Me pidimme kiinni uskostamme
Onko olemassa uskoa, jota pitäisit tärkeämpänä kuin oman elämäsi tai omaistesi elämän säilyttämistä? Varhaiskristityillä oli sellainen usko, ja he kieltäytyivät palvomasta Rooman keisareita, vaikka se merkitsi heidän heittämistään villipetojen eteen areenoille. Samoin nykyajan kristityt pitävät kiinni Jumalan laeista kuolemankin edessä, kuten seuraava kertomus osoittaa.
LÄÄKÄRIN vahvistettua sen, että olin raskaana, odottavan äidin mahdollisesti kokeman ilon riisti itsepintainen ja herpaantumaton pelko siitä, että se uusi elämä, jota kannoin sisälläni, kuolisi muutaman kuukauden kuluessa syntymän jälkeen. Mutta miksi pelkäsin niin kovasti?
Neljä vuotta aiemmin olin saanut kauniin pienen tytön, jolle annoimme nimen Lisa. Mutta äkkiä, ilman ennakkovaroitusta, hän sairastui vakavasti ja kuoli kahden kuukauden kuluttua syntymästään. Hänen kuolemansa aiheutti harvinainen veritauti, jonka nimenä on amegakaryosyyttinen trombosytopeeninen purppura – kyvyttömyys verihiutaleiden tuottamiseen.
Epävarmuus siitä, miten tai miksi Lisa sairastui, ahdisti minua. Olin huolissani seuraavasta lapsestani, Adamista, ja koin hänen kanssaan tuskaisia hetkiä, mutta tunsin helpotusta, kun hänessä ei ilmennyt merkkejä sairaudesta. Mutta tällä kertaa tieto raskaudestani synnytti kauhean pelon tunteen, sillä aloin kuvitella tämän harvinaisen taudin kiertävän siten, että se iskee joka toiseen lapseen. Ensimmäinen lapsemme Dana, joka syntyi kaksi vuotta ennen Lisaa, on täysin terve.
Mieheni Gary koetti hillitä kielteisiä ajatuksiani. ”Jan, ehkä se ei ole perinnöllistä”, hän vakuutteli. ”Ongelma on voinut johtua lääkkeestä; olet lukenut siitä, miten joidenkin lääkkeiden on epäilty aiheuttaneen veritauteja pienissä lapsissa. Tällä kertaa et ole nauttinut mitään, et edes aspiriinia.”
Vihdoin varhain torstaiaamuna 23. kesäkuuta 1977 synnytyskivut ilmaisivat synnytyksen olevan lähellä. Kello 13.35 lapsemme – poika – saapui odotetusti perhepiiriimme. LeBoyerin luonnonmukaista synnytysmenetelmää käyttävä lääkäri pani hänet hellävaraisesti vatsani päälle. Lyhyen ajan kuluttua Gary katkaisi napanuoran, ja sen jälkeen lääkäri kylvetti lapsen lähelle ruumiin lämpötilaa lämmitetyssä vedessä. Syleilimme toisiamme ja katselimme poikaamme Bryania, joka osittain kellui vedessä, kun häntä huuhdeltiin varovasti. Mielestämme kaikki oli niin hämmästyttävää, kun me tarkastelimme pienokaistamme.
Pahin uutinen
Kun äitini oli seuraavana aamuna kello 3.30 hoitamassa Bryania ja vaihtamassa häntä kuiviin, huomasin tuttuja ja pelättyjä punaisia täpliä nivustaipeen seudulla. Siristin silmiäni keskittyen siihen, mitä olin näkemässä. Sen jälkeen pyörryttävä tunne valtasi minut. Koko ruumistani heikotti ja jalkani vapisivat. Mutisin: ”Voi, ei kai taas!” Herätin nopeasti Garyn kertoakseni hänelle.
Myöhemmin sinä aamuna lääkäri, joka tunsi tyttäremme tapauksen, otti Bryanista verihiutalekokeen. Muutamassa minuutissa hän kertoi meille sen, mitä pelkäsimme pahiten: ”Bryanilla on sama, mikä Lisalla oli.” Hän neuvoi meitä viemään hänet sairaalaan niin pian kuin mahdollista. Lähdimme tuskan murtamina ja pelästyneinä hänen vastaanotoltaan.
Palattuamme kotiin rupesimme soittamaan kuumeisesti lääkäreille kaikkialle aloittaen lääkäristä, joka oli hoitanut Lisaa, mutta joka, kuten saimme nyt tietää, oli sen jälkeen muuttanut Wisconsiniin. Koska puhelintiedustelumme eivät tuottaneet tuloksia, veimme Bryanin Los Angelesin länsipuolella sijaitsevaan suuressa arvossa pidettyyn yliopistolliseen sairaalaan. Selittäessämme kaiken tyttäremme sairaudesta ja nyt poikamme sairaudesta yksi hoitavista lääkäreistä avasi suunsa. Hän sanoi, että sisälle oton jälkeen Bryanille annettaisiin heti verensiirto. Tuijotin Garya ja sanoin kärsimättömästi: ”Meidän on parasta lähteä.” Ajaessamme kotiin tunsimme itsemme lannistuneiksi ja henkisesti uupuneiksi.
Oli melkein keskiyö, kun saavuimme kotiin. Vanhempani, jotka hoitivat poikia poissa ollessamme, sanoivat, että joku lääkäri oli soittanut Orangen piirikunnan sairaalasta ja että hän halusi puhua meille ja nähdä Bryanin. Pelkkä tieto soitosta antoi meille rohkaisun kipinän.
Kun sairaalarakennus tuli näkyviin seuraavana aamuna, se näytti uudelta ja nykyaikaiselta antaen minulle luottamusta siihen, että kenties jotakin voitaisiin tehdä. Lääkäri tervehti meitä, ja keskusteltuamme jonkin aikaa Bryan vietiin pieneen huoneeseen lastenosastolle. Hänet pantiin keskoskaappiin. He antoivat hänelle lääkitystä ja tarkkailivat häntä noin viisi vuorokautta. Mutta koska he eivät voineet tehdä muuta, he päättivät päästää hänet kotiin.
Vaikka oli hankittu oikeuden määräys Bryanin ottamiseksi meiltä pois, jotta hänelle voitaisiin antaa verta, kävi selväksi, ettei verestä olisi apua. Meille sanottiin, että harvat olivat koskaan selvinneet tästä sairaudesta. Bryanin ennustettiin kuolevan puolen vuoden kuluessa. Kuutiomillimetrissä verta hänellä oli vain 4000 verihiutaletta; normaalisti niitä on 200000 – 400000 kuutiomillimetrissä. Aivastus tai jopa itku voisi johtaa hänen verensä vuotamiseen kuiviin.
Juuri ennen kuin Bryan piti päästää sairaalasta, hänen ruoansulatuskanavastaan alkoi vuotaa verta. Säikähtyneet lääkärit pitivät häntä edelleen tarkkailtavana ja hoidossa. Koska en voinut majoittua missään sairaalassa, minun oli aina varmistuttava siitä, että hän nukkui, ennen kuin lähdin kotiin. Sairaanhoitajat olivat erinomaisia. He hoitivat häntä hyvin; he jopa sallivat minun viedä hänet toiseen huoneeseen, niin että saatoin tuudittaa hänet uneen joka ilta, ennen kuin lähdin.
Uutta murhetta
Tiistai 19. heinäkuuta alkoi kuten mikä tahansa normaali työpäivä. Bryan oli nyt kotona. Gary lähti työhön varhain. Sitten kello 16 puhelin soi. ”Garylle on tapahtunut onnettomuus”, ääni aloitti. ”Mutta älkää hermostuko! Häneltä on mennyt jalka poikki. Teidän olisi parasta pitää kiirettä ja tulla ensiapuhuoneeseen!”
Menin ensiaputilojen suurista heiluriovista, todistin henkilöllisyyteni naisvirkailijalle ja kysyin Garyn tilaa. Kuului äänekäs huuto, toinen huuto ja vielä yksi huuto. Sydämeni hypähti kurkkuun. ”Oliko tuo minun mieheni?” kysyin. ”Oli”, nainen vastasi.
”Miten pahasti hänen on käynyt?” halusin tietää.
”Aika pahasti”, hän vastasi hillitysti. Kuulin hänen saaneen pahan pään ruhjeen, sisäisen verenvuodon ja monenlaisia murtumia.
”Hän tarvitsee verensiirron. Muutoin hän kuolee”, hoitava lääkäri sanoi. Tieto sai minut hetkeksi pois tolaltani, enkä pystynyt vastaamaan. Sen jälkeen tuttu heikottava tunne valtasi minut. Sain todella taistella, etten olisi antanut periksi pakokauhulle, ja sanoin lääkärille: ”Ei verta.” Hän oli eri mieltä. Sanoin uudelleen: ”En voi sille mitään; ei verta.” Hän kohautti olkapäitään, kääntyi ja alkoi kävellä pois.
”Saanko tavata Garya?” pyysin.
”Ette”, hän vastasi.
”Kuulkaahan”, sanoin hänelle, ”olen menettänyt tyttären. Olen menettämäisilläni poikani. Luulen voivani kestää mieheni näkemisen!” Hän antoi myöten.
Gary makasi pöydällä leikkaussalin kirkkaiden valojen alla. Minä vain tuijotin häntä tyrmistyneenä muutaman uskomattoman sekunnin. Hän makasi selällään vain alushoususillaan. Hänen vasen jalkansa oli repeytynyt auki kahdesta kohtaa, polven ylä- ja alapuolelta. Hänen kasvonsa olivat turvonneet pahasti ja likaiset. Hänen nenänvarressaan oli syvä haava, jonka ilmeisesti hänen aurinkolasinsa olivat aiheuttaneet tunkeutumalla lihaan hänen lyödessään kasvonsa kiveykseen. Ja hänen päälaessaan oli syvä, ammottava haava, josta näkyi lähinnä kalloa oleva vaaleanpunainen kudoskerros.
Katsoin lääkäriä, ja saatoin nähdä hänen olevan selvästi hätääntynyt. Hän sanoi heidän aikovan siirtää Garyn helikopterilla Los Angelesin itäpuolella sijaitsevaan County-U.S.C.-hoitokeskukseen. Sitten pantiin toimeksi. Tukahdutin korkean paikan kammoni ja nousin suureen, sotilastyyppiseen helikopteriin Garyn mukana. Lento kesti vain viisi minuuttia. Sen jälkeen Gary kiidätettiin osastolle, jossa muita onnettomuuksien uhreja oli odottamassa hoitoa.
Tärkein huolenaihe oli se, oliko jokin Garyn sisävaltimoista vahingoittunut pahasti. Jos oli, hän kuolisi verenvuotoon. Asian selvittämiseksi suoritettiin diagnostinen tutkimus. Lopulta yksi lääkäreistä ilmoitti, etteivät he olleet havainneet repeytyneitä valtimoita ja että kaikki näytti hyvältä. Hänen sydämenlyöntinopeutensa ja -rytminsä, verenpaineensa ja lämpötilansa olivat vakiintuneet, vaikka hänen hematokriittinsa (solujen määrä kiertävässä veressä) oli laskenut 25:een, kun se on normaalisti 40–65.
Noin kello 11.30 seuraavana aamuna Gary vietiin hermokirurgiseen hoitoon. Kirurgi selitti, mitä oli tehty: he ompelivat Garyn päässä olevan haavan, puhdistivat säären avohaavat niihin tarttuneesta liasta ja kiveyksestä tulleista hiukkasista, pistivät sääriluun läpi kolme ruostumattomasta teräksestä valmistettua puikkoa antamaan tukea vedolle ja sen jälkeen he ompelivat ihon. Seuraavaksi hänen jalkansa kipsattiin ja pantiin vetoon.
Tunteita koetteleva kriisi
Perjantaina 22. heinäkuuta lähdin Garyn luota oltuani hänen vierellään koko päivän. Hänen tilansa oli suunnilleen entisellään – vakaa, mutta hyvin vakava. Panin Danan, Adamin ja Bryanin nukkumaan ja nukahdin noin kello 23.30. Minusta tuntui, ettei ollut kulunut kuin muutama minuutti, kun heräsin puhelimen hyytävään soittoon. Pulssini kiihtyi ja hyppäsin vuoteesta. Nostin kuulokkeen ja kuulin lääkärin persoonattoman äänen sanovan minulle, että Garyn tila oli huonontunut ja että hän ei selviytyisi yön läpi. ”Voi, ei!” tokaisin typertyneenä. Sama inhottava tunne valtasi minut.
Ajo sairaalaan ystävien kanssa kesti puoli tuntia. Tunsin sisimmässäni valtavaa kasvavaa painetta. Jos he antaisivat Garylle verta, hän saattaisi jäädä eloon; jos he eivät antaisi, hän kuolisi – se tuntui niin yksinkertaiselta. Miksi kuolla ja jättää minut suremaan kolmen pojan kanssa? Miksi? Tajuan, että joidenkuiden voi olla vaikea ymmärtää tällaista. Mutta minulle verta koskeva Jumalan laki on hyvin selkeä. ”Älkää vain syökö lihaa, jossa sen sielu, sen veri, vielä on”, Jumala käski Nooaa ja hänen jälkeläisiään. (1. Moos. 9:4) Ja osoittaen, että tämä laki soveltuu edelleen kristittyihin, Jerusalemissa istunut varhaiskristillinen kirkolliskokous päätti seuraavasti: ”Sillä pyhä henki ja me olemme nähneet hyväksi olla lisäämättä teille enempää taakkaa kuin nämä välttämättömät: että kartatte epäjumalille uhrattua ja verta ja sitä, mikä on kuristettua, sekä haureutta.” – Apt. 15:28, 29.
Saavuttuamme sairaalaan kiiruhdin Garyn huoneeseen. Menin hänen vuoteensa luo ja näin happinaamarin peittävän hänen nenänsä ja hänen suunsa. Hän oli aivan kalpea ja heikko, sillä hänen verensä oli vähissä. Hänen hengityksensä oli pinnallista ja äänensä hyvin heikko ja ohut. Hänen yläpuolellaan riippui kaksi nestehoitopulloa, jotka sisälsivät suoloja ja vettä ja muita ruumiin nesteitä korvaavia aineita. Kirkkaat putket laskeutuivat vuoteeseen ja edelleen molempiin kyynärvarsiin, joihin ne oli kiinnitetty pitävästi teipillä. Hän onnistui vaivoin sanomaan muutaman sanan, ja sitten hän sulki silmänsä.
Kysymys nuhteettomuudesta
Kysyin: ”Gary, oletko varma, että haluat tätä?” Halusin tietää, oliko hän henkisesti riittävän valpas tietääkseen, mitä hän päätti. Hän vastasi: ”Meillä ei ole muuta, Jan . . . meillä ei ole muuta vaihtoehtoa.” Vaikka olin tuskan murtama, hänen selvä, johdonmukainen vastauksensa antoi minulle uutta voimaa. Hän ei näyttänyt olevan pahoillaan siitä, että hän teki kuolemaa; mutta siinä hän oli ehdoton, että hän ei rikkoisi verta koskevaa Jehovan lakia.
Yksi hoitavista lääkäreistä meni Garyn luo. Hän puhui huolestuneella äänensävyllä ja sanoi: ”Gary, sinä kuolet. Mikä saa sinut luulemaan olevasi oikeassa, kun kaikki muut uskonnot maailmassa eivät usko siten kuin sinä? Eivät ne kaikki voi olla väärässä. Niiden täytyy olla oikeassa. Tiedän sydämessäni, että jos otat verta, Jumala antaa sinulle anteeksi.”
Gary keräsi viimeiset voimavaransa puhuakseen. ”Enemmistö ei ole aina oikeassa”, hän sanoi painokkaasti. ”Muistatko Raamatun Elian?” hän jatkoi. ”Koko Israelin kansa kääntyi pois Jumalasta. He eivät olleet oikeassa. Ainoastaan yksi mies, Elia, joka luuli olevansa yksin, vaikka olikin muita, jotka olivat uskollisia, tiesi olevansa oikeassa.”
Gary lopetti uupuneena. Hän kurkottautui heikosti lääkäriin päin ja löi tätä nyrkkiin puristetulla kädellä käsivarteen ja sanoi: ”Näkemiin huomiseen.”
Garylla oli sisäinen verenvuoto. Verenvuodon pysäyttämiseksi hänen nestehoitopulloihinsa lisättiin K-vitamiinia. Vihdoin aamun varhaisina tunteina hänen elintärkeät ruumiintoimintonsa vakautuivat. Hän piti heikosti kiinni elämästä ainoastaan neljäsosalla verimäärästään. Istuin Garyn vuoteen vierellä pitkään hämmentyneenä ja peloissani. Puhuin Jehovalle rukouksessa, ikään kuin ihminen juttelisi ystävällisen isän kanssa. En voi sanoa, miten kauan viivyin rukouksessa ja omissa ajatuksissani. Mutta näytti siltä, että siihen oli kulunut koko aamu, kunnes tavanomaista tarkastustaan tekemään saapunut sairaanhoitaja keskeytti minut.