Miksi Etelä-Afrikassa on niin paljon uskontoja?

Herätkää!-lehden Etelä-Afrikan-kirjeenvaihtajalta

MUUTOKSEN tuulet ovat puhaltaneet rajusti monia vuosia läpi Afrikan ja ovat jäytäneet monin tavoin alkuväestön elämää, myös uskontoa. Esi-isien palvonta oli perinteisesti yleistä Afrikan kansojen keskuudessa. Mutta siirtomaa-ajan saapuessa kristikunnan kirkot saivat jalansijan Afrikassa, ja ne asettuivat sinne eri kirkkokuntia edustaneitten lähetysasemien avulla.

Sen jälkeen tapahtui jotakin yllättävää. Kristikunnan uskonnollinen rakenne alkoi murentua. Lyhyessä ajassa syntyi satoja riippumattomia kirkkokuntia, jotka vuorostaan jakautuivat uusiksi kirkkokunniksi. Erään äskettäin tehdyn tutkimuksen mukaan Afrikassa on yli 6000 mustaa riippumatonta kirkkokuntaa tai lahkoa, ja näistä on noin 4000 Etelä-Afrikassa. Koska alle 25 prosenttia mustasta väestöstä kuuluu näihin lahkoihin, kysymys ei selvästikään ole mistään uskonnollisesta elpymisestä vaan pikemminkin pirstoutumisesta.

Näin suuri hajaannus on uskomatonta – ennen kuulumatonta! Mutta tarkastellessamme joitakin syitä me huomaamme sellaista, mikä voidaan katsoa ihmisjohtajien ja uskonnollisen luopumuksen syyksi.

Perinteiset ajattelutavat

Heimotavat perustuvat lujasti patriarkaaliseen järjestelmään, josta erottuu huomattavana kaksi vallan tasoa, joilla on melkoinen vaikutus yhteisön elämään. Ensinnäkin päälliköt käyttävät huomiota herättävää valtaa siviiliasioissa. Toisaalta ennustelijat ja poppamiehet esiintyvät pelkoa herättävästi kuolleisiin esi-isiin, enteisiin, loitsuihin ja käsittämättömiin tapahtumiin liittyvissä asioissa.

Käsitys, jonka mukaan sielu on elossa kuoleman jälkeen, hyväksytään mitään kysymättä. Ihmiset tulkitsevat elämänsä tärkeitä tapahtumia ilmauksiksi esi-isiensä tyytyväisyydestä tai tyytymättömyydestä. Jos he epäilevät esi-isien olevan vihaisia, he lepyttävät näitä uhreina suojeluksen ja ohjauksen varmistamiseksi.a

Hyvin syvälle juurtunut usko esi-isien henkiin on aiheuttanut sen, että ihmiset tarkkailevat erittäin herkästi enteitä. Henkien ajatellaan tekevän itsensä ilmeiseksi monin tavoin. Jonkin matelijan tai eläimen ulkonäköä voidaan pitää tärkeänä. Samoin unien arvellaan olevan totuuden paljastuksia, ja nähdään paljon vaivaa, jotta ne varmasti saadaan tulkituksi. Aina tällöin ja varsinkin hädän hetkinä ennustelijaa pidettäisiin luonnostaan sellaisena henkilönä, jolta pyydetään neuvoja.

Tämän vastakohtana poppamiesten tehtävänä on kostaa vihollisille. Heitä pelätään suuresti, ja tilanne voi johtaa loitsujen ja vastaloitsujen noidankehään. Poppamiehille ja ennustelijoille muuten maksetaan hyvin heidän palveluksistaan.

Vaikka kristikunta aliarvioikin suuresti tällaisia ajattelutapoja, ne ovat tulleet merkittävässä määrin uudelleen esiin riippumattomissa kirkkokunnissa.

Perinteiset tavat putkahtavat uudelleen pinnalle

Viime vuosina monet esi-isien palvontaa tutkineet riippumattomat tutkijat ovat esittäneet mielipiteenään sen, että siinä missä puhdasoppisemmat lähetyskirkot ovat pysyneet samanlaisina kuin kristikunta, siinä riippumattomat kirkkokunnat näyttävät suuntautuvan takaisin perinteiseen esi-isien palvontaan. Miten niin? Koska ensinnäkin käännynnäiset ovat säilyttäneet heimon hallintotavat. Kirkonjohtajien aseman on havaittu poikkeuksetta muistuttavan silmäänpistävästi joko heimopäällikön tai ennustelijoitten ja poppamiesten asemaa.

Päällikkö tunnustetaan kiistattoman vallan omaavaksi johtajaksi, sellaiseksi joka on syntynyt asemaansa heimolain tärkeimpänä toimeenpanijana yhteisössä. On huomion arvoista, että on syntynyt paljon sellaisia riippumattomia kirkkokuntia, jotka jäljittelevät puhdasoppisempia kirkkokuntia mutta jotka korostavat painokkaasti mustien itsemääräämisoikeutta omassa hallinnossaan. Ne omaksuvat valkoisen ”äitikirkon” rakenteen ja opetukset ja käyttävät samaa virsikirjaa, mutta muuten pitävät kiinni omasta riippumattomuudestaan. Näiden kirkkokuntien johtajat ovat siis vähemmän tunteellisia, mutta he ohjaavat asioita enemmän tai vähemmän afrikkalaisen päällikön tavalla, johtavana periaatteenaan kirkkokunnan afrikkalaistaminen.

Toisaalta heimon ennustelija on huomattavan tunteellinen ja karismaattinen ja suuresti riippuvainen aikaansaannoksistaan. Mitä dramaattisempiin suorituksiin hän pystyy, sitä parempi on toisten hänestä saama kuva ja suurempi hänen vaikutusvaltansa. Uskonnolliset seremoniat ja loitsinta ovat näin ollen hyvin latautuneita tilaisuuksia, joissa tanssitaan ja lyödään rumpuja tunteisiin vetoavasti, samalla kun henkiä manataan esiin.

Mutta suurin osa riippumattomista kirkkokunnista on helluntailiikkeen kaltaisia. Niissä on sekaisin länsimaisia ja afrikkalaisia aineksia, ja ”parantamista” ja ”pyhää henkeä” korostetaan palavasti. Jokivarsilla pidetään mahtipontisia kastetilaisuuksia, kun taas rytmikäs rummutus ja tanssi elävöittävät tavanomaisia menoja. Kirkonjohtajat ovat hallitsevia persoonallisuuksia, joiden karisma ja maine ovat monesti korvaamattomia kirkon säilymiselle.

Näillä ryhmillä, joilla useimmiten ei ole kirkkorakennusta ja joiden kokoukset pidetään taivasalla, on kullakin tunnusomaiset univormunsa ja värikkäät arvonmerkkinsä. Kolmentoista kilometrin päässä Johannesburgista sijaitsevassa mustien asuttamassa Soweton kaupungissa on arvioitu olevan 70 vankan jalansijan saanutta kirkkokuntaa ja 900 riippumatonta kirkkokuntaa tai lahkoa!

Ilmeisesti kristikunta löi jotenkin kirveensä kiveen Afrikassa. Millä tavalla?

Pettymys

Kristikunnan Afrikkaan suuntautunut lähetysrynnistys oli suurta muotia 1800-luvulla. Nykyään monet afrikkalaiset suhtautuvat kriittisesti lähetyssaarnaajien osuuteen siirtomaavaltojen laajentumissuunnitelmissa. He viittaavat niihin aineellisiin etuihin, joita näille valloille virtasi maa-alueina ja rikkauksina lähetyssaarnaajien hankkimien yhteyksien vanavedessä. He kuitenkin onnistuivat tuomaan Raamatun hyvin vastaanottavaisille ihmisille, ja odotukset olivat korkealla.

Lähetysasemien yhteydessä oli yleensä sairaaloita. Se oli sopivaa, sillä perinteisen afrikkalaisen käsityksen mukaan uskonto on erottamattomasti sidoksissa parantamiseen. Oli kuitenkin sellaisia ristiriitoja, jotka saivat monet käännynnäiset pitämään tilannetta epätyydyttävänä. Korokkeelta saarnaaminen oli vaisua verrattuna esi-isiltään taitonsa perineen ennustelijan esiintymiseen. Länsimainen sairaalahoito tuntui persoonattomalta ja vähemmän dramaattiselta. Saarnaamisesta puuttui parantaminen ja parantamisesta puuttui noituus. Lähetysasemien ja sairaaloitten eroaminen toisistaan katkaisi lopullisesti monien yhteyden siirtomaavaltojen tuomaan uskontoon.

Heimoperinteet saivat ihmiset etsimään jotakin pahaenteisempää, tavallisesti spiritististä syytä sairauksiinsa sen sijaan että he olisivat etsineet puhtaasti elimellistä syytä. Tästä syystä ihmisiä kiinnosti enemmän se, mistä tila johtui, kuin se, miten siitä voitaisiin selvitä.

Niinpä lyhyessä ajassa nousi esiin riippumattomia profeettoja, jotka käyttivät kristillistä nimistöä ja sanastoa mutta jotka tahtomattaan lankesivat takaisin siihen, mikä oli heille tutuinta – perinteiseen esi-isien palvontaan. Kaikki vanha mystiikka oli saatu takaisin, ja ”parantamisen” väitettiin tapahtuvan ”pyhän hengen” voimalla. Riippumattomien kirkkokuntien keskuudessa tehdyt tutkimukset osoittivat useimmissa niissä olevan parantajaprofeettoja.

Pettyminen valkoisten hallitsemiin ja länsimaissävyisiin lähetyskirkkoihin sai monet afrikkalaiset käännynnäiset kompastumaan. Koska he eivät oikein kyenneet tulemaan omillaan toimeen, he turvautuivat perinteisiin käyttäytymistapoihin. Tarpeen mukaan he omaksuivat piirteitä esi-isien tai demonien palvonnasta.

Silti huomataan, että kristikunnan komeilunhalu vetoaa riippumattomiin kirkkokuntiin. Vaikuttavat menot ja papiston ylellinen vaatetus ovat vähitellen karisseet pois. Riippumattomat papit ovat alkaneet pitää piispan hiippaa, viittaa ja leveää hartioilta riippuvaa nauhaa. He käyttävät lippuja, johtavat juhlallisia kulkueita ja polttavat kynttilöitä. Kirkkokunnat ovat keksineet monenlaista uutta, ja esimerkiksi erään kirkkokunnan jäsenten on huomattu pitävän valkoisia kypärää, koska apostoli Paavali kehotti ’panemaan päähän. pelastuksen kypärän’!

Riippumattomien kirkkokuntien sisäinen pirstoutuminen

Henkilökohtaisesta arvovallasta on tullut väistämätön pirstoutumisen aiheuttaja riippumattomissa kirkkokunnissa. Vaikutusvalta ja voima ovat luonnollisia johtajan asemassa. Siksi ne tarjoavat sellaisen viettelyksen, joka itsessään sisältää pirstoutumisen siemenet. Eräs satiirikko valitteli kerran: ”Kun kaikki ovat jotakin, kukaan ei ole mitään!” Vaikeudet alkavat, kun se joka ”ei ole mitään”, haluaa olla ”jotakin” seurakunnassa, eikä ole hämmästyttävää, että kirkkokunta tulee sen vuoksi liian painavaksi yläpäästään. Yhteiskunnassa, jossa on vähän mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen, kirkko tarjoaa suotuisat olosuhteet nousukkaille. Kirkkokunnissa havaitaan poikkeuksetta monimutkainen pyramidimainen arvojärjestys, ja arvonimiä myönnetään mahdollisimman monille kannattajille.

Perustajien persoonallisuus on myös tärkeä riippumattomalle kirkkokunnalle, ja niinpä se perustajan kuollessa joutuu kriisitilaan. Kun moni on tavoittelemassa johtajan asemaa, yksinkertaisinta on erota kirkkokunnasta, ja koska 78 prosentilla kirkkokunnista ei ole kiinteää omaisuutta, kunkin on yleensä helppo lähteä menemään omaa tietään.

Sisäisiä kiistoja syntyy usein monista syistä raha-asioitten ollessa tärkeimpiä riidanaiheita. Varojen kavallukset voivat johtaa sovittamattomiin erimielisyyksiin. Riitoja syntyy myös silloin, kun joltakulta anastetaan hänen asemansa. On tapauksia, jolloin johtoaseman havittelijat asettuvat johtajan kanssa vastakkain ja pyrkivät omanarvontuntonsa nostattamina tai kannattajiensa painostuksesta ratkaisemaan johtajakysymyksen jonkinlaisella voimainmittelyllä. Seurauksena on aina jakautuminen, ja kukin ryhmä muodostaa oman kirkkokuntansa.

Millaista häpeää kaikki tällainen pirstoutuminen, pikkumaiset asenteet ja riitelyt aiheuttavatkaan nimitykselle ”kristitty”! Miten jyrkästi tällainen on ristiriidassa sen kanssa, mitä Jeesuksella oli mielessään opetuslapsiaan varten! Rukouksessa taivaalliselle Isälleen hän sanoi: ’Pyydän, että he olisivat kaikki yhtä.’ (Joh. 17:20, 21) Lisäksi hän opetti, ei itsensä korostamista ja korkean aseman tavoittelua, vaan että ”joka tahtoo olla ensimmäinen teidän keskuudessanne, sen täytyy olla teidän orjanne”. – Matt. 20:27.

Eikö keissään ilmene näitä hengellisiä ominaisuuksia? Sadattuhannet afrikkalaiset ovat nähneet niitä Jehovan todistajien valtakunnansaleissa.

[Alaviitteet]