Tarkoitusta tarvitaan

Kuka tarvitsee sitä? Kastemato tai kotka tai orava tai valas ei tarvitse sitä. Yksistään ihminen kaikista maapallon luomuksista herättää kysymyksen: onko elämällä tarkoitusta? Jokainen sukupolvi on miettinyt sitä. Jos tarkoituksen tarve ei olisi ihmiselle luontainen, tämä kysymys ei olisi ahdistunut häntä läpi vuosisatojen

MAAPALLO tuntuu ihmisestä suurelta, mutta se on pieni planeetta, joka kiertää keskikokoista Aurinko-nimistä tähteä. Aurinkomme 1,39 miljoonan kilometrin läpimitta kuulostaa vaikuttavalta, kunnes saamme tietää, että joidenkin punaisten ylijättiläisten läpimitta on 3,2 miljardia kilometriä. 300000 kilometrin sekuntinopeudella liikkuvan valon tulo Auringosta maahan kestää kahdeksan minuuttia, mutta noin 100 miljardia tähteä käsittävän Linnunratamme läpäisemiseen siltä kuluu 100000 vuotta.

Jotkut tähtitieteilijät arvioivat, että avaruudessa on yhtä paljon linnunratajärjestelmiä kuin Linnunradassamme on tähtiä. Radioteleskoopeilla on havaittu valoa tulevan 10 miljardin valovuodena päästä. Nämä huimaavat luvut eivät kuitenkaan paljasta meille maailmankaikkeuden kokoa.

Avaruuden tuntemattomat, laajat ulottuvuudet eivät kiinnosta jänistä tai torakkaa tai simpanssia tai mitään muutakaan eläintä. Mutta ihminen tuntee kunnioitusta sen suunnattomuutta kohtaan. Kauan sitten Israelin kuningas Daavid näki vain pari kolme tuhatta tähteä taivaalla, ja tämäkin häviävän pieni osa maailmankaikkeudesta sai hänet huudahtamaan Jehova Jumalalle: ”Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?” – Ps. 8:4, 5.

Daavid tunsi itsensä pieneksi muutaman tuhannen tähden rinnalla. Sen, että tiedämme olevan lukemattomia miljoonia linnunratajärjestelmiä, pitäisi saada meidät tuntemaan itsemme mikroskooppisen pieniksi! Jos Maa on pelkkä tomuhiukkanen maailmankaikkeudessa, niin mitä merkitystä on tämän hiukkasen päällä asuvilla yksittäisillä ihmisillä?

Suuressa maailmankaikkeudessa kokemamme pienuuden lisäksi myös lyhyt olemassaolomme ajan ikuisuuksissa aikaansaa sen, että meidän on vaikea uskoa, että elämällämme on jokin tarkoitus. Aivan samoin kuin eläimet eivät ymmärrä maailmankaikkeutta, samoin ne eivät käsitä aikaa, mutta ”iankaikkisuuden hän [Jumala] on pannut heidän [ihmisten] sydämeensä”, ”hän on antanut ihmisille menneen ja tulevan ajan tajun”. (Saarn. 3:11, Kirkkoraamattu ja The New English Bible) Vaikka ihminen tietää, että aika on ikuista, hänelle kerrotaan myös, että hänen elämänsä on hyvin lyhyt.

Psalmista sanoo: ”Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.” ”Ihminen on kuin tuulen henkäys, hänen päivänsä niinkuin pakeneva varjo.” Kristitty raamatunkirjoittaja Jaakob on samaa mieltä: ”Te olette usvaa, joka hetkisen näkyy ja sitten häipyy.” – Ps. 103:15, 16; 144:4; Jaak. 4:14.

Miten elämällä voisi olla tarkoitus, jos se on niin ohikiitävää ja sen jälkeen unohduksiin jäävää? Mutta tarkoituksen ja pysyvyyden tarve on niin suuri, että kuolematonta sielua ja jälleensyntymistä koskeviin oppeihin tartutaan lujasti kiinni. Monet tuntevat, että heidän täytyy tehdä nykyinen elämä muistamisen arvoiseksi jättämällä itsestään jotakin jälkeensä – kirja, maalaus, sävellys, lahjoitus, säätiö, mitä tahansa mikä antaa jonkinlaisen kouriintuntuvan todisteen siitä, että he ovat olleet olemassa. Se näyttää auttavan heitä tuntemaan, että heidän olemassaolollaan oli jokin tarkoitus. Nekin, jotka ovat tehneet nimen itselleen, katoavat muistista, kun huomattavammat nykyään elävät ihmiset saattavat heidät varjoonsa. Yrityksistä tämän tosiasian muuttamiseksi esitetään seuraava mielipide: ”Katso, se on kaikki turhuutta ja tuulen tavoittelua.” – Saarn. 1:14.

Mutta huolimatta ihmisen pienuudesta maailmankaikkeudessa ja ohikiitävästä olemassaolosta ajan virrassa hänen on silti tunnettava, että hänen elämänsä on mielekästä. Tämä tarve kumpuaa siitä, millaiseksi hänet luotiin. Se on synnynnäinen tarve. Psykiatri Viktor Frankl loi logoterapian psykiatrisen koulukunnan. Hän määrittelee logoterapian tarkoitushoidoksi ja sanoo: ”Ihmisen ponnistelut tarkoituksen löytämiseksi elämässään ovat tärkein häntä motivoiva voima.”

Miten me voimme tyydyttää tarkoituksentarpeen elämässämme? Seuraavassa artikkelissa esitetään joitakin edellytyksiä.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 5]

Jos Maa on pelkkä tomuhiukkanen maailmankaikkeudessa, niin mitä merkitystä on tämän hiukkasen päällä asuvilla yksittäisillä ihmisillä?

[Huomioteksti s. 5]

”Ihmisen ponnistelut tarkoituksen löytämiseksi elämässään ovat tärkein häntä motivoiva voima.”