Ajattele eläinkunnan todistusta

ELÄINKUNNAN on kohdattava aivan erilaisia ongelmia kuin kasvikunnan. Kasvit ovat suurimmaksi osaksi liikkumattomia. Niiden kiinteä sijainti vaatii niitä sopeutumaan, jotta ne kestäisivät ympäristön muutoksia ja vahingollisia tekijöitä. Lisäksi niiden on valmistettava ravintonsa epäorgaanisista aineista.

Eläimillä on tavallisesti suuri liikkumisvapaus. Ne eivät pysty valmistamaan ruokaansa, vaan niiden on kerättävä tai metsästettävä se. Siksi niiden on käytettävä erilaisia menetelmiä ruoan metsästämiseksi ja lajinsa lisäämiseksi ja säilyttämiseksi. Nämä menetelmät vaihtelevat eri lajeilla, ja ne kaikki ovat menestyksellisiä.

Eläinten ruumiinrakenne ja niiden käyttämät menetelmät kestävät hyvin vertailun niiden keksintöjen ja suunnitelmien kanssa, joita ihminen on kehittänyt metsästämistä, suojelemista ja muuta varten. Itse asiassa ihminen on voinut suunnitella paremmin keksintöjään, kuten lentokoneita, optisia laitteita, laivoja ja muita pitkälle kehitettyjä välineitä tutkimalla eläinten rakennetta ja käyttäytymistä. Eläinten ansioksi ei lasketa sellaista älyä, että ne olisivat voineet keksiä näitä, eikä niillä varmastikaan ole kykyä muotoilla tai muuttaa omaa ruumistaan kehittääkseen sellaisia. Mistä sitten tuo äly tuli?

Jälkeläisten tuottamisen suhde sukupuuttoon kuolemisen vaaraan

On todisteita siitä, että ovipaaristena eläinten keskuudessa naaraan tuottamien munien määrä riippuu niistä vaaroista, joihin munat tai vastasyntynyt jälkeläinen joutuvat. Esimerkiksi tavallinen osteri tuottaa noin 50 miljoonaa munaa kerralla. Lähes kaikki merieläimet pitävät näitä munia herkullisena ateriana. Ja ne saavat tilaisuuksia syödä niitä miljoonittain, sillä nämä munat ajelehtivat päiväkausia, ennen kuin ne jäävät lopullisesti kiinni sellaiseen paikkaan, jossa ne kypsyvät. Vaikka miljoonia munia syödään, niitä säilyy riittävästi, niin että osterikanta pysyy elossa. Kuitenkaan osterilla ei ilmeisesti ole mitään keinoa tietää, mitä sen munille tapahtuu. Monet muut merieläimet, joilla ei ole muita keinoja muniensa suojelemiseksi, laskevat niitä suuret määrät samaan tapaan kuin osteri, joskaan eivät yhtä runsaasti.

Toisaalta maakotka munii 1–4 munaa kerralla ja valkopäämerikotka 1–3 munaa. Nämä linnut rakentavat pesänsä hyvin korkealle, vaikeapääsyiseksi, ja erinomaisina lentäjinä ne pystyvät voimakkaine kynsineen suojelemaan pesiään. Suuri munamäärä olisi sen tähden tarpeeton.

Eri eläinlajien vaihtelevan tuottoisuuden yleisestä vaikutuksesta sanoo Britannica-tietosanakirja:

”Useimmat eläinkannat eivät keskimäärin mainittavasti lisäänny tai vähene, ja sellaisissa kannoissa . . . syntyvyys eli lisääntymisaste vastaa munien, jälkeläisten ja aikuisten kokonaiskuolleisuutta.” – Encyclopædia Britannica, v:n 1976 painos, Macropædia, 14. osa, s. 827.

Jotkut kehitysoppiin uskovat ovat sitä mieltä, että syntyvyyden ja kuolleisuuden välinen tasapaino on kehitysopillinen mekanismi liikatuotannon ehkäisemiseksi. Toiset esittävät luonnonvalintaan perustuvia selityksiä. Mutta kun ajattelemme kaikkia asiaan liittyviä tekijöitä – ilmastoa, lisääntymistä, ravintovarastoa ja muuta – voimmeko me todella uskoa johdonmukaisesti, että järjettömät voimat olisivat arvioineet ja ohjanneet tätä äärimmäisen monimutkaista tilannetta niin verrattoman menestyksellisesti?

Yksi esimerkki siitä monimutkaisuudesta, millä ekologinen tasapaino säilytetään, on merikilpikonna, joka munii noin 100 munaa vuodessa. Naaras nousee rannalle pimeässä, kaivaa hiekkaan kuoppia, joihin se laskee munansa, ja peittää ne sitten. Sen jälkeen se jättää ne oman onnensa nojaan. Kun kuoriutumisen aika koittaa, niin nuori kilpikonna tuntee tarvetta murtautua ulos kuorestaan. Poispääsyä varten sillä on päässään kova nystyrä, jolla se rikkoo kuoren. Sen jälkeen se kaivautuu hiekasta ja lähtee epäröimättä räpiköimään kiireesti kohti merta. Matkalla se on vaarassa joutua petoeläinten, varsinkin lintujen, saaliiksi. Vaikka se ei ole tästä tietoinen, se rientää silti kiireesti yli kaikkien esteitten, ja jos siihen tartutaan ja se käännetään selälleen, se kääntyy heti ympäri ehtiäkseen luonnollisen elementtinsä, meren, suojaan. Sielläkin sitä uhkaa vaara, ja kalat syövät monia pikkukilpikonnia. Linnut ja kalat saavat siis osan ruokavaliostaan syömällä kilpikonnia, mutta niitä säilyy silti riittävästi kilpikonnakannan pitämiseksi elossa.

Voisiko sokea sattuma ohjata jokaista yksityistä kilpikonnaa erehtymättä ja päättäväisesti kohti merta? Mistä se tietää, että sen on murtauduttava ulos kuorestaan ja pois hiekkakuopastaan? Onko sillä pelkästään sattumalta erikoisvarustus kuorensa rikkomista varten? Kaikki on tärkeää: naaraan tulo rannalle pimeässä ja munien hautaaminen, jotta ne olisivat turvassa useimmilta pedoilta, kunnes kilpikonna saavuttaa meren. Jos yksikin tämän ketjun renkaista puuttuisi, niin merikilpikonnakanta kuolisi sukupuuttoon lyhyessä ajassa.

Suojakeinoja

Eräs keskiamerikkalainen trupiaalilaji suojelee poikasiaan tavalla, jota älykkäimmät ihmisetkin pitäisivät todellisena älykkyyskokeena. Villikissat, jättiläisliskot ja pesukarhun kaltaiset eläimet voisivat helposti ryöstää trupiaalien pesät, nekin jotka on rakennettu korkealle puihin. Mutta nämä linnut tekevät tyhjäksi vihollistensa yritykset ottamalla palvelukseensa erään liittolaisen tältä lupaa kysymättä. Ne rakentavat pesäsiirtokunnan, jossa on usein 50 pesää tai enemmänkin, jonkun suuren puun yhdelle oksalle. Ne valitsevat oksan, jolla on suuri trooppisten ampiaisten pesä. Ampiaiset eivät näytä häiriintyvän linnunpesistä tai lintujen toiminnasta, mutta voi sitä, joka koettaa tunkeutua noihin pesiin!

Erään länsiafrikkalaisen yöperhosen toukalla on vaarallisia loisvihollisia. Nämä loiset porautuvat toukan kotelon läpi ja laskevat munansa toukkaan. Kun toukka on täysikasvuinen, loisen toukat syövät sen. Kun sitten tämän loisen toukat murtautuvat pois kotelosta, ne kutovat itselleen ohuet, vaahtomaiset kotelot. Niinpä yöperhosen toukka kutoessaan ensimmäistä koteloaan erittää harsomaisia kuplia, jotka tarttuvat kotelon ulkopuolelle antaen sen vaikutelman kuin koti olisi jo vallattu. Tämä temppu epäilemättä onnistuu usein käännyttämään monet loisviholliset takaisin. Miten sattuma voisi ohjata tällä tavalla vaistoja ja antaa toukalle kyvyn näin ovelan naamioinnin suorittamiseen?

Metsästysvälineitä

Eräs pieni Karibianmeren kala, nelisilmäkala, herkuttelee veden pinnalla kelluvilla makupaloilla. Sen täytyy voida pitää silmällä samanaikaisesti veden pinnan yläpuolella olevaa ruokaa ja veden pinnan alapuolella olevia vihollisiaan. Tämä olisi mahdotonta silmillä, joissa olisi vain yksi polttopiste. Mutta nelisilmäkalalla on kaksiosaiset silmät. Kahden silmäterän avulla se voi nähdä veden yläpuolelle mykiön ohuemman osan läpi ja veden alle mykiön paksumman osan läpi. Näin se ottaa huomioon sen tosiasian, että valo etenee eri nopeuksilla ilmassa ja vedessä. Pitääkseen ylemmät silmänsä kosteina se painaa päänsä veden alle muutaman minuutin väliajoin.

Toinen kala, joka on varustettu hämmästyttävällä tavalla ottamaan huomioon veden valoa taittavan ominaisuuden, on ampujakala. Melkein jokainen on huomannut, että veden alla oleva esine näyttää olevan lähempänä veden yläpuolella olevaa katselijaa tai että veteen vinosti työnnetty seiväs näyttää taittavan rajapinnassa. Jos jonkun pitäisi tähdätä nuoli tai luoti pieneen vedessä olevaan esineeseen, hänen olisi suoritettava varsin monimutkainen laskutoimitus osuakseen esineeseen. Ampujakalalla on sama ongelma päinvastaisena. Se näkee hyönteisen riippuvalla oksalla. Nopeasti se työntää päänsä tai vain suunsa vedestä ja ampuu alas hyönteisen kuin ”ilmatorjuntatykki” vesisuihkulla. Sitä varten sen täytyy kohti veden pintaa tullessaan tähdätä ja ottaa huomioon veden valoa taittava ominaisuus. Onko tämä kyky suorittaa hetkessä matemaattisia laskutoimituksia annettu ampujakalalle tarkoituksellisesti, vai onko monien tekijöiden muodostama monimutkainen malli syöpynyt vain sattumalta jonkin varhaisen ampujakalan elimistöön säilyäkseen sitten kaikissa sen jälkeläisissä?

Lintujen aerodynamiikka

Lintujen lennon aerodynamiikkaa on tutkittu paljon. Jokainen lintulaji on varustettu sen mukaisesti, mikä tehtävä sillä on ekologisessa järjestelyssä. Lapintiirat lentävät 16000 kilometriä muuttomatkoillaan. Sellaiset muuttolinnut on varustettu suuria nopeuksia varten. Joidenkin lintujen siivet työntävät niitä potkurin tavoin niiden lentäessä eteenpäin. Toiset pysyttelevät tuntikausia ilmassa liidellen tai leijaillen. Siiven lyödessä alaspäin sen höyhenet painuvat tiiviisti toisiaan vasten, jotta ”työntö” ilmaa vasten olisi mahdollisimman tehokas. Siiven noustessa höyhenet kiertyvät ja avautuvat, jotta siiven nostaminen olisi helppoa. Joukko höyheniä siiven etureunassa estää pyörteen muodostumisen, joka vähentäisi nostovoimaa. Ihmiset ovat jäljitelleet tätä keinoa lentokoneitten siivissä.

Vaikka kolibrin siivissä on joitakin samoja piirteitä kuin muidenkin lintujen siivissä, niin se leijailee lentäessään helikopterin tapaan. Mutta sen sijaan että sen siivet pyörisivät ympäri kuten helikopterissa, ne soutavat edestakaisin noin 60–70 kertaa sekunnissa. Kukin siipi kiertyy olkanivelestä, niin että siiven etureuna suuntautuu eteenpäin silloin kun siiveniskukin ja kääntyy sitten lähes 180 astetta suuntautuen taaksepäin silloin kun siipikin iskee taakse. Todellisuudessa siivet piirtävät vaakasuorassa tasossa kahdeksikkoa. Jokainen siivenisku kannattaa lintua mutta ei työnnä sitä eteenpäin. Tällä tavalla lintu voi leijailla liikkumatta imiessään mettä kukasta.

Lämmönsäätelyn ihme

Australialainen malleekana suorittaa urotyön, jonka ihmiset havaitsisivat käytännöllisesti katsoen mahdottomaksi ilman nykyajan pitkälle kehitettyjä apuvälineitä – se valmistaa oman hautomonsa.

Lintu elää puolikuivassa seudussa, missä lämpötila vaihtelee – 8 asteesta +46 asteeseen. Täällä koiras hautaa talvella lehtiä niiden ollessa vielä kosteita, jolloin ne eivät pääse kuivumaan vaan mätänevät. Toukokuussa, talven lähestyessä, se kaivaa kuopan, jonka halkaisija on 4–5 metriä ja syvyys metrin verran, ja haravoi siihen lehtiroskaa jopa 40 metrin säteeltä. Sitten kylmän elokuun aikana se peittää kasan yli puoli metriä paksulla multakerroksella. Naaras laskee sitten munansa kasan huipulla olevaan koloon.b

Eräs tämän ilmiön tutkija, H. J. Frith, kertoo tästä:

”Keväällä [koiraan] täytyy alentaa käymistilasta muniin säteilevää lämpöä. Se käy kasalla ennen auringonnousua joka päivä ja kaivaa nopeasti, kunnes se lähestyy munakammiota. Päästettyään juuri riittävästi lämpöä ulos se peittää jälleen kolon kylmällä hiekalla.

”Myöhemmin kesällä aurinko käy hyvin kuumaksi ja keon pinnasta siirtyy paljon lämpöä munakammioon. Jonkin verran lämpöä kohoaa yhä myös orgaanisesta aineesta, vaikka käyminen on hidastumassa tähän aikaan. Munat voivat siksi kuumeta liikaa, ja linnun täytyy tehdä jotakin alentaakseen lämpötilaa. Se ei juuri voi hidastaa käymisnopeutta, mutta se alentaa auringonsäteilyn aiheuttaman lämmön johtumista. joka päivä se lisää maata kekoon. Kun keko kasvaa korkeammaksi ja korkeammaksi, munat ovat jonkin aikaa tehokkaammin eristettyjä auringonlämmöstä. jonkin ajan kuluttua lintu ei ilmeisestikään voi rakentaa kekoa korkeammaksi ja lämpöaalto alkaa jälleen kulkea alas kohti munia. Nyt koiras käy kummulla suunnilleen joka viikko varhain aamulla, poistaa kaiken maan ja levittää sen kylmälle maan kamaralle. Kun se on jäähtynyt, se kokoaa sen ja panee sen takaisin kekoon. Se on rasittavaa työtä, mutta se pysähdyttää tehokkaasti lämpöaallon hautomossa. Lämpötila munakammiossa pysyy vakiona, 33 asteessa.

”Kun syksy tulee, linnulla on edessään päinvastainen ongelma: keon lämpötila laskee. Keko ei enää kehitä käymislämpöä, ja auringon päivittäin antama lämpö laskee. Lintu muuttaa nyt menetelmää selviytyäkseen tästä ongelmasta. Kun se oli aikaisemmin kuopinut ja hajottanut hiekan jäähtymään aikaisin aamulla, usein ennen auringonlaskua, se tulee nyt kummulle joka päivä noin kello 10, jolloin aurinko paistaa siihen. Se kaivaa melkein kaiken maan pois ja levittää sen, niin että keko muistuttaa suurta lautasta munien ollessa vain muutaman sentin pintakerroksen alla. Kun tämä ohut maakerros on alttiina keskipäivän auringolle, se imee itseensä jonkin verran lämpöä, mutta ei riittävästi pitääkseen lämpöä yllä koko yön. Kumpu on jälleen täytettävä lämpimällä hiekalla. Lintu kuopii päivän kuumimman ajan hiekkaa, jonka se on poistanut keosta ja levittänyt aurinkoon lämpenemään. Sitä mukaa kuin hiekka lämpiää, se siirtää sen kerroksittain takaisin kekoon. Se ajoittaa työnsä siten, että lämmenneet hiekkakerrokset on siirretty takaisin hautomoon kello 16:een mennessä, jolloin aurinko alkaa laskea.” – Scientific American, elokuu 1959, s. 54–58.

Tämä tutkija teki kokeen asettamalla kekoon lämmityslaitteen, joka toimi 240-voltin generaattorilla, ja kytkemällä lämmön vuoroin päälle ja vuoroin pois. Koiraalle tuli kiire, mutta se kykeni pitämään keon lämpötilan lähes 33 asteessa.

Mikä sokean sattuman voima olisi voinut ilmoittaa tälle linnulle, että 33 asteen lämpötila on ehdottoman välttämätön munien hautomiselle, ja miksi tämä lintu ylipäänsä halusi saada jälkeläisiä lainkaan? Malleekanan tapauksessa tämä on sitäkin ihmeellisempää, sillä kun poikanen kuoriutuu munastaan ja kaivautuu ulos keosta, sen vanhemmat jättävät sen täysin oman onnensa nojaan. Ne eivät anna sille minkäänlaista apua. Kuitenkin koiras on raatanut raskaassa työssä hehkuvan auringon alla hautoakseen munia ikään kuin malleekanojen säilyminen olisi tärkeää ekologialle, mitä se epäilemättä onkin.

Käyttäytyminen joka todistaa suunnittelusta

Eläinten käyttäytymisessä on tuhansia muita piirteitä, jotka on helppo ymmärtää mestariälyn suunnittelemiksi, mutta jotka vaativat tuhansia otaksumia, mikäli halutaan pitää kiinni sattumateoriasta. Miten esimerkiksi majava tuli saaneeksi hännän, joka soveltuu niin hyvin sen ”muuraustyöhön”, hampaat, joilla se voi kaataa puita, ja halun rakentaa, ensiksi padon, sitten turvallisen, mukavan kodin, joka on täynnä ruokaa? Mistä johtuu, että sen rakentamat padot ovat avuksi, jopa välttämättömiä, muille alueen eläimille? Voimme tuskin sanoa, että majava työskentelee tietoisesti muiden eläinten hyväksi.

Miten Aasiassa elävä kolmivarpainen hyppyrotta oppi laittamaan pysyvän pesänsä siten, että siinä on pääsisäänkäytävä, jonka se peittää päiväksi hiekalla, ja useita varauloskäytäviä? Miten Uuden-Seelannin takahelintu ymmärtää rakentaa useita pesiä, joissa jokaisessa on kaksi uloskäytävää, niin että se voi siirtyä pesästä pesään? Vieläpä takaa-ajajia pakeneva ihminenkin voisi jättää sellaisen ennakkosuunnitelman tekemättä. Huomatkaamme myös, että eläimet eivät opi näitä perusmalleja vanhemmiltaan, vaikka vanhemmat joissakin tapauksissa opettavat jälkeläisilleen joitakin asioita, kuten varovaisuutta, metsästämistä ja puolustautumista. Ei ole todellakaan mitään todisteita siitä, että eläimet käyttaisivät hyväkseen esivanhempiensa tietoja ja havaintoja ja siten edistyisivät tiedossa, kuten ihmiset tekevät. Siitä huolimatta jokaisella eläimellä on käyttäytymismallinsa, joka on välttämätön sen lajin säilymiselle.

Suunnittelu on ilmeinen lajien erilaistumisessa

Vaikka monet pintapuoliset lukijat eivät ehkä tiedäkään sitä, niin Charles Darwin ei uskonut kehitysoppiin ehdottomassa merkityksessä. Teoksensa Lajien synty loppusanoissa hän mainitsee: ”Jotakin suurenmoista on siinä ajatuksessa, että Luoja on puhaltanut elämän ja sen voimat aluksi vain muutamiin harvoihin tai yhteen ainoaan muotoon.”

Ei ole kuitenkaan olemassa mitään todisteita siitä, että nykyisten varsin erilaisten eläin-”lajien” suuri vaihtelevuus maan päällä on saanut alkunsa yhdestä tai vain muutamasta alkujaan luodusta muodosta, vaikka monia muunnelmia on syntynyt ”lajeista”, joita ei voida risteyttää. Tästä kirjoittaa H. W. Chatfield kirjassaan seuraavaa:

”Raaka, hillitön paritteluvietti merkitsisi suurta onnettomuutta eläinkunnalle, mutta millä muulla tavalla ohjataan eläinmaailmaa sen hyveellisellä ja vastuunalaisella polulla, ellei sellaisen ohjaavan voiman viisaalla asiaan puuttumisella, joka jollakin meille käsittämättömällä tavalla on asettanut turvallisuusesteen ylläpitämään järjestystä luomakunnassa? Tuo voima on varannut eläinkunnalle kaksi sukupuolta ja välttämättömän vetovoiman niiden välille elämän ylläpitämiseksi, mutta on viisaasti rajoittanut tätä viehätysvoimaa estääkseen sen väärinkäytön.

”Voidaan väittää, että noin 800000 tunnistettua eläinlajia ovat tulos varhaisemmasta risteytymisestä, ja riippumatta siitä, pitääkö tämä paikkansa vai ei, me pystymme nyt erottamaan näiden erilaisten lajien tunnuspiirteet. Jos umpimähkäistä risteytymistä olisi tapahtunut niiden miljoonien vuosien aikana, joilla eläintieteilijät ja kehitysopin kannattajat ovat tottuneet hämäämään, me olisimme todella hyvin onnekkaita, mikäli voisimme tunnistaa yhtään lajia. Hämmästyttävää on, että kaiken tämän ajan jälkeen me voimme jakaa eläinkunnan selvärajaisiin ja helposti tunnistettaviin lajeihin.” – A Scientist in Search of God, s. 138, 139.

Maanpäällistä elämää koskevaan kysymykseen Raamattu vastaa, että se on Mestarisuunnittelijan tuote eikä sattuman tulos. Me luemme: ”Sinä, Jehova, niin, meidän Jumalamme, olet arvollinen saamaan kirkkauden ja kunnian ja voiman, koska sinä loit kaikki ja sinun tahdostasi ne olivat olemassa ja luotiin.” – Ilm. 4:11.

Eri lajien lisääntymistä puolestaan hallitsee laki, ja me tiedämme, ettei yksikään laki ole syntynyt sattumalta, vaan on lainlaatijan tuote. Tämä laki on, että jokaisen kasvi- ja eläinlajin täytyy lisääntyä ”lajinsa mukaan”. Kumpaan tosiasiat maanpäällisestä elämästä mielestäsi viittaavat, sattumaan vai suunnitteluun? – 1. Moos. 1:11, 12, 21, 24, 25.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 12]

Nelisilmäkalalla on kaksiosaiset silmät – se voi nähdä veden pinnalla olevan ravinnon tarkkaillessaan alapuolella olevia vihollisia

[Kuva s. 13]

Miten ampujakala ottaa huomioon valon taittumisen vedessä, niin että se pystyy tarkasti ”ampumaan alas” hyönteisiä?

[Kuva s. 15]

Miten malleekana ”tietää” niin paljon lämpötilan säätelystä?