Pysäyttämätön lehtinunna

”NIITÄ on joka paikassa”, valitti nuori nainen miehelleen huitoen epätoivoisesti torjuakseen karvaisen, tummanruskean toukan, joka keinui häntä kohti tuulessa. Hän oli oikeassa. Toukkia oli joka paikassa: niitä ryömi puunrungoilla ja oksilla ja roikkui näkymättömien silkkimäisten lankojen varassa. Väsyneinä poimimaan toukkia toisistaan pariskunta päätti kävelynsä metsässä lyhyeen. Toukat olivat todellisia kiusankappaleita.

Kiusankappaleitako? Viranomaiset sanovat niitä vitsaukseksi. Vuonna 1980 samaiset toukat söivät lehdettömäksi yli kaksi miljoonaa hehtaaria Yhdysvaltojen koillisosan metsiä. Vuonna 1981 ne saivat aikaan vielä pahempaa jälkeä puhdistaessaan paljaaksi ennätykselliset 5,2 miljoonaa hehtaaria. ”Ne ovat myös uhmanneet kaikkia niitä vastaan suunnattuja torjuntayrityksiä”, sanoo Smithsonian-niminen julkaisu, ”niin että niiden valloitusrintama kulkee nyt mutkitellen epämääräistä linjaa Virginiasta ja Marylandistä Länsi-Virginian kautta aina läntiseen Pennsylvaniaan ja New Yorkiin saakka, ja muualla on vielä lukuisia hajallaan olevia saarekkeita.” Jopa länsirannikolla sijaitsevat Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin osavaltiot ovat uhattuina.

Vihollinen näyttää olevan pysäyttämätön. Kuoriuduttuaan munista huhtikuun lopulla tai toukokuussa nämä 0,3 senttimetrin mittaiset toukat ahmivat lehtiä mistä tahansa 500:sta eri puu- ja pensaslajista, vaikka tammenlehdet ovatkin niiden mieliruokaa. Toukkien silkkimäiset rihmat kantavat niitä tuulen mukana puusta puuhun tai ne kulkevat autojen, matkailuvaunujen tai muiden liikkuvien esineiden päällä uusille alueille – siitä johtuukin niiden englanninkielinen nimi Gypsy Moth, ’mustalaisperhonen’. Siihen mennessä kun ne tulevat täysikokoisiksi eli noin 6,5 senttimetrin mittaisiksi, ne voivat syödä jopa 77 neliösenttimetriä lehtiä vuorokaudessa. Ollessaan toden teolla liikkeellä ne ovat varsinaisia kiusankappaleita: ne ryömivät teiden yli, putoilevat lautasille ulkoilmajuhlissa ja saavat aikaan uloste- ja lehtisilppusateen. Ne saattavat jopa tappaa puita, jotka eivät kestä perättäisinä vuosina toistuvaa lehtien menetystä.

Tämä kehrääjäperhonen levisi Amerikkaan vahingossa vuonna 1869, kun kova tuulenpuuska kaatoi laatikon, joka sisälsi erään Massachusettsissa Medfordissa työskennelleen ranskalaisen luonnontieteilijän maahan tuomia lehtinunnan toukkia. Toukat ryömivät ulos ikkunasta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Medford kuhisi niitä. Seuraavien kymmenen vuoden ajan Massachusettsin tuholaistentorjujat taistelivat tätä hyönteistä vastaan soihduin, karbolihappomaalein, kaapimin, liimapaperein sekä lyijyarsenaattisumuttimien ja muiden myrkkyjen avulla, ja he miltei onnistuivat hävittämään sen. Mutta samalla kun lehtinunnien määrä hupeni, samoin väheni myös innokkuus niiden hävittämiseen.

Kaikesta huolimatta niiden esiintymisalue kasvoi jatkuvasti. Vuoteen 1900 mennessä niitä vilisi kaikkialla Massachusettsissa. Vuonna 1901 niitä esiintyi jo Rhode Islandissa. Vuonna 1905 ne etenivät New Hampshireen, vuonna 1906 Connecticutiin, vuonna 1912 Vermontiin ja vuonna 1922 New Yorkiin. Vuoteen 1934 mennessä ne olivat ehtineet jo Pennsylvaniaan. Mutta vaikka niiden esiintymisalue laajenikin tällä tavoin, niiden puhtaaksi syömien metsien määrä vaihteli eri alueilla, mikä hämmensi tuholaistentorjujia, jotka yrittivät ennakoida vihollisensa seuraavan siirron.

Hieman uutta toivoa niiden pysäyttämiseksi saatiin 1950-luvulla, kun alettiin käyttää DDT:n lentoruiskutuksia. Tuholaistentorjujat joutuivat kuitenkin turvautumaan vaarattomampiin myrkkyihin, kun DDT kiellettiin sen tappavan vaikutuksen vuoksi, joka sillä oli muuhun luontoon. Samalla kehitettiin valikoivampia menetelmiä. Yksi suosittu bakteeriase, Bacillus thuringiensis, tappaa vain yöperhosia ja perhosia. Eräs toinen virusase hävittää ainoastaan lehtinunnia, mutta se on hyvin kallis menetelmä eikä kyseistä virusta ole saatavissa suuria määriä. Näiden lisäksi noin tusinan verran muuta kaikkiaan noin 45:stä lehtinunnan vihollisesta ja loisesta, joita on käytetty Pohjois-Amerikassa, on saavuttanut jalansijaa.

Myrkkyihin ja biologisiin menetelmiin käytetyistä suunnattomista summista huolimatta lehtinunnat leviävät yhä kohti länttä ja etelää 8–25 kilometrin vuosivauhdilla. Jotkut viranomaiset väittävät, että tuholaismyrkkyjen runsas käyttö nopeuttaa hyönteisen leviämistä. Kuinka niin? Myrkky tavoittaa ja tappaa nopeasti ne lehtinunnat, jotka leviävät suhteellisen hitaasti tai ovat vastustuskyvyttömiä myrkyille. Siksi eloon jäävät yksilöt ovat yleensä liikkuvampia ja kestävät paremmin myrkkyjä. Lisäksi nämä sitkeät kannat lisääntyvät räjähdysmäisesti, koska niiden ei tarvitse kilpailla ruoasta ja koska tavallisimmat myrkyt ovat tuhonneet niiden luonnolliset viholliset.

Dartmouth Collegessa toimiva biologi Jack Schultz ehdottaakin, että meidän tulisi luottaa luonnon omaan puolustautumiskykyyn. Hän on osoittanut, että puhtaaksi syödyt puut kasvattavat tilalle lehtiä, joiden tanniinipitoisuus on suuri, mikä tekee niistä toukille vähemmän maittavia. ”Puut ja kasvit täytyy vain jättää rauhaan”, hän kehottaa. ”Muuntautuminen on tehokkaampi torjuntamenetelmä kuin tavanomainen ruiskuttaminen, eikä tanniini tuota ympäristöön myrkyllisiä aineksia.” On myös mielenkiintoista, että luonnolliset viholliset – virussairaudet, pedot ja ravinnonpuutteesta aiheutuva stressi – alkavat vaikuttaa silloin, kun lehtinunnakanta kasvaa liian suureksi. Tästä syystä lehtinunnan aiheuttamat metsätuhot ovat vähentyneet jyrkästi vuodesta 1981 lähtien.

Nälkäisten toukkien keskikesällä raiskaama lehdetön ja kuolleen näköinen tammimetsä on masentava näky. Metsä ei kuitenkaan ehkä ole aivan niin pahasti tuhottu kuin miltä se näyttää. On esitetty, että itäisten metsien lehtikato jopa nopeuttaa amerikanpyökin, sokerivaahteran ja kanadanhemlokin kasvua. Ne ovat äärilajeja, joita lehtinunnat eivät suosi. Ehkäpä luonto tässäkin tuo esiin yhden säätelymenetelmistään, jotka voivat jonakin päivänä olla vähentämässä lehtinunnan tuhoja. Kävi miten kävi, Conservationist-niminen luonnonsuojelujulkaisu päättelee: ”Lehtinunnan metsävalloitusten pitkäaikaiset biologiset vaikutukset näyttävät nyt olevan ennustettavissa, ja ne voivat itse asiassa olla jopa hyödyllisiä.” Tässä on siis otettu myönteinen asenne. Niin mekin voisimme tehdä. Nämä pikku ötökäthän ovat loppujen lopuksi tulleet jäädäkseen.

[Kuvat s. 22, 23]

Aikuinen lehtinunna elää vain viikon, tarpeeksi kauan ehtiäkseen paritella. Naaras laskee munarykelmän, jossa voi olla jopa tuhat munaa

[Lähdemerkinnät]

USDA Forest Service

USDA Forest Service

USDA Forest Service