Aseet – kuoleman tie
ERÄS korkea-arvoinen poliisivirkamies on sanonut: ”Heillä on sellainen harhakuva, että kun he joskus tähtäävät aseellaan jotakuta, tilanne on heidän hallinnassaan, mutta kun niin ei käykään, he epäröivät, kuten niin moni poliisi on myös epäröinyt sekunnin murto-osan, ja se maksaa heille heidän henkensä.” Eräs amerikkalainen turvallisuusasiantuntija on lisäksi tehnyt seuraavanlaisia havaintoja: ”Monet eivät ymmärrä käsiaseen omistamisen merkitsevän myös sitä, että täytyy olla valmis elämään niiden seurausten kanssa, joita toisen ihmisen mahdollinen tappaminen aiheuttaa. On vaarallisempaa olla aseen kanssa kuin kokonaan ilman sitä, sillä vaikka et ampuisikaan, niin rikollinen ampuu sinua.”
Vielä eräs asia: ”Tarvitaan vain vähän mielikuvitusta sen oivaltamiseen, että tällaiset muotiaseet eivät suinkaan vähennä, vaan päinvastoin lisäävät ikävyyksiin joutumisen mahdollisuutta”, kirjoittaa eräs naistoimittaja – poliisin lähiomainen ja itsekin taitava ampuja. ”Tietävätkö naiset, jotka ovat ostamassa ’sieviä’ aseita, miten mieltä ylentäviltä hajalle ammutut aivot näyttävät? Lopputulos ei ole mikään kaunis. Oletko joskus nähnyt miestä, jolta on ammuttu naama tohjoksi?” Tai, kuten hän kysyy: ”Pystyisitkö tähtäämään sydämeen?”
Jos joku alkaisi ahdistella sinua, niin miten nopeasti saisit piilossa olevan aseesi esiin? Ajattele tämän naisen omaa kokemusta: ”Kun kimppuuni käytiin takaapäin – kyseessä oli mielenvikainen narkomaani teurastuspuukko kädessään – puukonterä painui kurkkuani vasten jo ennen kuin näin, kuka kimppuuni oli käynyt, tai kuulin mitään. Jos olisin tavoitellut asettani, niin kumpi olisi selviytynyt täpärästi voittajana?” Hän jatkaa: ”En kuvittele voivani suojella itseäni siten, että kuljetan mukanani asetta. Ei ole kysymys siitä, mikä on oikein tai väärin. Pikemminkin on kysymys siitä, mikä on järkevää.”
Tarkastelemme nyt joitakin musertavia tosiasioita. Niissä ”suhteellisen harvoissa tapauksissa, jolloin talon isäntä ja murtovaras todella alkavat ammuskella toisiaan, käy helposti niin, että murtovaras osoittautuu taitavammaksi aseenkäyttäjäksi ja isäntä joutuu lopulta ruumishuoneelle”, kertoi viikkolehti Time 6. helmikuuta 1989 päivätyssä numerossaan. Millainen vaikutus ampuma-aseella sitten saattaakin olla rikosten ehkäisijänä, tämä vaikutus jää kuitenkin toiseksi niiden murhenäytelmien rinnalla, joita se voi muulla tavoin aiheuttaa. Yksi esimerkki tästä ovat itsemurhat. Pelkästään Yhdysvalloissa ampui eräänä vuoden mittaisena ajanjaksona yli 18000 ihmistä itsensä hengiltä.
Emme voi tietää, miten moni näistä oli tehty hetken mielijohteesta, mitä ei ehkä olisi tapahtunut, jos asetta ei olisi ollut saatavilla käsilaukussa tai lipaston laatikossa. Se, että ase oli helposti saatavilla, kuitenkin varmasti vaikutti joissakin tapauksissa siihen, että uhreille ei jäänyt riittävästi aikaa järkevään harkintaan, mikä olisi kenties pelastanut heidän henkensä. Kun Yhdysvalloissa ampumalla tehtyihin itsemurhiin lisätään ne itsemurhat, jotka muualla maailmassa tehdään ampumalla, niin niiden yhteismäärän täytyy olla todella järkyttävän suuri.
Viikkolehti Time kertoi 17. heinäkuuta 1989, että tuon vuoden toukokuun ensimmäisellä viikolla ammuttiin yksistään Yhdysvalloissa 464 ihmistä hengiltä. ”Tänä vuonna tulee vielä yli 30000 ihmistä kokemaan saman kohtalon”, lehti jatkoi. Sen mukaan ”amerikkalaisia kuolee saamiinsa ampumahaavoihin enemmän kahdessa vuodessa kuin heitä on kuollut tähän mennessä aidsiin. Vastaavasti aseet vievät kahdessa vuodessa hengen useammalta amerikkalaiselta kuin heitä kaatui koko Vietnamin sodassa.”
Vanhemmat, joilla on aseita, ottavat vastuun siitä, jos heidän lapsensa riistävät niillä hengen itseltään tai joiltakuilta toisilta. Eräs sanomalehti kirjoittaa: ”Nuorten itsemurhien määrän kasvu vuonna 1988 selittyy osittain sillä, että heidän on entistä helpompaa päästä käsiksi aseisiin, kun yhä useammat aikuiset varastoivat niitä suojellakseen kotejaan, sanoi poliisi. – – Jos kotona on ase, on hyvin todennäköistä, että jonain päivänä lapsi saa sen käsiinsä.” ”Viime vuonna [1988] ampui yli 3000 lasta toisia lapsia”, kertoivat televisiouutiset Yhdysvalloissa vuoden 1989 kesäkuussa.
Vanhemmat, tiedättekö, missä aseenne ovat? Eräs isä kyllä tiesi, mutta niin tiesi hänen kymmenvuotias poikansakin. New York Times kertoi 26. elokuuta 1989, mitä tapahtui: ”Hän latasi isänsä järeän metsästyskiväärin ja ampui kuoliaaksi tytön, joka oli kehuskellut olevansa häntä parempi videopeleissä.” Tietävätkö vanhemmat aina, mitä kaikkea heidän lapsensa aamulla pakkaa koulureppuunsa? Kenties myös isän pistoolin? Mitä mahtoivatkaan erään viisivuotiaan lastentarhalaisen vanhemmat ajatella, kun kouluviranomaiset ilmoittivat heille ottaneensa heidän pojaltaan ladatun 6,3 millimetrin pistoolin tämän ollessa syömässä täpötäydessä tarhan ruokalassa yhdessä satojen muiden lasten kanssa?
Myöhemmin vuonna 1989 tavattiin eräs ensiluokkalainen mahtailemasta ladatun pistoolin kanssa. Samassa kuussa pidätettiin eräs 12-vuotias sen takia, että hänellä oli ollut ladattu pistooli koulussa. Kaikki tämä tapahtui saman koulupiirin alueella. Floridassa oli eräällä koulutytöllä sikäli huonoa onnea, että hän ei kyennyt välttymään onnettomuudelta, jonka toinen tyttö aiheutti hänelle käsissään olleella ladatulla aseella. Tämä 11-vuotias oli tuonut kouluun aseen, ja kun hän näytti sitä tovereilleen, hän vahingossa ampui ensin mainittua tyttöä selkään.
”Ensiluokkalaiset menevät täältä kotiinsa, ja melkein kaikki he tietävät, missä heidän kotonaan säilytetään asetta”, sanoi erään koulun rehtori. ”Monet heistä tietävät, mitä aseella on saatu aikaan”, selittää eräs kolmannen luokan opettaja. ”Kenties heillä ei ole enää isää, enoa tai veljeä siksi, että kotona on ampuma-ase”, hän sanoi. Joihinkin kouluihin on ollut pakko hankkia jopa metallinilmaisimia, jotta saataisiin korjatuksi parempaan talteen ne aseet, joita alaluokkalaiset tuovat kouluun, puhumattakaan niistä aseista, joita varttuneemmat koululaiset tuovat. Eivätkö vanhemmat olekin vastuussa siitä, mitä heidän lapsensa tekevät – varsinkin ne vanhemmat, jotka näkevät soveliaaksi hankkia aseita kotiinsa, mistä heidän lapsensa voivat löytää niitä?
Vanhemmat saattavat rauhoittaa itseään ajattelemalla, että heidän aseensa ovat sellaisessa piilossa, että heidän lapsensa tai muut eivät löydä niitä. Valitettavasti lapset, joita on löytynyt kuolleina, kuitenkin todistavat vanhempiensa olleen väärässä. Lisäksi eräästä asiasta ei voi olla epäilystäkään. Eräs poliisipäällikkö näet selittää: ”Asia ei voi olla yhtaikaa sekä niin että näin. Jos aseesi on varmasti sellaisessa tallessa, että viattomat ihmiset, joita kodissasi on – lapsesi, vieraasi tai jotkut muut – eivät pääse vahingoittamaan sillä itseään, niin et pääse käsiksi aseeseesi sellaisen vaaran uhatessa, jollaista silmällä pitäen se lähinnä on hankittu.”
Poliisi on arvioinut, että jos kotona säilytettävää asetta joskus käytetään, niin ”on kuusi kertaa todennäköisempää, että sillä ammutaan jotakuta perheenjäsentä tai ystävää kuin tungettelijaa”, kertoo viikkolehti Time. ”Vaimo tai äiti luulee, että murtovaras on tulossa, ja hän ampuukin miestään tai poikaansa, joka on tulossa myöhään kotiin”, sanoi eräs turvallisuusasiantuntija. Sen jälkeen häneltä kysyttiin: ’Miten ihmisten sitten pitäisi suojella kotejaan?’ Vastaus kuului: ”Kenties paras keino suojella itseään on se, että panee mieluummin alttiiksi omaisuutensa kuin oman henkensä. Useimmat rosvot ja murtautujat ovat tulleet varastamaan, eivät tappamaan. Useimmat kotona ampuma-aseella tehdyistä tapoista ovat talon isännän aseella tehtyjä. Joka tapauksessa kaupunkilaisten kannattaisi lisätä turvallisuuttaan siten, että he perustavat vapaaehtoisia ’valvontaryhmiä’ torjumaan rikollisuutta.” Aseita omistavien on lopuksi hyvä kysyä itseltään, ovatko he halukkaita riistämään toiselta ihmiseltä hengen sen takia, että he haluavat suojella käsilaukkunsa tai lompakkonsa sisältöä tai joitakin kodin arvoesineitä.
Jos olet viisas, et tee vastarintaa sellaiselle, joka uhkaa henkeäsi saadakseen sinulta arvoesineitäsi. Henki on arvokkaampi kuin ne.