Mitä olen oppinut verestä

Kirurgi kertoo elämästään

DALLASISSA Texasissa minulla oli yleislääkärinä kädet täynnä työtä. Olin usein kello seitsemän aamulla leikkaussalissa ja seisoin leikkauspöydän ääressä vastapäätä kirurgitovereitani pukeutuneena päähineestä alkaen kokonaan vaaleanvihreään kirurgin pukuun. Erityisesti muistan erään vuonna 1965 tekemäni keisarileikkauksen, ikään kuin se olisi tapahtunut eilen.

Leikkaus sujui hyvin. Roy oli tehnyt viillot nopeasti kohtaamatta vakavaa verenvuotoa. Nyt edessämme oli ylöspäin kohollaan oleva pullottava kohtu, sillä vatsan seinämän sisäkerros oli avattu. Katsahdin Royn silmiin, jotka näkyivät aivan kirurgin kasvosuojuksen yläpuolella, samalla kun hän henkäisi hiljaa ja huudahti: ”Katsopas tätä!”

Näin nopealla silmäyksellä laajentuneen, raskaana olevan kohdun alaosan ympärillä epätavallisen suuria – melkein sormieni paksuisia – verisuonia, jotka tulivat alhaalta tukisiteiden läpi. Meidän olisi leikattava monien noiden suonien läpi, ja se johtaisi runsaaseen verenvuotoon.

”Selvä juttu, jatketaan”, Roy sanoi. Hän ojensi oikean kätensä, johon sairaanhoitaja tarjosi nopeasti leikkausveitsen. Jokaisella viillolla verta purkautui yhä vuolaammin suurista laajentuneista suonista, jotka oli katkaistava kohdun avaamiseksi niin paljon, että lapsen pää saataisiin esiin.

”Jessie”, huusin. ”Soita laboratorioon ja käske heitä määrittelemään veriryhmä ja tekemään ristikoe kahdella punasoluyksiköllä.”

”Kyllä, tohtori”, sanoi tehokas leikkaussalin valvoja olkapäänsä yli mennessään leikkaussalin heiluriovista. Vilkaisin nukutuslääkäriä silmiin. Hän hymyili minulle ja nyökkäsi hyväksyvästi, samalla kun hän avasi nestehoitopullojen hanat, jotta tämä neste korvaisi hupenevan kallisarvoisen veren. Nukutuslääkärin vastuulla on tavallisesti huolehtia nesteen ja veren korvaamisesta potilaan ollessa nukutuksessa. Vaikka kirurgi onkin ikään kuin laivan kapteeni, hänellä on silloin yleensä liian kiire huolehtiakseen siitä.

Nukutuslääkäri, joka oli juuri hymyillyt minulle hyväksymisen merkiksi, oli opettanut meitä kunnioittamaan verta. Hän luotti ”valkoiseksi vereksi” nimittämänsä Ringerin laktaattiliuoksen käyttöön. Se on nestettä, joka sisältää suoloja, vettä ja muita ruumiin nesteiden korvaamiseksi välttämättömiä aineksia, mutta siinä ei ole kokovereen liittyviä vaaroja. Hän oli toistuvasti sanonut meille, että jos potilas ei tarvitse valtavia määriä verta, silloin olisi typerää käyttää mitään muuta kuin Ringerin laktaattia menetetyn nestetilavuuden korvaamiseksi. Olin kuunnellut häntä ja oppinut paljon. Olin nyt sairaalan ylilääkäri ja luulin tietäväni suunnilleen kaiken, mitä verestä oli tiedettävissä. Leikkaus onnistui – äiti ja lapsi jäivät henkiin.

”Makeaa elämää”?

Luulin ”päässeeni pinnalle” ensimmäisinä lääkärivuosinani. Päällisin puolin kaikki meni hyvin; menestyin lääkärintoimessani ja tuloni kasvoivat. Minulla oli kaikki menestyksen ulkonaiset todisteet – koti ja uima-allas, uusi auto, nopea kilpapurjehdusvene ja kaksi lasta – oikeastaan kaikkea, mitä maailma voi antaa. Mutta todellisuudessa kaikki oli menossa vikaan. Kummallisinta oli, että tiesin sen. Silti kieltäydyin tunnustamasta sitä ja koetin vakuuttaa itselleni ja perheelleni sen olevan ”makeaa elämää”.

Olimme kuin karusellissa. Mitä enemmän ansaitsin rahaa, sitä enemmän me kulutimme. Me matkustimme ”menevien ihmisten” mukana. Aloin juoda liikaa, ja moraalittomuudesta tuli elämäntapa. Kun olin ollut lähes kuusi vuotta lääkärinä suurkaupungissa, koko elämäni, sellaisena kuin tunsin sen, kaatui päälleni. 3-vuotias poikani hukkui uima-altaaseemme. Kuukautta myöhemmin vaimoni jätti minut ja toisen poikamme läheisimpiin kuuluvan ystäväni vuoksi.

Vaivuin kauheaan masennustilaan, ja eräänä päivänä koetin täysin harkitusti tappaa itseni ja melkein onnistuinkin siinä ruiskuttamalla morfiinia ruumiiseeni. Herätessäni sairaalassamme olin niin hämmästynyt, etten voinut kysyä muuta kuin: ”Mikä meni vikaan?” Ainoastaan kuudessa lyhyessä vuodessa olin kavunnut menestyksen huipulle vain pudotakseni takaisin aivan pohjalle asti.

Kokeilin kaikkea – psykoanalyysiä, piristäviä ja rauhoittavia pillereitä ja aina alkoholia – saadakseni helpotusta elämäni kurjuuteen. Mikään ei auttanut. Yhtenä vuonna menin uusiin naimisiin, ja siinä toivossa että elämäni palaisi normaaliksi, aloin tehdä samoja erehdyksiä uudelleen. Vaimoparkani ei tiennyt, mihin oli joutunut. Hän oli minua viisitoista vuotta nuorempi eikä ollut ollut koskaan aiemmin naimisissa. Nyt hänellä oli yhtäkkiä valmis perhe ja uudet vastuut lääkärin vaimona.

Rupesin jälleen kohentamaan asemaani työtovereitteni silmissä; aloin taas menestyä lääkärintoimessani. Tuloni kasvoivat kuusinumeroisiksi vuodessa. Mutta minulla oli edelleen kaikki huonot tavat. Juopottelin ja käytin pillereitä jatkuvasti, eikä moraalittomuus ollut koskaan lakannut. Olin tekemässä uudesta vaimostani tunneperäisesti ja ruumiillisesti rauniota. Pian saimme kaksi lasta sen pojan lisäksi, joka minulla oli edellisestä avioliitosta. Muutimme suurempaan taloon, jossa oli suurempi uima-allas, ja ostimme suurempia autoja. Vietimme jokaisen viikonlopun kilpapurjehduksissa, käytimme runsaasti alkoholia ja osallistuimme yöelämään. Annoimme lapsemme isovanhempien hoitoon, jotka näkivät heitä enemmän kuin me. Olin tyytyväinen niin kauan kuin he eivät häirinneet minua. Me käytimme tuhansia dollareita ”hauskanpitoon” – uusiin purjeveneisiin, hiihtomatkoihin ja varusteisiin – mutta silti elämäni ei ollut lainkaan hauskaa.

Mielialani tuli huonommaksi. Aloitin vakavan rakkaussuhteen erään vastaanottoapulaiseni kanssa, ja hän vaati yhä enemmän aikaani. Masennus seurasi toistaan, ja kaiken aikaa tunsin todellista pelkoa siitä, että kuolisin tietämättä koskaan, mitä elämä todella on tai mistä siinä todellisuudessa oli kysymys. Tarkkailin maailman olosuhteita kuin haukka. Tiesin, ettei tilanne voinut jatkua loputtomasti siihen suuntaan, johon se oli menossa, ja se masensi minua vielä enemmän.

Mikä on vastaus?

Sitten eräänä iltana vaimoni ja minä juttelimme puoliksi humaltuneessa tilassa takapihalla. Maailman tila masensi syvästi meitä molempia. Olimme tutkineet kaikkea – salatieteitä, kaukoidän uskontoja ja jälleensyntymistä. Pyysin häntä rukoilemaan kanssani; emme olleet tehneet sellaista koskaan aikaisemmin. Heittäydyimme kasvoillemme nurmikolle kyynelten valuessa vuolaina ja rukoilimme Jumalaa kuulemaan meitä.

Kun muutamaa päivää myöhemmin tulin kotiin eräänä iltana vastaanotoltani, vaimoni kertoi minulle tutkivansa Raamattua Jehovan todistajien kanssa. ”Voi, ei!” huusin. ”Et pääse heistä koskaan eroon. Etkö tiedä, että he kärkkyvät vain rahojamme? Harrasta mitä tahansa, mutta älä sitä.” Mutta jostakin syystä vaimoni vastusti minua tässä, ja hän jatkoi tutkimistaan. Olin raivoissani ja tein sen hänelle hyvin vaikeaksi, vaikken estänytkään ruumiillisesti häntä tutkimasta.

Uskoin ehdottomasti voivani opettaa vaimolleni, että tiesin Raamatusta enemmän kuin todistajat. Se oli outoa, sillä en ollut eläissäni lukenut Raamattua läpi. Niinpä nousin aikaisin joka aamu lukemaan Raamattua vain voidakseni opettaa häntä. Mutta suuttumuksekseni ja järkytyksekseni hän näytti minulle Raamatusta sellaista, jonka olin juuri lukenut ja joka oli jäänyt minulta täysin huomaamatta.

Verikysymys

Sitten eräänä iltana hän luki erästä punakantista kirjaa ja sanoi hiljaa: ”Hei kuule! Oletko tiennyt Jumalan sanoneen Nooalle, että hänen piti vuodattaa eläinten veri maahan, ennen kuin niitä voitiin syödä?”

Olin heti puolustuskannalla ja sanoin: ”Olen, ja juuri siksi en pidä noista ihmisistä; he eivät hyväksy verensiirtoja.” Tässä oli vihdoinkin sellaista, mitä he eivät voisi opettaa minulle. Se oli sellaista, mihin voisin purra hampaani, sillä joka tapauksessa luulin tietäväni kaiken verestä. Olin katkera ja täynnä ylpeyttä. Hän tiesi sen, eikä sanonut enää sanaakaan tästä asiasta.

Pian sen jälkeen hän antoi minulle veren sijaan käytettävistä aineista luettelon, jonka hänen Raamatun opettajansa oli antanut hänelle puhelimitse, ja hän kysyi minulta, tiesinkö niistä. Sen ajatteleminen, että he luulivat, etten edes tiennyt plasman tilavuuden kohottajista, todella ärsytti minua. Luettelossa oli Ringerin laktaatti, ”valkoinen veri”. Seuraavaan tutkisteluun hänen opettajansa toi hänelle pienen kirjasen ”Veri, lääketiede ja Jumalan laki”, ja hän pyysi minua lukemaan sen. Kun heti seuraavana aamuna istuuduin lukemaan Raamattua, otin tuon pienen kirjasen ja luin sen kannesta kanteen. Luettuani sen tiesin sen olevan totuus.

En ollut koskaan nähnyt raamatunkohtaa, jossa puhutaan ’veren karttamisesta’, enkä ollut koskaan tiennyt, että Jumala käski Nooaa olemaan käyttämättä verta. (Apt. 15:28, 29; 1. Moos. 9:3, 4) Olin luullut verta koskevan kiellon olleen ainoastaan osana vanhaa juutalaista lakiliittoa, jonka tiesin kumoutuneen, kun Jeesus Kristus tuli. Mutta kun luin koko Raamatun Apostolien tekojen 15. luvun, en voinut sanoa muuta kuin: ”Voi hyvä tavaton!” Tietenkin olin vuosia tiennyt verensiirtojen vaaroista – hemolyyttisistä reaktioista, sopimattoman veren vaaroista ja niin edelleen. Lisäksi tiesin antaneeni sairaalassamme tarpeettomia verensiirtoja ja olin nähnyt omin silmin saastuneen veren aiheuttamia maksatulehdustapauksia.

Muuttunut elämäntapa

Luettuani tuon pienen kirjasen halusin puhua naiselle, joka tutki Raamattua vaimoni kanssa, saadakseni selville, voisiko Jumala antaa minulle koskaan anteeksi kaikkea sitä pahaa, mitä olin tehnyt. Aikanaan vaimoni ja minä aloimme yhdessä osallistua hänen raamatuntutkisteluunsa, ja me pyysimme kaikkia ystäviämme mukaan. Joskus meillä oli koko huone täynnä ihmisiä, kun tutkistelunjohtajamme saapui. Puoli vuotta sen jälkeen, kun aloin tutkia, vaimoni ja minä vertauskuvasimme antautumisemme Jehova Jumalalle läpikäymällä vesikasteen. Kolme lastamme katselivat sivusta jakaen kanssamme vasta löytämämme onnellisuuden.

On kulunut yhdeksäntoista vuotta siitä, kun aloitin lääkärinurani, ja Jehova on tuonut aidon sisäisen ilon ja rauhan elämäämme. Tosin työtoverini sairaalassa olivat aluksi hankalia, kun he saivat selville sen, että minusta oli tullut Jehovan todistaja. Mutta heidän asenteensa on yleensä muuttunut kunnioitukseksi, vaikken annakaan verensiirtoja. Suurimpia ilojani oli huomata, että siitä kirurgista, jonka kanssa olin työskennellyt alkaessani toimia lääkärinä, mutta jota en ollut nähnyt vuosiin, oli myös tullut Jehovan todistaja, ja hän teki suuria leikkauksia ilman verta.

Nykyään me olemme yhtenäinen perhe, palvelemme tosi Jumalaa, Jehovaa, ja saarnaamme hänen tulevaa maailmanhallitustaan. Olen vanhin kristillisessä seurakunnassamme, ja me olemme nykyään onnellisia tärkeämmistä hengelliseen elämään liittyvistä asioista. Sydämemme on tulvillaan kiitollisuutta Jehova Jumalaa kohtaan kaikista hänen siunauksistaan. Me olemme havainneet, että ainoa täysimmässä mielessä elämää pelastava veri on Kristuksen Jeesuksen lunastusuhrin veri, sillä vain se voi antaa meille ikuisen elämän. (Ef. 1:7) – Lähetetty.

”Sillä lihan sielu on veressä, ja minä olen sen teille antanut alttarille, että se tuottaisi teille sovituksen; sillä veri tuottaa sovituksen, koska sielu on siinä.” – 3. Moos. 17:11.