Uskonnon tulevaisuus sen menneisyyden valossa

14. osa: vuodesta 622 eteenpäin: Jumalan tahtoon alistuminen

”Nämä lähettiläät olemme tehneet toinen toistaan etevämmiksi.” – Koraanina Al-Baqarati (2. suura) jae 254

KAIKKIVOIPAAN, rakkaudelliseen Jumalaan uskovat ihmiset käsittävät, miten viisasta on alistua hänen tahtoonsa. He arvostavat sitä ohjausta, jota hän on antanut heille niiden lähettiläiden välityksellä, joille hän on uskonut yliluonnollista tietoa. Jotkut näistä lähettiläistä tunnustetaan useammassakin kuin yhdessä suuressa maailmanuskonnossa. Esimerkiksi yli 800 miljoonaa islamin kannattajaa pitää sellaisia juutalais-kristillisiä henkilöitä kuin Aadamia, Nooaa, Aabrahamia, Moosesta, Daavidia ja Jeesusta Jumalan suurina profeettoina. Mutta he uskovat, että seitsemäs profeetta on kaikkia muita lähettiläitä huomattavampi: profeetta Muhammed.

Nimi islam sisältää merkityksen, sillä se ilmaisee alistumista tai antautumista – tässä yhteydessä Allahin lakiin ja tahtoon. Ihmistä, joka alistuu tai antautuu tällä tavalla, kutsutaan ”muslimiksi”, joka on aktiivin partisiippi sanasta islam. Muslimit ovat alistuneet Allahille. Allahia pidetään persoonanimenä, ja se on lyhennys al-ilahista, arabian kielen ”Jumalaa” tarkoittavasta sanasta. Tuo nimi esiintyy Koraanissa noin 2700 kertaa.

Islamin huomattavin profeetta

Muhammed ibn Abdallah (Abdallahin poika), islamin perustaja, syntyi Mekassa Saudi-Arabiassa noin vuonna 570. Hän oli tyytymätön paikallisiin polyteistisiin uskonkäsityksiin ja rituaaleihin. Hän ei ilmeisesti myöskään tuntenut mitään vetoa juutalaisuuteen eikä kristillisyyteen. H. M. Baagil, muslimikirjoittaja, puhuukin asiasta lähemmin: ”Koska kristinusko oli poikennut kauas Jeesuksen alkuperäisistä opetuksista, Allah lähetti siksi osana alkuperäistä suunnitelmaansa viimeisen Profeettansa, Muhammedin, herätyssaarnaajaksi palauttamaan kaikki nämä muutokset takaisin kohdalleen.”

Muhammed antoi rituaaleille ja jumalanpalvelusmenoille arabialaisen leiman. Mekka ja sen pyhä Kaaban pyhäkkö syrjäyttivät Jerusalemin ja sen temppelin. Juutalaisten lauantai ja kristittyjen sunnuntai yhteisenä rukouspäivänä korvattiin perjantailla. Ja muslimit alkoivat pitää nyt Muhammedia Jumalan huomattavimpana profeettana Mooseksen tai Jeesuksen sijaan.

Noin nelikymmenvuotiaana Muhammed julisti, että hänet oli kutsuttu Jumalan lähettilääksi. Aluksi hän kertoi uskonkäsityksistään ystävilleen ja sukulaisilleen, ja vähitellen hänelle kerääntyi joukko seuraajia. Islamilainen ajanlasku alkoi varsinaisesti vuonna 622, kun hän joutui lähtemään Mekasta Medinaan. Tuota tapahtumaa kutsutaan hidžraksi, joka on arabian kielen ”muuttoa” tarkoittava sana. Islamilaisissa ajankohdissa käytetään siksi merkintää Anno Hidžrae (A.H.), mikä merkitsee ’vuonna paon jälkeen’.

Muhammed yritti saada Medinassa asuvia juutalaisia alistumaan uuteen uskontoonsa ja hänen osaansa profeettana. Mutta taivuttelu epäonnistui. He vastustivat häntä ja punoivat juonia hänen vihollistensa kanssa, joita oli sekä Mekassa että Medinassa. Lopulta juutalaisten pääryhmät ajettiin pois, ja yksi heimo, Quraiza, tuhottiin tappamalla sen miehet ja tekemällä naisista ja lapsista orjia.

Lopulta Mekka vallattiin rauhanomaisesti vuonna 8 A.H. (vuonna 630), samoin kuin suurin osa Arabian niemimaata. Muutama vuosikymmen Muhammedin kuoleman jälkeen kiista seuraajasta johti sellaiseen sisällissotaan, että alueen yhteisö omaksui sen vuoksi miltei vastaanottavaisen kannan ei-islamilaisia ryhmiä ja ajatuksia kohtaan.

Enemmän kuin vain uskonto

Islam on kaikenkattava elämäntapa, ja se sulkee sisäänsä valtion, sen lait, sen yhteiskunnalliset laitokset ja kulttuurin, joten se ei ole pelkkä uskonto. Tämän vuoksi kirja Early Islam sanoo, että yli 600 vuoden ajan ”islam oli maailman haastavin uskonto, vahvin poliittinen mahti ja elinvoimaisin kulttuuri”.

Sadan vuoden kuluttua Muhammedin kuolemasta arabien valtakunta ulottuikin Intiasta Pohjois-Afrikan poikki Espanjaan, joten se oli suurempi kuin Rooman valtakunta laajimmillaan. Sen välityksellä levisi keksintöjä, jotka rikastuttivat länsimaista kulttuuria. Se antoi huomattavia lahjoja lakitieteen, matematiikan, astronomian, historian, kirjallisuuden, maantieteen, filosofian, arkkitehtuurin, lääketieteen, musiikin ja yhteiskunnallisten tieteiden aloilla.

Kuin nopeasti himmenevä meteori

”Arabien valloitukset olivat suoranainen tulos Muhammedin saarnaamisesta”, sanotaan teoksessa The Collins Atlas of World History. Se ei tietenkään ollut ainoa islamin leviämiseen vaikuttanut seikka. Esimerkiksi uskonriidat Bysantin kristittyjen ja Persian zarathustralaisten välillä sokaisivat molemmat ryhmät arabien etenemiseltä.

Pyrkimys pitää laaja valtakunta koossa uskonnon avulla ei ollut mitään uutta. Mutta ”muslimit olivat vakuuttuneita siitä, että heillä oli Koraanissa lopullinen ja kiistaton totuuden ilmoitus”, selittää tutkija Desmond Stewart. He tulivat itsetyytyväisiksi ja ”uskoivat, että kaikki tietämisen arvoinen tiedettiin jo ja että ei-muslimien ajatukset olivat merkityksettömiä”. Muutoksia ”vastustettiin itsepäisesti”.

Tämän vuoksi 1000-luvulle tultaessa valtakunta oli jo rappeutumassa. Stewart vertaa sitä ”meteoriin, joka kiitää halki öisen taivaan – – [ja joka] himmenee nopeasti”. Tämä uskonto, joka synnytti veljeyden tunteen ja esitti suhteellisen helpon tavan lähestyä Jumalaa henkilökohtaisesti, edisti siis itse todellisuudessa sen valtakunnan hajoamista, jonka luomisessa se oli ollut mukana. Sen putoaminen vallasta oli aivan yhtä nopea kuin sen mahdiksi nousukin oli ollut. Valtakuntaa ei enää ollut, mutta sen uskonto jatkoi olemassaoloaan.b

Tosi alistuminen sisältää Jumalan, hänen lakiensa ja edustajiensa tottelemisen. Muhammed onnistui arabiheimojen yhdistämisessä Arabiassa, ja hän perusti islamilaisen yhteisön (ummah), jossa hän ja Koraani olivat keskeisessä asemassa. Kyseessä oli uskonnollinen valtio, jossa alistuminen edesauttoi siihen kuuluvien yhdistämistä veljiksi yhden johtajan alaisuuteen. Islam salli miekan käytön taistelussa arabiheimojen vihollisia vastaan. Tämä sama miekka auttoi laajentamaan heidän valtakuntaansa ja levittämään heidän uskontoaan. Muhammedin kuoltua syntyi väkivaltaisia riitoja. Ne olivat ensi sijassa poliittisia, ja ne saivat alkunsa khalifan, johtajan, valintakysymyksestä. Se sai monet tarttumaan miekkoihinsa taistellakseen veljiään vastaan. Uskonnon ja hallinnon yhdistäminen jakoi yhteiskunnan. ”Alistuminen” ei voinut yhdistää ihmisiä yhden johtajan alaisuuteen.

Perimätiedon mukaan Muhammed itse näki ennakolta 72 harhaoppisen lahkon kehittymisen islamista. Nykyään jotkut tutkijat puhuvat kuitenkin useista sadoista lahkoista.

Kaksi pääryhmittymää ovat šiialaiset ja sunnalaiset. Kumpikin on kuitenkin jakautunut lukuisiin alaryhmiin. Jokaisesta 100 muslimista noin 83 on sunnalaisia ja noin 15 šiialaisia. Muut kuuluvat eri lahkoihin, joita on monenlaisia – druuseista ja mustista muslimeista (Black Muslims) aina Indonesian abangandeihin, jotka liittävät islaminuskoon buddhalaisuutta, hindulaisuutta ja paikallisten uskontojen käsityksiä.

Yksi šiiavähemmistölle ominainen piirre on se käsitys, että uskonnossa ja Koraanissa on esoteerisia eli salaisia merkityksiä. Varsinaisesti šiialahko kuitenkin erkani seuraajakiistan takia. Šiiat (sana merkitsee ”puolueeseen kuuluvia” tarkoittaen ”Alin puolueeseen kuuluvia”) pitävät kiinni legitimismiksi kutsutusta opista ja väittävät, että vain Alilla, Muhammedin serkulla ja vävyllä, ja Alin jälkeläisillä on oikeus hallitusvaltaan.

Ali ja hänen jälkeläisensä olivat imaameja, johtajia joilla oli ehdoton määräysvalta hengellisissä asioissa. Siitä, kuinka monta imaamia on ollut, ollaan eri mieltä, mutta suurin šiialaisryhmä, jonka jäseniä kutsutaan kahdestoistalaisiksi, uskoo määrän olleen 12. Vuonna 878 kahdennestatoista imaamista tuli ”kadonnut”, mikä merkitsee sitä, että hän katosi luvattuaan palata maailman lopussa perustamaan oikeudenmukaisen islamilaishallituksen.

Šiiamuslimit viettävät vuosittain Husainin, Muhammedin tyttärenpojan, marttyyrikuoleman muistoa. Kirjoittaja Rahman sanoo tästä: ”Koska šiiamuslimia ruokitaan lapsuudesta saakka tätä tapahtumaa kuvaavilla esityksillä, hänelle todennäköisesti kehittyy syvä murhenäytelmän ja epäoikeudenmukaisuuden taju, mikä johtaa marttyyriuden ihannoimiseen.”

Todisteita eripuraisuudesta?

”Kreikkalaisen filosofian ja logiikan tulo 800-luvulla”, sanoo teos The Columbia History of the World, ”synnytti erityisen arabialaisen filosofian (falsafa), jolla oli kauaskantoinen vaikutus islamin rationalistiseen ja teologiseen ajattelutapaan. – – Ajan kuluessa islam itsessään, uskontona ja elämäntapana, muuttui perinpohjaisesti tavalla, joka vaikutti sen ykseyteen.”

Esimerkiksi sufismi, islamilaista mystiikkaa tarkoittava länsimainen termi, ilmaantui 700- ja 800-luvulla ja kehittyi nopeasti uskonnolliseksi joukkoliikkeeksi. 1100-luvulle tultaessa sufiveljeskunnat olivat levinneet laajalle alueelle. Sufilaisesta luostarista alkoi tulla melkeinpä tärkeämpi kuin moskeijasta. Sufismiin kuuluvia tapoja olivat muun muassa mietiskelytekniikan tai kiihkeän tanssin avulla aikaansaatu itsehypnoosi, kaavojen toistaminen, usko ihmeisiin ja pyhimysten palvonta.

Sufilaiset tekivät myönnytyksiä paikallisten tapojen ja uskomusten suhteen. Turkkilaiset säilyttivät šamanistiset tapansa, afrikkalaiset poppamiehensä, intialaiset pitivät hindulaiset ja hindulaisuutta edeltävät pyhimyksensä ja jumaluutensa ja indonesialaiset, kuten The New Encyclopædia Britannica asian ilmaisee, säilyttivät ”islamilaisten tapojen ulkokuoren alla islamia edeltäneen maailmankatsomuksensa”.

Lähempänä meidän aikaamme syntyneitä huomattavia lahkoja on Baha’i-uskonto, joka erkani šiialaisuudesta Iranissa 1800-luvun puolivälissä. Toinen uusi lahko on ahmadilaisiksi kutsuttu sunnalaislahko, joka kehittyi Intiassa 1800-luvun lopussa, kun profeettana itseään pitävä Mirza Ghulam Ahmad ilmoitti olevansa Muhammedin ilmentymä, takaisin tullut Kristus ja hindulaisen Krišnan ruumiillistuma. Hän opetti, että vältyttyään kuolemalta Golgatalla Jeesus pakeni Intiaan, jossa hän toimi vuonna 120 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

Muslimikirjoittaja S. Abul A‛la Maududi sanoo Koraanin kommentaareissaan: ”Al-Baqaratin [tämän kirjoituksen alussa mainitun suuran] ilmestymisen aikaan oli alkanut ilmaantua kaikenlaisia ulkokullattuja.” Näihin kuuluivat ”’muslimit’, munāfiqūn (ulkokullatut) – –, jotka älyperäisesti olivat vakuuttuneita islamin totuudenmukaisuudesta, mutta joilla ei ollut moraalista selkärankaa luopua aiemmista perinteistään”.

Jo alusta pitäen monet Muhammedin seuraajista eivät siis selvästikään alistuneet Allahin alaisuuteen siten kuin Muhammed oli tarkoittanut. Mutta toiset alistuivat. Torjuakseen heidän asettamansa haasteen kristikunta ’turvautui miekkaan’, mistä kerrotaan lehtemme elokuun 8. päivän numerossa.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 22]

Tietoja islamilaisuudesta

Islamin viisi tukipilaria vaativat, että muslimit esittävät ainakin kerran julkisesti šahādana tunnetun uskontunnustuksen: ”Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala. Muhammed on Jumalan profeetta”; lausuvat rukouksia viidesti päivässä; maksavat zakatin, pakollisen veron, joka nykyään kerätään tavallisesti vapaaehtoisena; paastoavat yhdeksännessä, ramadan-kuussa auringonnoususta auringonlaskuun; ja tekevät pyhiinvaellusmatkan (hadž) Mekkaan, jos se taloudellisesti on heille mahdollista.

”Džihadia” (”pyhää sotaa” tai ”pyhää taistelua”) Khariji-lahko, toisin kuin muslimit yleensä, pitää kuudentena tukipilarina. Sen tarkoitus The New Encyclopædia Britannica -tietosanakirjan mukaan ”ei ole ihmisten käännyttäminen islaminuskoon vaan pikemminkin poliittisen vallan saaminen yhteiskuntien yhteisiin asioihin niiden ohjaamiseksi islamin periaatteiden mukaisesti”. Koraani sallii tällaisen pyhän sodan sanoessaan: ”Älkää tappako ihmistä, minkä Jumala on kieltänyt, jos teillä ei ole laillista syytä!” – Suura 17:35.

Islamin oppien ja lakien päälähteet ovat Koraani, joka on kirjoitettu noin neljännesvuosisadan aikana; sunna (perimätieto); ijmā‛ (yhteisön mielipide) ja qiyās (yksilön ajattelu). Islamin lakikokoelma, šaria, joka käsittelee muslimien kaikkea uskonnollista, poliittista, yhteiskunnallista, perhe- ja yksityiselämää, järjestettiin 700- ja 800-luvulla.

Mekka, Medina ja Jerusalem, tässä järjestyksessä, ovat islamin kolme pyhintä paikkaa: Mekka Kaaban pyhäkön takia, jonka Aabraham perimätietojen mukaan rakensi; Medina, jossa Muhammedin moskeija sijaitsee ja Jerusalem, koska sieltä Muhammed perimätietojen mukaan nousi taivaaseen.

[Kartta/Kuvat s. 23]

(Ks. painettu julkaisu)

Islamilainen valtakunta laajimmillaan