Kaupunki paalujen varassa
Herätkää!-lehden Alankomaiden-kirjeenvaihtajalta
”ISOISÄ! Maa tärisee! Onko se maanjäristys?” Isoisä myhäilee ja kertoo teini-ikäiselle pojanpojalleen, joka on lomalla Amsterdamissa: ”Ei, Frank, tämä ei ole maanjäristys. Ohi jyristävä kuorma-auto vain pani maan jytisemään. Tässä kaupungissa on niin epävakaa maaperä, että äkillinen kuormituksen muutos saa ympäristön tärisemään.”
Frank huokaisee helpotuksesta: ”En ole koskaan kokenut mitään tällaista. Minä ihan pelästyin.”
”Kaupungin viranomaisilla on myös syytä huoleen, Frank. Raskas liikenne, joka kulkee läpi vanhan kaupungin, saa aikaan tärinää. Se aiheuttaa paljon vahinkoa vuosisatoja vanhoille rakennuksille, joita ei rakennettu kestämään sitä.”
Heidän käveltyään taas hetken aikaa Frank tuumailee: ”Minä en vain voi käsittää, kuinka nämä vanhat talot voivat pysyä pystyssä, kun maaperä on niin liejuinen ja pehmeä.”
”Paalut, Frank.”
”Paalut?”
”Niin. Haluaisitko tietää jotakin tästä rakennustavasta?”
”Tietysti, isoisä.”
”Istutaan tähän penkille. Yritä nyt mielessäsi häivyttää kaikki nuo rakennukset, kerrostalot, tornit, kadut, sillat – kaikki. Mitä näet?”
Frank sulkee silmänsä ja yrittää kuvitellä, ettei edessä ole mitään. ”Minä, niin, . . . en näe mitään.”
”Hyvä! Sillä tavalla kaikki alkoi – rämeinen alue joen suistossa. Ajan kuluessa pieni joukko ihmisiä asettui sinne, muutamia maanviljelijöitä ja kauppias tai pari. Amsteljoen suulle rakennettiin pato suojaksi nousuvesiä vastaan. Talot, jotka rakennettiin alueelle, eivät olleet sen kaltaisia kuin nykyiset. Ihmiset olivat tyytyväisiä hyvin vähään. Puiset seinät pystytettiin yksinkertaiselle kaisloista ja pienistä oksista tehdylle perustukselle. Olkikatto saatiin tulenkestäväksi savensekaisella liejukerroksella. Senaikaiset talot painoivat hyvin vähän. Kun jokin talo syttyi tuleen, naapurit purkivat talonsa nopeasti osiin ja muuttivat sen turvallisemmalle paikalle.
”Ainainen tulipalojen vaara vaati vähitellen lujempia rakennuksia. Kaksi suurta paloa tuhosi 1400-luvulla vanhan ’Amstel-damin’ (merkitsee Amstelin patoa). Vuoden 1452 palo tuhosi yli puolet silloisista sadoista taloista. Sen jälkeen viranomaiset eivät enää hyväksyneet puusta tehtyjä seiniä ja vaativat, että rakennukset piti tehdä tiilestä. Kaupungin asukkaille tämä merkitsi uutta pulmaa. Frank, uskoisin sinun heti oivaltavan, mikä pulma nyt syntyi.”
”Luulen, etteivät vanhat kaisloista ja oksista tehdyt perustukset voineet kantaa tiiliseiniä.”
”Aivan! Tarvittiin parempia perustuksia. Ensimmäisenä vaiheena oli iskeä puisia seipäitä tai paaluja vetiseen maapohjaan. Aluksi nämä olivat vain lyhyitä paaluja, metristä puoleentoista metriin. Kun ryhdyttiin rakentamaan suurempia taloja, ruvettiin käyttämään jopa yli seitsemän metrin mittaisia paaluja.
”Vanhan Amsterdamin talot olivat silti vielä melko alkeellisia. Useita taloja kohden oli vain yksi käymälä. Kauppasopimuksiin sisältyi lisäehtoja, joissa määrättiin, kenen velvollisuutena oli tyhjentää makkiastiat ja kenen talon läpi jätteet piti kuljettaa. Ainakaan vuoteen 1528 asti kaupungin viranomaiset eivät vaatineet jokaiseen rakennettavaan taloon omaa käymälää. Vähitellen kaupunki kasvoi vilkkaaksi kauppasatamaksi ja alettiin tarvita kestävämpiä rakennuksia. 1600-luvun alussa löydettiin kaupungin liejupohjan alta noin yhdentoista metrin syvyydestä tiivis hiekkakerrostuma. Siitä lähtien kaupungin viranomaiset vaativat, että paalut piti lyödä aina tähän anturamaahan saakka.”
”Tuo oli hyvin kiinnostavaa”, Frank toteaa, ”mutta miten he saivat nuo pitkät paalut maan sisään?”
”Pitkän aikaa paalut juntattiin käsivoimin. Aluksi käytettiin vain yksinkertaista lekaa. Myöhemmin paalun junttaus suoritettiin raskaammalla juntalla, jonka molemmilla sivuilla oli kädensijat – näin kaksi miestä voi heilautella sitä ylös ja alas. Vielä myöhemmin paalutusjuntan järkäle nostettiin ylös ja pudotettiin alas kahden pystysuoran ohjainpaalun välissä. Tämä junttaluoti voitiin vetää korkealle ylös pyörän yli juoksevan köyden avulla. Juntan ylös kiskomiseen tarvittiin useita voimakkaita miehiä.”
”Kuinka niin monet saattoivat kiskoa köydestä kaatuilematta toistensa päälle?”
”Tuo on hyvä kysymys! Nuo varhaiset amsterdamilaiset olivat keksineet keinon. He sitoivat useita ohuempia köysiä pääköyteen niin, että kukin miehistä voi vetää omasta köydestään. Se oli tietysti yksitoikkoista työtä. Yksitoikkoisuuden katkaisemiseksi laulettiin erityisiä junttalauluja juntan iskujen tahdissa. Työntekijät lisäsivät poljennon työnjohtajan laulamaan lauluun. Eräänä yrityksenä nopeuttaa työtahtia ja laulamista saatettiin tarjota väkijuomia. Mutta tämä johti usein huonoon käytökseen ja rähinöintiin – ja rakentamista koskevien ohjeiden rikkomiseen.
”Vuosisatojen ajan käytettiin vain puisia paaluja. Koska kukin niistä voi kantaa vain 8–12 tonnin painon, tarvittiin niitä suurehkon rakennuksen alle melkoinen määrä. Muistatko kuninkaanpalatsin, jonka näimme tässä eräänä päivänä? Sen perustuksena on 13659 puupaalua.”
”Mutta isoisä, eivätkö nuo puupaalut milloinkaan lahoa? Eikö niitä tarvitse korvata uusilla paaluilla?”
”Siltä saattaisi tuntua, Frank, mutta kun paalut juntataan kokonaan veden pinnan alapuolelle, ne kestävät satoja vuosia.”
”Käytetäänkö yhä puupaaluja?”
”Toisinaan pienemmissä rakennuksissa. Yleensä käytetään kuitenkin teräsbetonipylväitä. Niitä ei tarvitse juntata veden pinnan alapuolelle, ja ne kannattavat paljon raskaamman painon kuin puiset paalut. Ja nyt takaisin kysymykseesi viallisten paalujen korvaamisesta. Paalut, joita käytetään vanhojen korvaamiseen, muodostuvat noin metrin tai puolentoista mittaisista osista. Nämä osat ovat sisältä onttoja ja ne on suunniteltu siten, että toinen osa sopii toisen jatkoksi, ja näin muodostuu riittävän pitkä paalu. Nämä paalut painetaan maan sisään hydraulisella voimalla. Kun yksi osa on painettu sisään, siihen puristunut maa poistetaan onton sisäosan kautta. Kun yksi osa on maassa, toiset osat painetaan maaperään yksi kerrallaan, kunnes saavutetaan anturamaa. Sitten monista osista muodostunut pilari saadaan lujaksi täyttämällä se betonilla. Betoni muodostaa leveän anturan, joka lisää pilarin kantokykyä. Tätä menetelmää käytetään myös sellaisten rakennusten läheisyydessä, jotka muuten saattaisivat vaurioitua tavanomaisen junttaamisen takia, sekä lähellä sairaaloita ja virastorakennuksia, joissa ihmiset voisivat kärsiä junttaamisen synnyttämien äänien vuoksi.”
”Kiitos sinulle, isoisä, kun kerroit minulle tämän kaiken. Kun palaan kotiin, minulla tulee olemaan paljon kerrottavaa kaikille ystävilleni lomastani Alankomaissa.”