hän iltapäivällä lähti uupuneena kotiin. Ja hän osasi vastata niihin kaikkiin. Aloin tutkia yötä päivää, ja Raamattu alkoi elää. Olin suunniltani ilosta, kun koko perheelleni järjestettiin Raamatun kotitutkistelu. Se oli todella riemullista aikaa elämässämme, koska tiesimme löytäneemme totuuden.
Hankkiuduimme eroon kaikesta roskasta – mielessämme olevista asioista sekä esineistä, jotka liittyvät epäjumalanpalvontaan. Kodistamme lähti kasseittain tavaraa kaatopaikalle. Pian lapsiani pyydettiin ystävällisesti lähtemään katolisista kouluistaan. Se, että he todistivat Jehovasta, ei herättänyt arvostusta.
Tosi palvonnan yhdistäminä
Nyt olemme kaikki neljä kastettuja todistajia. Justin ja Bianca ovat lopettaneet koulun ja toimivat kokoaikaisessa tienraivauspalveluksessa. Victoria on 16-vuotias ja käy vielä koulua. Minä puolestani olen kuudetta vuotta tienraivaajana.
Olimme kuusi vuotta Brisbanen seurakunnassa. Autoin siellä kahta herttaista vanhaa naista, jotka vihkivät pian elämänsä Jehova Jumalalle. Vuonna 1994 muutimme alueelle, missä tarvitaan enemmän Valtakunnan saarnaajia. Nykyään palvelemme Lounais-Queenslandissä sijaitsevassa pienessä maaseutukaupungissa nimeltä Charleville. Alue, jolla saarnaamme, on valtava – suunnilleen yhtä iso kuin Australian saariosavaltio Tasmania!
Kun olen ajatellut lapsuuttani ja harjoitteluani, olen tajunnut, miten paljon olen hyötynyt kurista. Se on auttanut minua soveltamaan Raamatun periaatteita ja tekemään tarvittavia muutoksia elämässäni. Jehovalta nyt saamani kuri tuottaa tosiaan pelkkää iloa ja antaa toivon loputtomista siunauksista itselleni ja perheelleni (Sananlaskut 6:23; 15:33). (Kertonut Sue Burke.)
[Kuva s. 21]
Kolmen lapseni kanssa