Jehova on kouluttanut minua lapsesta asti

Mutta ei nyt mennä liikaa asioiden edelle. Synnyin toisen maailmansodan aikana Calgaryssa Kanadassa. 1940-luvun lopulla nuori tienraivaaja Donald Fraser tuli käymään kotonamme, ja sen jälkeen äiti alkoi tutkia Raamattua. Hän rakasti totuutta, mutta koska hänellä oli vakavia terveysongelmia, hän ei pystynyt olemaan kovin aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa. Siitä huolimatta hän edistyi hengellisesti ja kävi kasteella 1950. Ikävä kyllä hän kuoli vain alle pari vuotta myöhemmin. Vaikka isä ei ollut totuudessa vielä tuolloin, hän suostui siihen, että todistajat järjestäisivät äidin hautajaiset.

Jokunen päivä hautajaisten jälkeen iäkäs voideltu sisar nimeltä Alice kutsui minut kokoukseen. Hän muisti minut, koska äiti oli ottanut minut mukaan viikonlopun kokoukseen aina kun hän oli pystynyt vointinsa puolesta tulemaan paikalle. Kysyin isältä, voisinko mennä. Hän suostui ja sanoi, että tulisi itsekin vain tämän yhden kerran, jotta voisi kiittää veljeä, joka oli pitänyt äidin muistopuheen. Sinä iltana oli teokraattinen palveluskoulu ja palveluskokous. Sitä parempaa ensimmäistä kokousta en olisi isälleni voinut kuvitella. Hän oli käynyt puhetaidon kurssin, ja häntä häkellytti, miten tasokkaita puheet kokouksessa olivat. Hän päätti tulla tuohon kokoukseen joka viikko, ja vähitellen hän alkoi käydä muissakin kokouksissa.

Siihen aikaan teokraattisen palveluskoulun palvelija piti kokouksen aluksi kaikille koulussa mukana oleville veljille nimenhuudon, ja jokainen heistä vastasi vuorollaan: ”Läsnä.” Pyysin yhtenä iltana, että minunkin nimeni sanottaisiin seuraavassa kokouksessa. Veli kiitteli minua kovasti mutta ei varmistanut, ymmärsinkö, mihin olin lupautunut.

En yhtään tajunnut, että olin ilmoittautunut kouluun puheiden pitäjäksi. Halusin vain, että nimeni sanotaan lavalta. Seuraavalla viikolla kuulin oman nimeni ja vastasin ylpeänä: ”Läsnä.” Kokouksen jälkeen sain ystäviltä lisää kiitoksia. Mutta jonkin ajan kuluttua minulle annettiin puhemääräys, josta alussa kerroin.

Nyt olin pulassa! Ennen vanhaan harjoituspuheet kestivät 6–8 minuuttia, eikä ollut olemassa tehtävää, jossa olisi pelkästään luettu Raamattua. Isä auttoi minua valmistamaan puheen ja laittoi minut harjoittelemaan sitä 20 kertaa. Puheen jälkeen koulunpalvelija antoi minulle oikein hyödyllisiä neuvoja. Vuosien saatossa Jehova on kouluttanut minua isäni, taitavien veljien ja sisarten ja järjestönsä kautta.

JATKOKOULUTUSTA

Kun aloitin kenttätyön, aiemmin mainittu Alice valmensi minua siinä. Tavoitteena oli lukea ovella kolme raamatunkohtaa ja sitten tarjota kirjaa. Kun oli minun vuoroni, Alice esitteli itsensä, aloitti keskustelun ja pyysi sitten minua lukemaan ensimmäisen raamatunkohdan. Minä hoidin esityksen loppuun saakka: luin toisen ja kolmannenkin kohdan ja tarjosin julkaisua. Myöhemmin opin myös esittelemään itseni ja aloittamaan keskustelun. Isä kävi kasteella loppuvuodesta 1954, ja sen jälkeen hänkin opetti minulle paljon kentästä. Hän oli yksinhuoltaja mutta teki parhaansa, jotta oppisin rakastamaan Jehovaa. Hengellisistä rutiineista pidettiin säntillisesti kiinni, eikä minun tarvinnut arvailla, mitä meidän perhe tekisi kokousiltoina ja lauantai- ja sunnuntaiaamuisin.

Olin koulussa keskiverto-oppilas, mutta 12 vuoden aikana sieltä tarttui mukaan asioita, joista on ollut hyötyä läpi elämän. Opin esimerkiksi matematiikkaa ja sain hyvän pohjan englannin kieliopista. Englannin ja luovan kirjoittamisen kursseista onkin paljon apua nyt, kun teen töitä kirjoitusosastolla.

Minulta usein kysytään musiikkitaustastani. Sekä isä että äiti rakastivat musiikkia. Kun olin 7-vuotias, kävin jonkin aikaa pianotunneilla, mutta opettaja ei ollut kovin vaikuttunut taidoistani. Hän sanoi isälle, että minun olisi ehkä parasta lopettaa. Ymmärrän kyllä, miksi. Minulla ei ollut tuolloin motivaatio kovin korkealla.

Muutamaa vuotta myöhemmin isä löysi minulle toisen opettajan. Tällä kertaa pianon rinnalle tuli laulaminen, ja pärjäsin aika hyvin. Olin poikasopraano, ja minulla oli sen verran mukava ääni, että voitin joitain kilpailujakin. Minulla oli tavoitteena saada sellainen tutkinto, että pystyisin kokoaikaisessa palveluksessa elättämään itseni opettamalla musiikkia. Kun pääsin lähemmäksi tuota tavoitetta, huomasin kuitenkin, että harmoniaopin, musiikin historian ja säveltämisen opiskelu ja kokeisiin valmistautuminen veisi paljon aikaa. Niinpä päätin jättää opinnot kesken, ja vuonna 1963 aloitin tienraivauksen.

ILOISTA AIKAA TIENRAIVAAJANA

Kun olin ollut vuoden verran tienraivaajana, minut määrättiin erikoistienraivaajaksi Kapuskasingiin Ontarioon. Minulla oli siellä kaverina Daniel Skinner, joka oli minua yli tuplaten vanhempi. Häneltä opin paljon siitä, miten asioita hoidetaan seurakunnassa. Minut nimitettiin palveluskomiteaan 20-vuotiaana, ja siinäkin tuli monenlaista uutta. On huippujuttu, että järjestössä panostetaan taas nimenomaan nuorten veljien valmentamiseen. Järjestössä on heille paljon tehtävää jo hyvinkin nuorena, jos he vain ovat käytettävissä.

Kapuskasing ei ollut aina helppo paikka asua. Talvella pakkanen saattoi laskea 44 asteeseen, ja sitten kun lämpeni, sitä olikin enää 33 astetta. Useimmiten kuljimme Danin kanssa paikasta toiseen kävellen. Toisaalta oli paljon ilonaiheita, ja niistä huomattavimpiin kuului Linda Cole -nimisen sisaren tapaaminen. Hänestä tuli myöhemmin Linda Splane.

Linda oli innokas kenttäihminen, ja uusintakäyntien tekeminen oli hänen vahvuutensa. Lisäksi hän oli antelias, lämminsydäminen ja sosiaalinen. Hänen äitinsä Goldie oli hieno uskollisuuden esimerkki, mutta isä Allen vastusti aluksi totuutta. Goldie toi kaikesta huolimatta säännöllisesti lapset – Lindan, Johnin ja Gordonin – valtakunnansalille kokoukseen ja opetti heitä myös tekemään kenttätyötä. Kaikki neljä olivat ennemmin tai myöhemmin tienraivaajina. Vuosia myöhemmin Allenistakin tuli todistaja, ja hän oli todella aktiivinen seurakunnan toiminnassa.

Vuonna 1965 minut kutsuttiin kuukauden mittaiseen Valtakunnan palveluskouluun Kanadan Beteliin. Siellä minua pyydettiin täyttämään hakemus Gilead-kouluun. Lähetystyö ei ollut käynyt minulla koskaan edes mielessä. Minusta tuntui, ettei minusta olisi siihen, mutta täytin silti hakemuksen. Minut kutsuttiin Gileadin kurssille 42. Siellä saimme opettajilta raportteja omasta edistymisestä. Ensimmäisessä raportissa minua kannustettiin tutustumaan koulun aikana järjestön toimintaan niin hyvin kuin pystyn. Se oli tosi hyvä neuvo 21-vuotiaalle nuorelle miehelle.

Gileadissa opimme, miten kommunikoida radio- ja televisioasemien sekä lehdistön kanssa. Se oli minusta valtavan kiinnostavaa. Silloin en vielä arvannut, miten hyödyllisiä nuo opit tulisivat olemaan, mutta palataan siihen myöhemmin.

SENEGALIIN

Muutama päivä valmistumisemme jälkeen Michael Höhle ja minä olimme jo matkalla lähetysalueellemme Senegaliin Afrikkaan. Tuolloin koko maassa oli vain noin sata julistajaa.

Kun olin ollut tuolla uudella alueella muutaman kuukauden, minua pyydettiin työskentelemään haaratoimistossa yhtenä päivänä viikossa. ”Haaratoimisto” oli vain yksi huone lähetyskodissa. Toiminta oli pientä ja vaatimatonta, mutta haaratoimistonpalvelija Emmanuel Paterakis muistutti minua usein siitä, että haaratoimisto edusti Jehovan järjestöä Senegalissa. Yhden kerran hän päätti, että kirjoittaisimme rohkaisukirjeen kaikille lähetystyöntekijöille. Siihen aikaan ei ollut mitään helppoa ja halpaa tapaa kopioida kirjeitä, joten jokainen niistä piti kirjoittaa alusta lähtien kirjoituskoneella. Se oli iso urakka, varsinkin koska yhtään virhettä ei saanut tulla.

Kun olin päivän päätteeksi lähdössä kotiin, veli Paterakis antoi minulle kirjekuoren. Hän sanoi: ”David, olet saanut seuralta kirjeen.” Kuoresta löytyi yksi niistä kirjeistä, jotka olin itse kirjoittanut. Tämä kokemus opetti minulle sen, että järjestö ansaitsee aina kunnioituksen, olipa paikallinen toiminta miten pientä tai suurta tahansa.

Ystävystyin monien veljien ja sisarten kanssa ja vietin useimmiten lauantai-illat paikallisten perheiden luona. Se oli hienoa aikaa, ja pidän edelleen yhteyttä noihin ystäviin. Lisäksi opin ranskaa, ja siitä on ollut paljon hyötyä, kun olen myöhemmin vieraillut haaratoimistoissa eri puolilla maailmaa.

Vuonna 1968 Linda ja minä menimme kihloihin. Etsin osa-aikaista työtä useamman kuukauden ajan, jotta meidän Lindan kanssa olisi mahdollista palvella tienraivaajina Senegalissa, mutta paikalliset yritykset eivät mielellään palkanneet ulkomaalaisia. Lopulta palasin takaisin Kanadaan ja menimme naimisiin. Meidät nimitettiin erikoistienraivaajiksi Edmundstonin pikkukaupunkiin, joka sijaitsee New Brunswickissa lähellä Québecin provinssin rajaa.

KENTTÄÄ NEW BRUNSWICKISSA JA QUÉBECISSÄ

Edmundstonissa ei ollut ennen meitä lainkaan todistajia, ja raamattukurssejakin oli vain muutamia. Katolinen kirkko kontrolloi melkein joka asiaa ihmisten elämässä. Useimmissa taloissa oli kyltti ”Ei Jehovan todistajia”. Niihin aikoihin tuollaisia kylttejä ei otettu ihan niin tosissaan kuin nykyään, joten kävimme joka ikisessä talossa, oli siellä kyltti tai ei. Eräs katolinen järjestö laittoi joka viikko paikallislehteen ilmoituksen: ”Nyt on aika aloittaa noitavaino Jehovan todistajia vastaan.” Kaupungissa oli vain neljä ”noitaa”, Victor ja Velda Norberg sekä Linda ja minä, joten ei jäänyt epäselväksi, keistä oli kyse.

Ensimmäinen kierrosvalvojan vierailuviikko on jäänyt mieleeni. Kun se oli lopuillaan, kierrosvalvoja sanoi: ”Tässä paikassa realistinen tavoite voisi olla se, että saisitte jollain tavalla vähennettyä ihmisten ennakkoluuloja.” Siihen me jatkossa yritimme keskittyä, ja kyllä työ pikkuhiljaa tuottikin tulosta. Vähitellen ihmiset alkoivat nähdä, miten erilaisia nöyrät todistajat olivat verrattuna asemastaan tietoisiin katolisiin pappeihin. Nykyään Edmundstonissa on pieni seurakunta.

Sen jälkeen kun olimme olleet vuoden verran kaukana kaikesta, meitä pyydettiin muuttamaan Québecin kaupunkiin isoon seurakuntaan. Vietimme siellä ihanien ja vieraanvaraisten ystävien keskellä puoli vuotta, ja sitten meidät kutsuttiin matkatyöhön.

Kiersimme Québecin provinssissa seuraavat 14 vuotta. Se oli jännää aikaa. Kentällä riitti vauhtia, eikä ollut harvinaista, että samassa seurakunnassa oli useampi perhe, jotka edistyivät kohti kastetta.

AHKERAT YSTÄVÄT TEKEVÄT VAIKUTUKSEN

Kanadanranskalaisia veljiä ja sisaria on helppo rakastaa. He ovat mutkattomia, iloisia ja innostuneita. Todistajaksi tuleminen ei kuitenkaan ollut heille aina helppoa, ja perhe saattoi vastustaa heitä kovasti. Hyvinkin nuoret raamattukurssioppilaat saivat joskus kuulla vanhemmiltaan, että heidän pitäisi joko lopettaa Jehovan todistajien kanssa tutkiminen tai muuttaa muualle. He eivät kuitenkaan antaneet periksi tällaiselle painostukselle. Jehova oli varmasti hyvin ylpeä heistä.

Tässä välissä on pakko mainita, miten paljon arvostan niitä vakituisia ja erikoistienraivaajia, jotka olivat silloin Québecissä. Useimmat heistä olivat tulleet sinne muualta Kanadasta. Sen lisäksi että heidän täytyi oppia ranskan kieli, heidän piti myös opetella ymmärtämään paikallista kulttuuria ja ajattelutapaa, joihin katolinen kirkko oli vaikuttanut voimakkaasti.

Erikoistienraivaajat määrättiin usein syrjäisille alueille, joilla ei ollut ennestään julistajia. Ihmisten ennakkoluulojen takia oli vaikea löytää asuntoa ja vielä vaikeampi saada minkäänlaista osa-aikatyötä. Oli tavallista, että nuoretparit asuivat neljän, kuuden tai kahdeksan hengen kommuuneissa, jotta he saivat vuokran maksettua. Omaan asuntoon ei vain yksinkertaisesti olisi ollut varaa. Nämä tienraivaajat kuitenkin antoivat kaikkensa kentällä. Kun heillä alkoi raamattukurssi, he panostivat siihen tosissaan. Nykyään Québec ei ole enää tarvealuetta, joten monet näistä tienraivaajista ovat siirtyneet muualle auttamaan.

Kierrostyössä yritimme käydä nuorten kanssa kentällä aina lauantaiaamuisin. Näin pysyimme kartalla siitä, millaisia haasteita heillä oli elämässään. Jotkut näistä nuorista ovat nykyään lähetystyöntekijöitä, tai heillä on muita vastuullisia tehtäviä järjestössä.

Seurakunnat eivät välillä pystyneet auttamaan meitä matka- ja ruokakulujen peittämisessä, ja niinpä meillä saattoi olla loppukuusta rahat lopussa. Silloin meidän piti luottaa täysin Jehovaan ja siihen, että hän tietää tilanteemme. Eikä hän koskaan jättänyt meitä pulaan. Asiat järjestyivät aina lopulta niin, että pääsimme seuraavaan seurakuntaan.

OPIN PALJON TOISILTA

Mainitsinkin aikaisemmin, että koulutus, jota saimme median kanssa toimimiseen Gileadissa, oli tosi hyödyllistä. Meillä oli Québecissä monta hyvää tilaisuutta puhua totuudesta radiossa, televisiossa ja sanomalehdissä. Työparina minulla oli useimmiten Léonce Crépeault, joka oli myös kierrosvalvoja ja taitava median kanssa. Kun hän puhui vaikutusvaltaisten media-alan ihmisten kanssa, hän ei yrittänyt esiintyä ammattilaisena vaan sanoi: ”Minä ja ystäväni olemme vain Jumalan palvelijoita emmekä tiedä uutisoinnista paljoakaan. Mutta meillä on tehtävänä kertoa Jehovan todistajien järjestämästä suuresta konventista. Arvostaisimme kovasti, jos pystyisitte auttamaan tässä asiassa.” Tämä nöyrä tapa lähestyä ihmisiä saattoi avata ovia, jotka olisivat muuten pysyneet visusti kiinni.

Myöhemmin haaratoimisto määräsi minut työskentelemään veli Glen How’n kanssa, joka oli yksi järjestön asianajajista. Huolehdimme vaikeista tapauksista, jotka voisivat saada ikävää huomiota mediassa. Gileadissa saaduista opeista ja aiemmasta yhteistyöstä Léoncen kanssa oli nyt paljon apua. Oli hieno seurata läheltä veli How’n tapaa toimia. Hän oli todella rohkea, kun hän puolusti järjestöä lakiasioissa, mutta ennen kaikkea hän rakasti Jehovaa syvästi ja luotti häneen.

Vuonna 1985 meidät määrättiin kierrokselle Länsi-Kanadaan niin että olisimme lähellä isääni ja pystyisimme auttamaan häntä. Ikävä kyllä hän kuoli vain kolme kuukautta myöhemmin. Jatkoimme kiertämistä Länsi-Kanadassa vuoteen 1989 asti, jolloin saimme aivan yllättäen kutsun Yhdysvaltojen Beteliin. Olimme olleet kierrostyössä melkein 19 vuotta, joten se tarkoitti suurta muutosta. Noiden vuosien aikana yövyimme sadoissa eri kodeissa ja söimme tuhansia aterioita yhdessä veljien ja sisarten kanssa. Haluamme kiittää kaikkia niitä vieraanvaraisia ystäviä, jotka kutsuivat meidät kotiinsa ja ruokapöytäänsä.

MUUTTO YHDYSVALTOIHIN

Brooklynin Betelissä minut laitettiin palvelusosastolle. Siellä sain hyvää valmennusta, josta olen ikuisesti kiitollinen. Yksi opetus oli se, että kannattaa aina varmistaa faktat eikä olettaa mitään. Sitten vuonna 1998 minut siirrettiin kirjoitusosastolle, ja täällä minä edelleen opettelen kirjoittamaan. Sain vuosikausia avustaa veli John Barria, joka oli kirjoituskomitean koordinaattori. Opin häneltä kaikenlaista, ja ajasta hänen kanssaan jäi mahtavia muistoja. Hän oli upea hengellinen veli.

On ollut todella hienoa työskennellä kirjoitusosaston veljien ja sisarten kanssa. He pyytävät aina Jehovalta apua tehtävänsä suorittamiseen ja myöntävät nöyrästi, etteivät he pystyisi mitenkään onnistumaan siinä ilman pyhän hengen tukea.

Olemme saaneet Lindan kanssa käydä tapaamassa ystäviä 110 maassa. Olemme nähneet, miten paljon lähetystyöntekijät, haaratoimistokomiteoiden jäsenet ja muut kokoaikaisessa palveluksessa olevat rakastavat Jehovaa. Ja ystävät seurakunnissa eri puolilla maailmaa jatkavat Jehovan palvelemista innokkaasti, eivätkä sodat, rahahuolet ja vaino pysäytä heitä. He ovat varmasti Jehovalle valtavan rakkaita.

Lindan tuki on ollut minulle korvaamatonta, kun olen yrittänyt huolehtia tehtävistäni. Hän on erittäin ihmisläheinen ja keksii aina tapoja auttaa muita. Hän on myös taitava aloittamaan vapaamuotoisia keskusteluja. Hän on saanut monet kiinnostumaan totuudesta ja auttanut toimettomia taas aktivoitumaan hengellisissä asioissa. Hän on kyllä oikea Jehovan lahja! Nyt kun meillä alkaa jo olla ikää, arvostamme kovasti sitä, että nuoremmat ystävät auttavat meitä matkustamisessa ja muissa asioissa. (Mark. 10:29, 30.)

Kun muistelen menneitä kahdeksaa vuosikymmentä, voin olla vain kiitollinen. Minusta tuntuu samalta kuin psalminkirjoittajasta, joka sanoi: ”Jumala, sinä olet opettanut minua nuoruudestani asti, ja vielä nytkin minä kerron ihmeellisistä teoistasi.” (Ps. 71:17.) Aion tehdä tällä tavalla niin kauan kuin elän.