Ketkä hävittävät sademetsiä?

TÄHÄN kysymykseen vastataan usein syyttämällä maailman köyhiä. Trooppisissa maissa maaseudun ihmiset ovat vuosisatoja harjoittaneet kaskiviljelyä. He kaatavat pienen metsäalan ja polttavat sen, ja he istuttavat viljelyskasveja joko vähän ennen polttamista tai heti sen jälkeen. Viljelyskasvit saavat tarvitsemansa ravinteet metsän tuhkasta.

Tällainen viljelymuoto paljasti jo kauan sitten trooppisista sademetsistä erään yllättävän tosiasian: noin 95 prosenttia niistä kasvaa erittäin laihassa maassa. Ravinteiden kierto on sademetsässä niin nopeaa, että ne ovat suurimmaksi osaksi varastoituneina puihin ja muuhun kasvillisuuteen korkealle maanpinnasta, turvassa sateilta, jotka muutoin huuhtoisivat ne pois maaperästä. Sademetsä on siksi erittäin sopiva ympäristöönsä. Viljelijälle tämä ei kuitenkaan ole aivan yhtä hyvä uutinen.

Köyhien ahdinko

Kun metsä on poltettu, tuhkan sisältämät ravinteet huuhtoutuvat sateiden mukana aivan liian nopeasti pois. Maanviljely muuttuu hitaasti painajaiseksi. Näin kertoi eräs köyhä bolivialainen viljelijä: ”Ensimmäisenä vuonna hakkasin puut ja poltin ne. Maissi kasvoi pitkäksi ja makeaksi tuhkassa, ja ajattelimme kaikki, että vihdoinkin meitä oli onnistanut. – – Sen jälkeen tilanne on kuitenkin huonontunut. Maa muuttuu yhä kuivemmaksi, eikä siinä kasva mitään muuta kuin rikkaruohoja. – – Jaa, että tuholaiset? En ole ennen nähnyt näin monenlaisia tuholaisia. – – Ei paljon puutu, että joudumme perikatoon.”

Ennen vanhaan viljelijä hakkasi metsään uusia laikkuja ja jätti vanhan maatilkun kesannoksi. Kun metsä oli päässyt uudistumaan vanhoille tilkuille, ne voitiin hakata uudelleen. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että raivattujen laikkujen ympärillä on alkuperäistä sademetsää, jotta hyönteiset, linnut ja nisäkkäät voivat sirotella siemeniä ja pölyttää nuoria puita. Se vaatii aikaa.

Nopea väestönkasvu on myös muuttanut tilannetta. Kun viljelijöitä kerääntyy yhä enemmän samoille alueille, maan lepoajat jäävät yhä lyhyemmiksi. Muualta tulleet viljelijät usein käyttävät maansa kasvuvoiman muutamassa vuodessa loppuun. Sen jälkeen he valtaavat uutta metsää ja polttavat sitä leveänä rintamana.

Toinen tilannetta pahentava seikka on tämä: noin kaksi kolmannesta kehitysmaiden väestöstä tarvitsee puuta polttoaineeksi ruoanlaittoon ja lämmitykseen. Yli miljardi ihmistä voi saada polttopuuntarpeensa tyydytetyksi ainoastaan siten, että he hakkaavat metsiä nopeammin kuin mitä ne nykyisin uudistuvat.

Syvemmällä olevia syitä

On helppoa syyttää köyhiä. Se on kuitenkin samaa kuin jos ”pantaisiin sotien syttyminen sotilaitten syyksi”, sanovat ympäristöntutkijat James D. Nations ja Daniel I. Komer. He jatkavat: ”He ovat vain nappuloita kenraalien pelipöydällä. Jotta ymmärtäisimme, millainen on ollut siirtolaisten osuus metsien hävittämisessä, joudumme kysymään, miksi nämä perheet ovat ensinkään tunkeutuneet sademetsään. Vastaus on yksinkertainen: koska heille ei ole missään muualla maata.”

Eräässä trooppisen vyöhykkeen valtiossa vain 2 prosenttia maanomistajista omistaa 72 prosenttia kaikesta maasta. Toisaalta 83 prosentilla joko ei ole niin paljon maata, että he saisivat siitä toimeentulonsa, tai sitten heillä ei ole maata laisinkaan. Sama ilmiö toistuu eri puolilla maailmaa, vaikkakin eriasteisena. On paljon sellaisia yksityisomistuksessa olevia maita, joilla ei kasvateta ravintoa paikallisen väestön tarpeisiin, vaan sen sijaan vientiin meneviä kasveja, jotka myydään lauhkeilla vyöhykkeillä sijaitseviin vauraisiin maihin.

Puutavarayhtiöt ovat myös saaneet osakseen syytöksiä. Paitsi että hakkuut itsessään aiheuttavat vaurioita metsälle, hakkuiden jäljiltä sademetsät ovat myös alttiimpia metsäpaloille – ja ihmisille. Kun puskutraktori on saanut raivatuksi koskemattomaan metsään teitä, puunkaatajien perässä seuraa laumoittain ihmisiä, jotka etsivät viljelykseen sopivaa maata.

Kun maanviljelyksen harjoittaminen epäonnistuu – kuten niin usein tapahtuu – karjatilalliset ostavat maat ja muuttavat ne laidunmaiksi. Tällainen on hyvin yleistä Keski- ja Etelä-Amerikassa. Suurin osa karjatilallisten tuottamasta pihvilihasta viedään vauraampiin maihin. Yhdysvalloissa syö kotikissa keskimäärin enemmän pihvilihaa vuodessa kuin tavallinen ihminen syö sitä Keski-Amerikassa.

Viime kädessä ovat kehittyneet maat rahoittamassa trooppisten sademetsien hävittämistä – voidakseen tyydyttää ahnaita halujaan. Eksoottiset trooppiset puulajit, maataloustuotteet ja pihviliha, joita ne innolla ostavat trooppisista maista, vaativat kaikki metsän raivaamista tai muunlaista turmelemista. Amerikkalaisten ja eurooppalaisten kokaiininhimon tyydyttämiseksi Perun sademetsään on raivattu satoja tuhansia hehtaareja tilaa tuottoisille kookapensasviljelmille.

Hyväksikäyttö kuin bumerangi

Monet hallitukset edistävät metsien tuhoutumista. Ne myöntävät karjatilallisille, puutavarayhtiöille ja vientiin tarkoitettujen kasvien viljelijöille verovapauksia. Eräät valtiot antavat viljelijälle tilkun maata, jos hän ”parantaa” sitä raivaamalla sen paljaaksi metsästä. Eräs Kaakkois-Aasian maa on siirtänyt asukkaitaan miljoonittain maanviljelijöiksi kaukaisiin sademetsiinsä.

Tällaisia toimintatapoja on puolustettu sillä, että metsien hyödyntäminen auttaa köyhiä, tai sillä, että se antaa piristysruiskeen lamaan ajautuneelle talouselämälle. Toisaalta asiantuntijoitten mielestä jopa tällaiset lyhyen aikavälin edut ovat pettäviä. Esimerkiksi maa, joka osoittautui liian karuksi pienviljelijän kasveille, ei ehkä ole sen ystävällisempää karjatilallisen karjalle. Karjatilat hylätään yleensä kymmenen vuoden käytön jälkeen.

Sahateollisuuden tulevaisuus ei useinkaan näytä yhtään paremmalta. Kun trooppisia kovapuita korjataan metsästä ajattelematta tulevaisuutta, metsät hupenevat nopeasti. Maailmanpankki on arvioinut, että niistä 33 maasta, jotka tällä hetkellä ovat trooppisen puun viejiä, on vähintään 20 käyttänyt tällaiset puuvaransa kymmenen vuoden kuluttua loppuun. Thaimaassa metsien hävittäminen oli niin nopeaa, että kaikki hakkuut on pitänyt kieltää siellä lailla. Erään arvion mukaan Filippiineiltä on 1990-luvun puoliväliin mennessä hakattu kaikki metsät.

Lopuksi kaikkein karvain pala: tutkimuksissa on ilmennyt, että sademetsäpalsta voi tarjota enemmän tuloja, kun se jätetään koskemattomaksi ja sieltä korjataan vain sen tuotteita – esimerkiksi hedelmät ja raakakumi. Tuottavuus on siis parempi kuin mitä sama maa-ala tuottaisi maa- tai karjatalouden käytössä tai hakkuutuloina. Silti tuhoaminen jatkuu.

Maapallo ei kestä tällaista käsittelyä iäti. Kirjassa Saving the Tropical Forests (Trooppisten metsien pelastaminen) sanotaankin: ”Jos jatkamme sademetsien hävittämistä nykyisellä vauhdilla, emme tarvitse vastausta siihen, häviävätkö ne, vaan siihen, milloin ne häviävät.” Aiheuttaisiko sademetsien täydellinen häviäminen tosiaankin ongelmia koko maailmalle?

[Kuva s. 7]

Sademetsän tuhoojia

Patojen aiheuttamat tulvat

Kaskiviljely

Hakkuut

Karjanhoito